sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

62. Välitodistus

 
-Onko kaikki hyvin, kultaseni? isoäiti kysyi. -Kääri tuo paketti villapaitaan, olisi kauheata, jos kangas puhkeaisi.

Grace, joka oli polvillaan huoneensa lattialla ja pakkasi matkalaukkuaan, koetti suojata ruskeaan käärepaperiin kiedottua maalaustaan paremmin.

-Hirveän ikävää, ettet sinä tule nyt jo mukaan, isoäiti! hän sanoi. -Olisi ollut hauska matkustaa yhdessä.

-Älä vaihda puheenaihetta. Isoäiti, joka istui nojatuolissa seuraamassa hänen puuhiaan, ei antanut johtaa itseään harhaan. -Sinä olet tullut suoraan koulusta kotiin viime aikoina ─ paitsi silloin, kun olet käynyt jouluostoksilla, ja silloin sinulla on todella ollut ostoksia kotiin tullessasi.

-Tietysti minulla on ostoksia, jos käyn ostoksilla!

-Älä heittäydy nenäkkääksi, tyttö! Isoäiti kopautti hellästi kävelykepillään Gracen kenkää. -Etkö sinä enää tapaa herra Willowsia?

Grace taitteli keskittyneesti laukkuun pari hametta, joita arveli tarvitsevansa joululoman aikana.

-Minä… ajattelin, että ehkä on hyvä… pitää vähän taukoa, hän mumisi.

-Mitä? isoäiti sanoi kärsimättömästi. -Lapsi, minulla on raskas kuulo, ja sinä tiedät sen.

Grace huokasi.

-Ajattelin, että on hyvä pitää vähän taukoa, hän toisti ja keskittyi käärimään sukkiaan sopiville rullille täyttääkseen matkalaukun tyhjät kolot. Niinpä hän ei huomannut, miten Elspeth Flemingin suupielet värähtivät, aivan kuin tämä olisi ollut tyytyväinen kuulemaansa.

-Eihän hän käyttäytynyt mitenkään… rumasti sinua kohtaan? isoäiti kuitenkin kysyi vakavana.

-Ei! Ei toki. Minä vain… haluan vähän miettiä asioita.

Lähdettyään viikkoa aiemmin Lewisin asunnolta Grace oli ollut pyörällä päästään. Hän ei silloin eikä vieläkään ymmärtänyt, miksi oli lähtenyt. Hänhän piti Lewisista kovasti. Hän oli toivonut tämän puhuvan rakkaudesta, suutelevan, ehkä jopa ─ ehkä jopa kosivan. Ja kun mies sitten lopulta oli koettanut lähentyä häntä, Grace oli paennut. Miksi?

Vaikka Grace ei osannut määritellä, mikä oikeastaan oli ollut vialla, hän vaistosi, että jos jopa Paul Hahn oli ollut alun perin sentään tosissaan hänen suhteensa, Lewis Willowsissa oli jotakin, joka ei ollut aitoa. Niinpä hän oli vältellyt Lewisia tuosta illasta lähtien. Koska epäili, että muutaman päivän kuluttua Lewis hermostuisi eikä enää uskoisi langanpätkiä, joita Grace sitoi luokan ovenkahvaan, tyttö oli keksinyt itselleen vaihtoehtoisia reittejä ja paljon tekemistä.

Hän oli poistunut taidehistorian tunneilta tiiviisti osana toverijoukkoa. Hän oli lähtenyt suoraan koulusta jouluostoksille Hopen ja Emilyn ja Joannen kanssa. Hän oli mennyt junalle vastaan Davy-enon kaksosia, saattanut nämä Lime Houseen Miriam-tädin vanhempien hoiviin joululomaksi ja jäänyt rouva Somervillen kutsusta illalliselle. Hän oli piipahtanut Oageilla näyttämässä Mally-tädille luonnoksia suunnittelemastaan kuvituksesta ja saanut hyvää palautetta. Hän oli käynyt viemässä pienet joulutervehdykset niin Mary-tädin kuin Chrissy-tädinkin luo. Hän oli viettänyt yhden nautinnollisen illan Lornan kanssa kierrellen vaatekauppoja makutuomarin ominaisuudessa, sillä serkku oli kutsuttu joulun aikaan useisiin tanssiaisiin, eikä hänellä ollut luonnollisesti mitään päällepantavaa.

Viikko oli kulunut, lukukausi oli päättymässä, hän lähtisi kohta kotiin lomalle. Hän ei missään nimessä tapaisi Lewisia ennen tammikuuta kuin vilaukselta koululla. Ehkä hän saisi ajatuksensa selvitetyksi siihen mennessä.

-Grace, sanoi isoäiti vakavasti.

-Niin? Grace taitteli silkkipukunsa hyvin varovaisesti päällimmäiseksi laukkuun. Hän tarvitsisi sitä äidin ja isän hopeahääpäiväjuhlassa.

-Katso minuun.

Tyttö nosti päätään.

-Mitä nyt?

-Mitä on tapahtunut?

Grace epäröi hetken. Isoäiti ei ollut kysynyt, missä hän oli ollut, kun hän oli palannut Lewisin luota. Hänen ei ollut tarvinnut selittää mitään. Hän voisi selvitä nytkin valkoisella valheella.

Mutta aivan kuten Berliinissä, jossa ei ollut voinut puhua Paulin suudelmasta kenellekään muulle kuin Ruthille, Gracesta tuntui, ettei hän voisi nyt puhua kenellekään muulle kuin isoäidille ─ niin hullulta kuin se tuntuikin, sillä isoäitihän oli ollut nuori aivan toisenlaisessa maailmassa.

-Älä ole vihainen, hän sopersi yhtäkkiä lapsellisesti.

Ja sitten hän kertoi kaiken, alkaen Susan Reidin omituisesta käytöksestä ja päätyen siihen, miten oli ottanut takkinsa ja hattunsa ja juossut alas loppumattomat portaat Lewis Willowsin asunnosta ja sen jälkeen puikkelehtinut eksyneenä ja kauhuissaan pitkin poikin vanhan kaupungin sokkeloisia kujia, kunnes vihdoin oli tupsahtanut Canongatelle ja tiennyt, mihin suuntaan hänen piti lähteä päästäkseen kotiin.

Kun hän lopetti, huoneessa oli hiljaista. Kuului vain autojen ääniä alhaalta kadulta ja lämpöpatterin kohinaa. Sitten kuului kahahdus, kun isoäiti muutti asentoa ja järjesteli hameenhelmojaan.

-Luojan kiitos, hän mutisi. -Minä jo pelkäsin, ettei se tepsi. Mutta sinä olet kuitenkin Fleming.

-Mitä? Grace nosti päänsä. Hän oli odottanut moitteita ja nuhteita.

-Minä uskalsin luottaa sinun järkeesi. Mutta silti me äitisi kanssa pelkäsimme…

-Äidin?

-Luuletko sinä, etten minä ole kertonut hänelle? Soitin heti, kun se hurmuri oli käynyt täällä. Sanoin, että hän saa päättää itse, kertooko isällesi. Duncan hermostuu joskus niin vähästä.

-Isoäiti, mitä sinä…

Yhtäkkiä isoäiti nauroi.

-Grace kulta, hän sanoi, -minäkin olen ollut nuori, ja minäkin olen kasvattanut lapsia. Myös vanhinta veljeäsi joitakin vuosia sitten! Ja minä olen oppinut siihen, että Flemingin sukua on turha koettaa ohjailla kielloilla ja moitteilla. Jos minä olisin ehdottomasti kieltänyt sinua tapaamasta tuota herra Willowsiasi, mitä sinä olisit tehnyt? Ei, älä vastaa, minä tiedän kyllä, sinä olet isäsi tytär. Holhoojan kiellon uhmaamisessa olisi ollut jotakin kovin jännittävää, eikö niin?

Grace tunsi poskiaan kuumottavan.

-Huijasitko sinä minua, kun pyysit hänet tänne? hän kysyi loukkaantuneena.

-Suojelin pikemminkin. Tahdoin nähdä sen miehen, ja hän ei tehnyt minuun kovin edullista vaikutusta.

-Isoäiti, sinä sanoit…

-Gracie, tällä elämänkokemuksella minä näen joskus ihmisten lävitse silloinkin, kun nämä kuvittelevat huijaavansa vanhaa rouvaa. Siinä miehessä on jotakin, josta en pitänyt. Mutta en tahtonut kieltää sinua tapaamasta häntä, juuri sen tähden, ettet tekisi sitä salaa. Äitisi oli samaa mieltä.

-Minä… ajattelin kirjoittaa äidille Lewisista, Grace mutisi.

-Niin varmaankin. Isoäiti hymyili lempeästi. -Joka tapauksessa me päätimme, että saat kokeilla siipiäsi minun valvonnassani. Äitisi kertoi, että… No, hän kertoi, mitä Berliinissä tapahtui. Hän sanoi uskovansa, että sinä et ole ”aivan narrattavissa” sen kaiken jälkeen, kuten hän asian muotoili.

-Niinkö hän sanoi? Grace kysyi tietämättä, olisiko imarreltu vai loukkaantunut.

-Niin hän sanoi. Isoäiti nyökkäsi miettiväisesti. -Ja minä uskoin häntä, sillä sinulla on viisas äiti. Lupasin pitää sinusta huolta ja puuttua asiaan, jos haistaisin vähänkin syytä siihen. Mutta sitä ennen ─ me päätimme luottaa sinun terveeseen maalaisjärkeesi, Gracie. Me tahdoimme uskoa, että sinä et todellakaan olisi narrattavissa, ja että joko sinä saisit herra Willowsissa esiin jotakin parempaa, tai sitten ymmärtäisit luopua hänestä. Kummassakin tapauksessa tulos olisi onnellinen.

-Senkö tähden sinä sallit meidän tapailla, vaikka se on kiellettyä koulun säännöissä!

-Jos niin olisi käynyt, että olisitte jääneet kiinni ja sinulle olisi tullut koulussa harmia, olisin tietysti ollut puolellasi, isoäiti sanoi. -Mutta joskus ihmisen on terveellistä saada vähän nenälleen, jos suot anteeksi suoruuteni, Gracie. Se teki toisinaan hyvää isällesikin.

Grace istui lattialla aivan mykkänä. Toisaalta häntä loukkasi se, että isoäiti, johon hän oli luottanut, oli koko ajan juoninut hänen selkänsä takana. Toisaalta häntä kauhisti ajatella, että äiti tiesi kaiken.

Ja sittenkin hänen olonsa oli turvallinen. Tätäkö äiti tarkoitti sanoessaan, että klaani piti huolen omistaan?

-Minä en… tiedä, mikä on pielessä, tyttö lopulta mutisi. -Tarkoitan, että… eihän Lewisissa ole mitään vikaa. Ja sittenkin…

-Ehkä se selviää, isoäiti sanoi. -Pääasia on, että sinäkin vaistoat sen, etkä ryntää suinpäin hänen syliinsä. Kultaseni, ”tauko” on nyt hyvin viisas ratkaisu. Sinä lähdet kotiin, ja joulu on täynnä kaikenlaista mukavaa, ja sinähän saat matkaseuraakin. Paljon muuta ajateltavaa.

-Äh, sanoi Grace, -minusta se on… kiusallista. Matkaseura, tarkoitan.

Gordon tulisi seuraavana aamuna taas kaupunkiin tenttimään, tällä kerralla isänsä kanssa, jolla oli Edinburghiin asioita. Gracen oli määrä matkustaa heidän kanssaan kotiin, ja ajatus sai hänen olonsa vähän ristiriitaiseksi. Hän olisi tahtonut olla junamatkan yksin ja miettiä asioita, tai sitten matkustaa isoäidin kanssa. Mutta tämä tulisi Fort Williamiin Chrissy-tädin perheen mukana vasta juuri jouluksi osallistuakseen äidin ja isän hopeahäihin.

-Höpsis, sanoi isoäiti. -Hän on tehnyt minuun aika edullisen vaikutuksen, tuo mustapäinen nuori mies. Onko teillä huomenna pitkä koulupäivä?

-Vain pari harjoitustuntia, Grace mutisi. -Ja välitodistusten jako.

Kuluneina päivinä Grace oli kyennyt välttelemään Lewisia koululla yhtä tehokkaasti kuin syksyllä taideakatemiassa aloittaessaan. Mutta hän pelkäsi, että kun mies tietäisi hänen olevan lähdössä pois jouluksi, tämä pyrkisi hänen puheisiinsa vaikka väkisin.

Niinpä seuraavana päivänä tyttö pysytteli öljyväritekniikan ja sommittelun harjoitustunnit ja niiden väliajan tiiviisti toverijoukossaan jättäytymättä hetkeksikään yksin. Tuntien jälkeen heidän oli määrä kokoontua yhteen luokkahuoneista saamaan väliarvostelunsa.

-Pilaavat sopivasti meidän joulumme, mutisi Keith Abernethy. -Minä joutaisin odottaa kevääseen!

-Höpsis, tuhahti Hope Trask. -Minä ainakin haluan tietää, missä voisin parantaa!

Grace katsoi kelloon. Enää ehkä puolisen tuntia, ja hän voisi juosta ulos tästä rakennuksesta, ja suoraan hotelliin, jossa Fergus-setä ja Gordon asuivat, sillä heidän piti syödä päivällistä yhdessä, ja huomenna hän lähtisi kotiin. Lewis ei saisi häntä enää kiinni. Oikeastaan oli harmi, ettei Gordon nyt tulisi häntä vastaan koululle, se estäisi tehokkaasti kaikki muut seuranpitäjät, mutta tämän tentit kestäisivät niin myöhään, että poika tulisi suoraan hotellille.

Samassa luokan ovi kävi, ja Lewis Willows astui sisään nippu ohuita vihkoja kädessään.

Grace nielaisi. Hän ei ollut edes ajatellut, kuka heidän väliarvostelunsa jakaisi. Ja yhtäkkiä hän mietti, oliko tämä aivan sattumaa.

-Ei pitkiä puheita, Lewis sanoi hilpeästi. -Te tahdotte kaikki häipyä täältä, ja niin minäkin. Mutta lukekaa nämä merkinnät, ja lukekaa ne huolella, sillä vielä teidän on mahdollista siirtyä konekirjoitusoppiin tai lihanleikkaajiksi.

Ympäri salia kuului puoleksi hermostuneita naurunpyrskähdyksiä. Grace tuijotti alas pöydänkanteen. Kyllä kai arvostelut sentään jaettaisiin aakkosjärjestyksessä?

-Trask, Hope.

Voi ei. Tyttö nipisti silmänsä kiinni. Ei aakkosjärjestystä. Hän arvasi jo, mitä tulisi tapahtumaan.

Ja niin kävi, että jälleen viimeisenä Lewisin kädessä oli Gracen opintokirja. Muut olivat jo menneet, sali oli tyhjä, he olivat kahden.

-Ei niin nopeasti, Lewis sanoi, kun Grace koetti turhaan ojentaa kättään saadakseen opintokirjansa. -Sinä olet ollut kovin kiireinen viime aikoina.

-Tietysti. Minä lähden lomalle.

-Grace, mikä meni vikaan? Teinkö minä jotakin väärin?

-Et. Grace ojensi taas kättään, mutta Lewis ei antanut vihkoa. -Minun pitää mennä!

-Sinä et mene mihinkään, ennen kuin vastaat minulle. Mikä meni vikaan?

Tyttö huokasi.

-Minä en tiedä, hän sanoi rehellisesti. -Mutta minä… tahdon pitää vähän taukoa.

-Taukoa? Lewis rypisti kulmiaan. -Joko sinä kyllästyit minuun, ylämaalaisneitoseni? En olisi uskonut sinusta, niin kokenut kuin oletkin.

Ärtymys pyyhkäisi taas Gracen ylitse.

-Lopeta, hän sanoi tiukasti. -Jos se kerran sinua niin häiritsee, ettet ollut ensimmäinen ─ etkä päässyt edes kolmanneksi ─ niin on tosiaan parempi pitää taukoa!

-Grace, minä en tarkoittanut sitä niin, Lewis sanoi harmistuneena. -Minä vain… hämmästyin. Pidin sinua kovin… viattomana. Yllätit minut.

-Sinä tunnut tietävän hiukan liian varmasti, millainen minä olen! Grace koetti taas ylettyä opintokirjaansa, muttei onnistunut.

-Miten pitkää taukoa sinä ajattelit? Lewis kysyi vähän hyökkäävästi.

-En minä voi tietää! Haluan ajatella asioita.

-Minuako?

-Itseäni!

-Gracie, missä sinä viivyt? Me menemme baariin kuumalle suklaalle.

Grace oli hypätä ulos nahoistaan, kun ovi kävi. Kynnyksellä seisoi Susan Reid.

-Minä tulen! Grace sieppasi vihkon, jota Lewis ei Susanin nähden voinut olla hänelle antamatta, ja melkein juoksi ulos käytävään.

-Minä en enää tiedä, miten voisin tämän selvemmin pyytää… Susan oli äkkiä Gracen vierellä ja tarttui tätä käsivarresta. -Sinä varmaan ajattelet, että minä kadehdin sinua. Mutta ei se ole sitä. Minä olen huolissani. Minä pidän sinusta, Fleming. Minä en tahdo, että sinulle käy hullusti.

Grace seisahtui ja katsoi Susaniin, jonka kasvoilla oli tavanmukainen räikeä sotamaali, ja jonka villapusero oli ehkä peittävämpi kuin monet muut hänen vaatteistaan, mutta ei siltikään jättänyt paljon arvailun sijaa hänen kauniista vartalostaan.

-Älä ole huolissasi, Grace sanoi äkkiä. -Minä jätän hänet.

Hän ei ollut ajatellut sanovansa niin. Hän ei ollut ajatellut päättäneensä mitään sellaista. Kaikkein viimeiseksi hän oli ajatellut uskoutuvansa asiassa ensimmäiseksi Susan Reidille.

Mutta Susanin ilme muuttui niin helpottuneeksi, että Grace melkein näki kyyneliä tämän tarkasti rajatuissa silmissä.

-Jumalan kiitos! Siis sikäli kuin Hän on olemassa.

-Susan!

Susan nauroi ja puristi Gracen käsivartta.

-Minä olin aivan varma, että sinä ajaudut turmioon, hän sanoi juhlallisesti. -Hänessä on jotakin… En tiedä, mitä. Kaikki tytöt ovat häneen ihastuneita, koska hän on komea ja hauska ja ainoa alle nelikymmenvuotias opettajajoukossa. Mutta hän on… jotenkin väärä.

Grace räpäytti silmiään.

-Sinäpä sen sanoit, hän vastasi hiljaa. -Hän on jotenkin väärä. Paremmin minä en osaa sitä kuvata.

-Mennään. Susan nyökkäsi portaisiin. -Toiset todellakin menivät jo baariin. Ehdithän jäädä hetkeksi?

-Ehdin kyllä, Grace mutisi. -Susan, kiitos, että tulit. Se alkoi käydä kiusalliseksi.

-Minä olen tarkkaillut sinua, Susan tokaisi. -Ja haistanut, ettei kaikki ole kunnossa. Ja kun se roisto järjesti niin, että jäit taas hänen kanssaan kahden ─ niin, minä olen epäillyt siitä alkaen, kun hän palautti esseemme niin oudossa järjestyksessä! Ei, älä nyt tärise, ei kukaan muu arvaa mitään. Hope ja toiset ovat liian täynnä itseään havaitakseen tällaista. Ajattelin, että ei ole haitaksi jos keskeytän, olipa se mitä tahansa.

-Kiitos, Grace toisti. Sitten hän avasi opintokirjansa, jota oli puristanut kädessään, ja pysähtyi kuin seinään. -Voi taivas.

-Mitä? Millaiset arvostelut sinä sait? Susan katsoi hänen olkapäänsä yli.

-Sellaisen kuin odotinkin muuten, paitsi…

Gracen vapiseva sormi osoitti yhtä kohtaa aukeamalla.

-Susan Reid, hän sanoi hiljaa, -sinä voit pitää minusta niin paljon kuin haluat, mutta tuskin sinäkään voit väittää, että minä olisin ansainnut kiitettävän taidehistoriassa!

He seisoivat taideakatemian leveissä rappusissa ja tuijottivat tuota yksinkertaista merkintää opintokirjassa. Sitten Susan rykäisi.

-Iloitse siitä niin kauan kuin voit, Fleming, hän tokaisi. -Jos sinä todella jätät hänet, minä en ollenkaan epäile, ettetkö keväällä saisi ala-arvoista. Hän taitaa laittaa aika tavalla painoa… hm… koulun ulkopuoliselle harjoittelulle. Tule, mennään, ennen kuin kaikki suklaa on juotu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti