lauantai 15. huhtikuuta 2017

61. Ullakkohuoneessa

 
Seuraavina päivinä Grace-paran keskittyminen opintoihin ei ollut ainakaan parempaa kuin aikaisemmin. Nykyajan naisen artikkelit, kuvitustilaus ja joululahjasuunnitelmat olisivat ehkä pelkästäänkin saaneet hänet mietteisiinsä, mutta nyt ne jäivät aivan taka-alalle.

Hän oli vuosia luontevasti vieraillut niin tohtorilassa Gordonin luona kuin apteekilla Axelin luona. Mutta nämä olivat koulupoikia, jotka asuivat perheensä kanssa, ja joiden äiti oli yleensä ollut jossakin lähistöllä hänen vierailunsa ajan. Jos Paul olisi joskus pyytänyt häntä luokseen, Grace ei tietenkään olisi mennyt tämän vuokra-asuntoon, jossa he olisivat olleet aivan kahden.

Miksi hän nyt siis edes harkitsi, että vastaisi myöntävästi Lewisin kutsuun?

-Mitä pahaa siinä olisi? Lewis oli sanonut kujalla, kun Gracen järkyttynyt ilme oli saanut hänet tajuamaan, ettei ehdotus ollut tälle ollenkaan niin yksinkertainen. -Olenhan minäkin käynyt sinun luonasi!

-Niin mutta… isoäiti oli paikalla! Grace oli sopertanut ja saanut miehen nauramaan.

-Vai esiliinaa sinä kaipaat! Meneekö maineesi? Hupsu tyttö. Eihän kenenkään tarvitse tietää.

Ehkä juuri se vaivasi Gracea. ”Eihän kenenkään tarvitse tietää” tästäkään asiasta. Mitä varten hänen elämänsä oli nyt täynnä kaikkea sellaista, mistä kenenkään ei tarvinnut tietää! Juuri sellaisestahan Rose-täti oli Firenzessä varoittanut. Oliko Eliza-tädinkin elämässä ollut kauan sitten asioita, joita kenenkään ei ollut tarvinnut tietää?

Grace muisti kyllä, mitä isä oli hänelle sanonut pari kesää aiemmin sataan laskemisesta ja odottamisesta silloin, kun jokin väärä asia tuntui houkuttelevalta. Niinpä hän koetti odottaa ja miettiä, niin syvästi, että viedessään erään ruokatauon päätteeksi lounastarjotintaan pois tuli tuupanneeksi sillä vahingossa kipeästi Susan Reidin piukeaan puseronselkämykseen.

-Anteeksi! Grace sanoi. -En huomannut, että jono pysähtyi.

-Taidehistoriaako mietit? Susan tiedusteli äänellä, jossa oli taas outo sävy.

Grace punastui.

-Mitä sinä vihjailet? hän sähähti ja vilkaisi ympärilleen.

Susan naurahti.

-Minä olen nähnyt teidät, hän sanoi hiljaa, mutta sittenkin Grace melkein hypähti, sillä heidän ympärillään velloi kymmeniä ja kymmeniä opiskelijoita, joista kuka tahansa saattaisi kuulla. -Pariinkin otteeseen.

-Mitä sinä tarkoitat?

-Tiedät täsmälleen, mitä minä tarkoitan. Älä polta näppejäsi, Fleming.

-Hänen sijaisuutensa päättyy keväällä! Grace suhahti. -Sitten hän ei ole enää minun opettajani.

-Herttinen sentään, Susan sanoi kuin pikkulapselle. -Luuletko sinä, ettei hän silloin ole jo katsellut muualle!

-Mihin muualle?

-Älä ole idiootti, Fleming. Ellet sinä tule järkiisi, minä kerron rehtorille.

-Juoruaisitko sinä!

-Pelastaakseni sinut.

He tuijottivat toisiaan ja havahtuivat vasta, kun Gracen takana astiainkeruuvaunulle odottavien närkästyneet vastalauseet kertoivat jonon edenneen jo hyvän matkaa Susanin edellä.

-Käytä aivojasi, Susan jatkoi hiljaa, kun he olivat siirtyneet latomaan omia lautasiaan ja lasejaan vaunuun. -Muuta minä en pyydä.

-Sinun ei ole tarpeen pyytää yhtään mitään! Grace tiuskaisi, paiskasi tarjottimen paikalleen ja kiiruhti ulos kanttiinista puoltajuoksua, niin että punaiset kiharat hulmahtelivat.

Että Susan ilkesi! Grace oli viime viikkoina alkanut sietää tätä, ehkä jopa pitää tästä. Ja nyt Susan uhkaili kertovansa rehtorille! Se oli kateutta, Grace ajatteli, paljasta ilkeää kateutta. Susan ei kevytmielisissä puvuissaan ollut saanut ketään, kun taas hän oli saanut kuuluisan taiteilijan…

Gracen sisällä pieni ääni selvitti kurkkuaan ja aikoi juuri vienosti huomauttaa Mally-tädin lehden nimenomaan taistelevan sitä ajatustapaa vastaan, että mies piti ylipäätään saada, kun Lewis Willows kääntyi kulmasta ja melkein törmäsi Graceen.

Ennen kuin ehti ajatella mitään, tyttö tarttui tätä käsipuolesta.

-Minä tulen, hän sanoi hiljaa, -jo tänään!

Ja saman tien hän jatkoi matkaansa, niin nopeasti, että Lewis ehti hädin tuskin tajuta mitä oli tapahtunut, saati vastata mitään, eikä kukaan heidät nähnyt voinut aavistaa heidän puhuneen jostakin muusta kuin että Grace oli ehkä pyytänyt anteeksi ollessaan törmäämäisillään herra Willowsiin.

Iltapäivätuntien aikana Gracen mieliala heitteli laidasta laitaan. Mitä ihmettä hän oli aikeissa tehdä! Entä sitten, kun isoäiti kysyisi, missä hän oli ollut? Lewis ei asunut kenenkään alivuokralaisena eikä missään täysihoitolassa, jossa olisi muita ihmisiä, vaan hänellä oli ”poikamiesboksi”, kuten hän itse sitä kutsui.

Mutta mitä oikeastaan voisi tapahtua? He saisivat vihdoinkin olla rauhassa kahden, kävelemättä mailikaupalla pitkin Edinburghin katuja, välttelemättä mahdollisia tuttavia. He saisivat puhua rauhassa kaikista asioista ─ ja Gracen sydän hypähti, kun hän ajatteli, mistä asioista Lewis ehkä vihdoinkin tahtoisi puhua ─ eikä kenenkään tarvitsisi tietää. Kun isoäiti kysyisi, hän vastaisi rehellisesti, mutta eihän tämä silloin enää asialle mitään voisi!

Ja sitä paitsi hän kertoisi äidille Lewisista aivan pian. Viimeistään joululomalla. Sillä kuka tiesi, ehkä hänellä olisi silloin jotakin oikeaa kerrottavaa! Grace punastui ajatukselle ja vilkaisi vaistomaisesti vasenta nimetöntään, josta Hope oli hänen syntymäpäivänään ollut niin kiinnostunut.

-Lähdetkö sinä katselemaan näyteikkunoita? Emily kysyi, kun viimeinen tunti päättyi. -Me aiomme Hopen kanssa mennä itkemään Jennersin ikkunalle, ja sitten me jatkamme oikeille ostoksille johonkin sivukadun halpakauppaan.

-Minun pitää kiiruhtaa, Grace mutisi ja kokosi tavaransa.

-Aina sinun pitää kiiruhtaa! Hope tuhahti. -Luetko sinä noin ahkerasti? Eihän nyt ole enää montakaan tenttiä jäljellä!

-Grace kertaa taidehistoriaa, Susan pisti väliin.

-Taasko? Mitä varten? Emily näytti hölmistyneeltä.

Grace mulkaisi Susania niin rumasti kuin osasi mennessään ovelle.

-Gracie!

Voi taivas, se oli Ed Coutts.

-Kävelläänkö yhdessä kotiin? poika kysyi toiveikkaana.

-Minulla on menoa, Grace vastasi niin ystävällisesti kuin osasi. Hänellä oli aina hieman huono omatunto Edin vuoksi, sillä tämä toi hänen mieleensä Ted Coburnin kansakoulusta ja herätti tytössä jonkinlaista suojeluvaistoa. -Ehkä jonakin muuna päivänä.

Hän juoksi alas portaat, sieppasi takkinsa naulakosta ja pukeutui kävellessään. Vasta päästyään korttelin päähän koulusta Grace tajusi, ettei hän edes tiennyt, missä päin kaupunkia Lewis asui. Hän oli jotenkin kuvitellut, että tämän ”boksi” olisi samalla suunnalla kuin isoäidin asunto, koska mies tuntui niin usein liikkuvan siellä päin, mutta eihän se välttämättä pitänyt paikkaansa.

-Ja aurinko paistaa, kuiskasi joku hänen korvaansa, ja Grace melkein hyppäsi ilmaan. -Anteeksi, ylämaalaisneitoni! En tarkoittanut säikyttää sinua.

-Minä en… tiennyt, mihin suuntaan pitää lähteä, Grace mutisi.

-Tule. Lewis nosti hänen kätensä käsivarrelleen. -On jo aikakin, Gracie.

He lähtivät aivan toiseen suuntaan, kohti vanhaakaupunkia ja sen kapeita, sokkeloisia kujia. Grace ei tuntenut tätä seutua kovinkaan hyvin, vaikka oli kameransa kanssa käynyt valokuvaamassa koristeellisia vanhoja taloja ja tietysti linnaa, joka kohosi kaupungin ylle kuin yhä sitä suojellen. Hän olikin kohta aivan sekaisin siitä, monestako kadunkulmasta oli käännytty ja missä oikeastaan oltiinkaan.

Vihdoin Lewis pysähtyi eräällä kujalla ja työnsi auki vanhan talon alaoven.

-Varo portaita, hän sanoi, -osa lampuista on taas rikki.

He nousivat kuopalle kuluneita kapeita rappusia kerros kerrokselta, yhä ylemmäksi. Tasanteilla oli ovia, joiden takaa kuului lasten itkua ja levisi porraskäytävään epämääräinen sipulikastikkeen ja märän pyykin haju. Grace ei tahtonut myöntää itselleen, että häntä olisi suorastaan pelottanut ─ mutta hän oli ehkä sittenkin kuvitellut Lewisin asuintalon hiukan miellyttävämmäksi.

-Montako kerrosta tässä on? hän kysyi, kun portaat yhä vain jatkuivat, eikä Lewis pysähtynyt ainoankaan oven taakse.

-Vielä vähän, mies sanoi. -Minulla on ullakkohuone.

Viimeinen porrasväli oli aiempaakin kapeampi, mutta ei yhtä kulunut. Sen jälkeen ei tullut tasannetta, vaan pelkkä ovi, jonka lukon Lewis avasi.

-Tervetuloa matalaan majaani, neiti Fleming, hän sanoi hymyillen ja väänsi valokatkaisijasta.

Grace astui sisään ullakolle, joka oli kai alun perin rakennettu varastotilaksi, mutta josta oli sittemmin tehty asunto. Ja tyttö ymmärsi saman tien, mitä varten Lewis asui täällä. Vaikka ulkona hämärsi joulukuinen iltapäivä, suuret kattoikkunat antoivat huoneeseen outoa valonhohdetta. Täällä oli hyvä maalata.

-Käy taloksi, Lewis sanoi ja auttoi päällystakin hänen yltään. -Olen pahoillani tästä siivosta ─ olisin vähän järjestellyt, jos olisit varoittanut hieman aiemmin.

Huoneen nurkassa oli liesi ja pesuallas ja muutamia kaappeja. Pienellä ruokapöydällä oli aamiaisen jäänteitä ja sotkuinen pino kirjoja ja muistiinpanopapereita, joiden pohjalta Lewis oli ilmeisesti valmistanut luentojaan. Huoneen toisella seinustalla oli alkovi, jossa oli leveä sijaamaton vuode ja lattialla mytyssä pyykkiin menossa olevia vaatteita. Taloudenhoito ei selvästikään ollut asia, johon Lewis Willows olisi uhrannut paljonkaan aikaa.

Ja Grace ymmärsi, miksi ei. Sillä koko alkovin ja keittonurkan välinen vapaa tila oli varattu taiteelle. Valmiita tauluja oli nojallaan seinää vasten, pari keskeneräistä odotti viimeistelyä maalaustelineissä, ja lähellä alkovia oli suurikokoinen työ, joka oli peitetty lakanalla. Sen vieressä oli kulunut sohva, jolle oli heitetty huolimattomasti tummanpunainen samettipeite.

-Haluatko sinä teetä? Lewis kysyi. -Valitan, että keittäjätär ei ole tainnut leipoa viime aikoina. Nykyään on mahdotonta saada kunnollista palvelusväkeä.

-Kiitos, sanoi Grace nauraen. Jotenkin puhe niin arkisesta asiasta kuin teestä sai hänet rentoutumaan. -Saanko minä katsoa?

Hän viittasi tauluihin, ja Lewis sanoi, että hän saisi mielellään katsoa.

Gracella oli jonkinlainen käsitys siitä tyylistä, jolla Lewis maalasi, sillä eräässä galleriassa, jossa he olivat käyneet, oli ollut pari miehen taulua. Mutta kun hän nyt pysähtyi katsomaan maalaustelineissä olevia töitä ja sitten kyykistyi selaamaan seinustalle huolettomasti koottuja maalauksia, hän vasta tajusi hämärästi käsittävänsä, miten lahjakas Lewis oikein oli.

Taulut olivat outo sekoitus modernismia ja realismia. Niissä ei ollut ”kuutioita tai putoavia silmiä”, kuten Grace oli Madeleine Oagille määritellyt, vaan ne olivat esittävää taidetta ─ ja sittenkin niissä oli jotakin vierasta, kummallista, suorastaan raakaa. Grace punastui muutamien kuvien kohdalla, sillä ne olivat rohkeita, ja hän tajusi, että ne oli maalattu elävästä mallista, joka oli ollut tässä huoneessa, tuolla sohvalla. Oliko mallina ollut tyttö tiennyt, miten Lewis häntä kuvaisi? Sillä kaunista se ei ollut, ja sittenkin siinä oli outoa, pelottavaa lumoa.

Grace nousi hämillään ja meni suuren, peitetyn työn luo voidakseen olla selin Lewisiin, sillä hän ei tahtonut tämän näkevän hämmennystään. Hän aikoi nostaa lakanaa, kun Lewisin käsi äkkiä tarttui raudanlujasti hänen ranteeseensa.

-Sen anna olla, mies sanoi tylysti. -Se on… pahasti kesken. Tässä, ota. Älä polta kättäsi.

Hän piti toisessa kädessään kahta peltimukia, ja Grace tarttui varovaisesti toiseen niistä. Yhtäkkiä hänestä tuntui kiusalliselta, ettei Lewisilla ollut edes oikeita kuppeja. Elikö tämä niin taiteelleen, ettei välittänyt?

-Istu, ylämaalaisneitoni, Lewis sanoi lempeämmin, aivan kuin olisi katunut ärähdystään. -Minä en ole oikein tottunut saamaan vieraakseni hienoja naisia, ymmärräthän.

Grace hymyili arastellen, vilkaisi ympärilleen, mutta ei nähnyt muuta istumapaikkaa kuin samettipeitolla suojatun sohvan. Hän istuutui sen reunalle, vaikka se tuntui yhtäkkiä kiusalliselta äskeisten taulujen jälkeen.

-Mitä sinä teet? hän kysyi hämmentyneenä. Oli toisaalta helpottavaa, ettei Lewis tullut hänen viereensä, mutta tuntui kummalliselta, kun tämä sieppasi jakkaran yhden maalaustelineen takaa, toi sen keskilattialle, laski teemukinsa maahan ja meni hakemaan luonnoslehtiötä ja kynää.

-Piirrän sinut. Lewis hymyili. -Juuri noin.

-Minut?

-Pysy siinä. Lewis käänsi auki puhtaan sivun. -Täsmälleen siinä.

Grace koetti totella käskyä. Hän tiesi, miten raivostuttavaa oli, jos malli liikahti tai muutti ilmettään kesken kaiken. Samalla hän koetti olla ajattelematta niitä muita tyttöjä, jotka olivat olleet Lewisin malleina. Ja sitten häntä alkoi naurattaa.

-Gracie, Lewis sanoi moittivasti, kun tytön suupielet taipuivat hymyyn.

-Anteeksi, Grace mutisi ja pakotti itsensä taas vakavoitumaan.

Ajatella, miten hän oli miettinyt ja pohtinut sitä, voisiko tulla Lewisin luo, olisiko siinä jotakin sopimatonta, mitä mies oikein tahtoi ─ ja sitten hän päätyi kaikessa viattomuudessa tämän malliksi!

Lewis jatkoi yhä luonnostamista, repäisi välillä sivun irti lehtiöstään, pyysi häntä kääntymään vähän tai katsomaan tiettyyn paikkaan tai välillä seisomaan, ja aloitti taas alusta. Grace sai juoduksi teemukinsa tyhjäksi asentoa muuttaessaan, mutta Lewisin tee jäähtyi tämän jalkojen juuressa.

-Mitä sinä piirrät? hän kysyi lopulta arastellen.

-Luonnoksia, mies sanoi lyhyesti. -Älä nyt puhu.

Vihdoin, kun Gracesta alkoi tuntua jo vähän ikävältä, Lewis kokosi kaikki paperinsa, sujautti ne luonnoslehtiön väliin ja nousi tuoliltaan.

-Sinä olet hyvin kuvauksellinen, hän sanoi ja hymyili hurmaavasti.

Grace aikoi kysyä uudestaan, mitä Lewis aikoi tehdä luonnoksilla, ja voisiko hän nähdä ne, mutta vaikeni. Ei hänkään pitänyt siitä, että keskeneräisistä ideoista ja töistä kyseltiin. Tuntui vain hiukan inhottavalta ajatella, että Lewis maalaisi hänetkin sillä tavalla kuin muut taulunsa ─ jotenkin raa’asti.

-Kello on jo paljon, Grace sanoi ja vilkaisi rannekelloaan. -Minun pitäisi mennä. Isoäiti ei tiedä, missä olen.

-Eihän sinulla ole mihinkään kiire. Lewis istuutui sohvalle hänen viereensä, otti tyhjän peltimukin hänen kädestään ja laski sen lattialle. Grace ajatteli olevansa varmaankin poroporvarillinen, mutta hän olisi mielellään tuonut tänne muutaman pöydän. -Ylämaalaisneitoni.

Hän otti Gracea leuasta, ja painoi sitten otsansa tämän otsaa vasten.

-Sinä kerroit minulle aika hurjia tarinoita Monacossa, mies kuiskasi.

-Mitä? Grace sopersi hämmentyneenä Lewisin yhtäkkisestä läheisyydestä.

-Kaikista ihailijoistasi. Sillä tarinaahan se oli, eikö niin?

Grace punastui monestakin syystä. Voi, mitä typeryyksiä hän oli silloin mennyt Lewisille puhumaan! Ja miten oudon jännittävältä tuntui, kun tämän kasvot koskettivat hänen kasvojaan. Ehkä tämän vihdoinkin ─ puhuisi jostakin.

-Enimmäkseen, hän kuiskasi kujeillen, ja Lewis naurahti matalasti.

-Olenhan minä ensimmäinen, joka saa suudella sinua, olenhan?

Grace oli odottanut, toivonut ja pelännyt tätä hetkeä. Vihdoinkin Lewis osoittaisi tunteensa, vihdoinkin hän saisi vahvistuksen sille ajatukselle, että he todellakin olivat enemmän kuin ”hyviä ystäviä”, vihdoinkin hänen ei tarvitsisi luottaa vain niihin romanttisiin lauseisiin, joita Lewis oli isoäidille ladellut.

Mutta nyt, kun Grace olisi tahtonut vain sulkea silmänsä ja antaa suudella itseään, yhtäkkiä jokin Lewisin äänessä ja olemuksessa sai hänet taas ärtymään samalla tavalla kuin joitakin päiviä aiemmin Nykyajan naisen toimituksen ulkopuolella.

Mitä merkitystä oli hänen ihailijoillaan tai sillä, oliko häntä suudeltu aiemmin! Jos Lewis välitti hänestä, tätä kai olisi pitänyt kiinnostaa enemmän se, aikoiko Grace jatkossa suudella ketään muuta.

-Et ole, tyttö ilmoitti napakammin kuin oli oikeastaan aikonutkaan.

-Mitä? Lewis hätkähti.

-Et sinä ole ensimmäinen. Grace tempasi leukansa irti ja veti päätään vähän kauemmas.

-Niinkö? Lewis rypisti kulmiaan, ja yhtäkkiä Gracesta tuntui taas siltä kuin muutaman kerran aiemminkin ─ että hän oli sanonut jotakin sellaista, joka ei sopinut Lewisin hänestä luomaan kuvaan, ja että mies aivan kuin kirjoitti mielessään jotakin muistiin.

-Etkä edes toinen, Grace sinkautti uhmakkaasti torjuen samalla mielestään muiston Paulista ja Berliinin keväästä.

Lewis naurahti.

-Varjelkoon, hän sanoi. -Ja minä pidin sinua aivan kokemattomana. Olet huijannut minua, ylämaalaisneitoni.

-Olisit kysynyt. Grace tavoitteli ääneensä leikkisyyttä. -Minä olen ehkä maalta, mutta en minä tynnyrissä ole kasvanut!

-Kolmas kerta toden sanoo, Lewis mutisi, tarttui häntä olkapäistä ja veti lähemmäksi.

Grace oli ollut niin valmis, hän oli odottanut tätä, hän oli haaveillut tästä ─ ja sittenkin hän jollakin tavalla tunsi, etteivät asiat olleet kohdallaan.

Tietysti kaikki miehet eivät olleet hyviä puhumaan tunteistaan, ja tietysti Archiekin oli kesällä ensiksi suudellut Coraa ja vasta sitten kuiskannut jotakin tämän korvaan. Mutta silti jokin tässä tilanteessa ja tässä paikassa sai Gracen varuilleen. Ja juuri ennen kuin Lewis suuteli Gracea, tyttö painoi päänsä alas, sitten hän tempasi itsensä irti ja nousi seisomaan.

-Minun pitää todellakin mennä, hän sanoi. -Palataan asiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti