maanantai 17. huhtikuuta 2017

63. Jouluksi kotiin

 
Juna sylki paksua mustaa savua puksuttaessaan lumista ratapengertä eteenpäin. Ikkuna oli harmaa hiilipölystä ja jääkukista, joita pakkanen oli siihen piirtänyt.

Ensimmäisen luokan hytissä oli hiljaista. Fergus-setä oli sanonut menevänsä ravintolavaunuun, mutta sen enempää Gordon kuin Gracekaan eivät olleet tahtoneet lähteä mukaan. Yleensä Grace ei tiennyt suurempaa ylellisyyttä kuin päästä ravintolavaunuun valkoliinaisen pöydän ääreen palveltavaksi, varsinkin kun hänen ei olisi tarvinnut murehtia tarjoilun hintaa, mutta nyt hän ei tahtonut nähdä ketään ihmistä.

Itse asiassa hän ei olisi tahtonut nähdä Gordoniakaan, mutta se asia oli valitettavasti tytön määräysvallan ulkopuolella. Ja onneksi Gordon oli ollut suhteellisen vaitonainen ainakin tämän alkumatkan. Grace oli vieläkin niin järkyttynyt kaikesta edellispäivänä tapahtuneesta, että olisi tahtonut oikeastaan sulkeutua toilettiin ja vääntää oven lukkoon pysyäkseen piilossa kotiin asti.

Miten hän voisi näyttää opintokirjaansa kotona! Miten hän voisi ottaa vastaan onnitteluja niin loistavasta menestyksestä yhdessä aineessa? Vapaa piirustuskin, jossa hän tiesi olevansa oikeasti taitava, monia kurssitovereita parempi, oli arvioitu vain hyväksi. Miten Lewis saattoi olla niin törkeä? Kuvitteliko hän jotenkin ostavansa Gracen arvosanoilla?

Äiti tiesi. Yhtäkkiä Gracesta tuntui sittenkin niin sanoinkuvaamattoman helpottavalta, että äiti jo tiesi. Hänen ei tarvitsisi tunnustaa kaikkea. Siunattu isoäiti juonineen!

-Etkö sinä pitänyt siitä?

-Mitä? Grace käänsi katseensa ikkunasta. Gordon istui häntä vastapäätä, ja pojan mustat silmät olivat totiset.

-Korusta. Gordon nyökkäsi häneen päin. -Et käytä sitä.

Vaistomaisesti Grace koski kaulaansa, kuin olisi varmistanut, ettei siinä riippunut mitään.

-En tietystikään matkalla, hän sanoi hilpeyttä tavoitellen. -Tunnethan sinä minut. Hukkaisin sen.

-Ei se ole mikään juhlakoru. Se on tarkoitettu arkikäyttöön.

-Ai, sanoi Grace, -ei siinä tullut mukana ohjetta.

Gordon naurahti.

-Kyllä minä tiedän, ettet sinä tahtonut mitään sellaista, hän sanoi. -Mutta minä en voinut olla ostamatta sitä sinulle, kun näin sen näyteikkunassa. En minä vaadi mitään. Minä vain… tahdon, että sinä tiedät.

Grace nyökkäsi ujosti tälle oudolle lauseelle, sillä hän arvasi, mitä poika tarkoitti.

-Ei puhuta sellaisesta, hän mutisi. -Ei nyt.

-Sinulla on kaupungissa joku, eikö niin?

Oli hetkiä, jolloin Grace hartaasti toivoi, ettei häntä olisi kasvatettu rehellisyyteen.

-Oli.

-Oli? Eikö ole enää, kun palaat?

-Ei.

Gordon nyökkäsi nyt puolestaan, aivan kuin olisi tyytynyt tähän, ja Grace huokasi helpotuksesta.

-Entä sinä? tyttö kysyi vastaan. -Kai sinullakin…

-Ei ole. Vastaus tuli napakasti.

-Niin mutta et kai sinä kaikkia päiviä ja iltoja istu vain lukemassa! Eikö Maisie tai…

-Maisie! Nyt Gordonin silmissä välähti nauru. -Maisie Armstrong juoksee edelleen sinun veljesi perässä niin, että hyvä jos ehtii kotiin nukkumaan.

-Yhäkö vielä! Grace puuskahti järkyttyneenä ja samalla helpottuneena. Jos Maisie kerran vieläkin yritti, Coran ja Archien salaisuus ei todellakaan ollut paljastunut.

-Näkisitpä vain. Hän varmaan kohta kahlitsee itsensä Archien auton puskuriin, kun tämä ei muuten huomaa häntä. Veljesi on ollut taas aikamoinen mörkö viime aikoina, kuten Faye tapaa julistaa meillä käydessään.

-Hänellä on paljon ajoa, Grace puolusteli. Kotikirjeiden perusteella Archien liiketoiminta ei ollut hiipunut kesän myötä, vaan tämä oli saanut useita säännöllisiä ajotilauksia ja myyntimenestystä omilla kierroksillaan.

-Ja minua sinä moitit siitä, että istun päivät ja illat lukemassa, Gordon huomautti nuhtelevasti. -Minä en sentään ole vielä ”siinä iässä, jolloin luulisi nuoren miehen alkavan jo vakiintua, varsinkin, kun hänen tulevaisuutensa on niin hienosti järjestetty”, kuten rouva Morrison sanoi taannoin äidille.

-Äh, sanoi Grace, -Arch on vasta yhdenkolmatta!

-Ja minä täytän vasta seitsemäntoista.

-Äh, sanoi Grace uudestaan, kun ei keksinyt mitään parempaa. Ja sitten hän lapsellisesta päähänpistosta potkaisi Gordonin kengänkärkeä, ja tämä potkaisi vastaan, ja yhtäkkiä he nauroivat molemmat, ja ilmapiiri hytissä tuntui aivan kuin sulavan ja muuttuvan yhtä kodikkaaksi kuin joskus lapsuudessa.

Samassa hytin ovi liukui auki ja Fergus-setä astui sisään. Hänellä oli mukanaan kaksi limonadipulloa ja pari paperiin käärittyä voileipää.

-Alatte kuitenkin kitistä nälkäänne jo ennen Dumbartonia, kun ette suvainneet lähteä mukaan syömään, hän sanoi puoleksi tosissaan. -Ja äitinne syyttävät minua, jos palautan teidät nälkäisinä ja kiukkuisina.

Nauraen ja hyvillään Grace ja Gordon ottivat eväät vastaan. Ja yhtäkkiä matka tuntui sujuvan paljon mukavammin, eikä Grace enää kaivannut yksinäisyyteen. Oli hauska kertoa taideakatemiasta, tietysti niiltä osin kuin hän saattoi kertoa, ja oli mielenkiintoista kuunnella Gordonin suunnitelmista. Grace oli aina ihaillut sitä, miten tarkkaan tämä tiesi tulevaisuutensa. Archielle ei ehkä ollut niinkään helppoa seurata isänsä jalanjäljissä, mutta Gordonille se ei tuntunut olevan ongelma.

-Jos saan suoritetuksi kurssit niin, että voin hakea lääketieteelliseen jo ensi kesänä ja kaikki menee hyvin, saatan valmistua jo heti täysi-ikäiseksi tullessani, Gordon sanoi ylpeänä. -Niin nuoria lääkäreitä ei ole monta.

-Voin vakuuttaa, ettei nuoruus ole tällä alalla mikään etu, hänen isänsä huomautti kuivasti sanomalehtensä takaa. -Joskus minusta tuntuu, etteivät kaikki potilaat ota minua todesta vieläkään. Ehkä sitten, kun täytän kuusikymmentä.

-En minä aiokaan perustaa yleispraktiikkaa, Gordon tokaisi. -Aion erikoistua.

-Mihin? Grace kysyi silmät selällään. Hänestä tuntui käsittämättömältä ajatella sitä työmäärää, joka Gordonia odotti opinnoissaan.

-Ehkä kirurgiaan.

-Hyi! huusi Grace. -Haluatko sinä leikata ihmisiä palasiksi?

-Pikemminkin kursia heitä kasaan, Gordon virnisti.

Fergus-sedän sanomalehden takaa kuului tuhahdus, aivan kuin hän olisi halunnut kommentoida poikansa kepeää puhetapaa, mutta Grace ja Gordon eivät olleet kuulevinaan.

Oli mukava puhella kaikessa rauhassa yleisistä asioista, joissa ei ollut kummallekaan mitään kiusallista. Gordon kuvaili uutta tohtorilaa, johon he olivat muuttaneet vain muutama päivä sitten. Hän kertoi, miten toivottomaksi talon kalustaminen oli ollut käydä, kun hänen äitinsä ei ollut millään osannut päättää, mitä tilasi minnekin, mutta miten helppo itse muutto oli ollut, ”sillä tulipalo kyllä huolehti siitä, ettei meidän tarvinnut kantaa sisään juuri mitään”.

Oli jo pimeää, kun juna pysähtyi Fort Williamin asemalle. Grace oli arvellut, ettei kukaan tulisi vastaan, kun hänen tiedettäisiin joka tapauksessa kävelevän kotiin Fergus-sedän ja Gordonin kanssa, joten hän ilahtui nähdessään aseman edessä käynnissä Archien auton. Samassa Archie itse tuli makasiinista jotakin laatikkoa kantaen.

-Hypätkää kyytiin, hän sanoi, -pysähdyn vain hotellilla.

-Emmeköhän Gordon ja minä kävele, Fergus-setä sanoi. -Meillä ei ole juuri kannettavaa, ja saatte vaihtaa Gracen kanssa kuulumiset rauhassa. Kiitos seurasta, Gracie, ja tule pian käymään.

-Kyllä minä tulen! Grace sanoi iloisesti. -Onko sinun yhtiölläsi lupa ottaa matkustajia?

-On, ellen peri taksaa. Archie virnisti. -Vai sinä kuulit jo.

-Äiti kirjoitti. Miten sinä uskallat! Entä, ellet pärjää?

-Silloin teen isän onnelliseksi, kun hän pääsee sanomaan ”mitäs minä sanoin”, Archie totesi levollisesti.

Lupauksensa mukaisesti isä oli puolen vuoden koeajan jälkeen ottanut puheeksi kuorma-auton omistussuhteet. Vastoin hänen kaikkia odotuksiaan ─ Grace ei sentään tohtinut ajatella ”toiveitaan” ─ Archien idea oli sittenkin alkanut tuottaa voittoa, ja isä oli ollut valmis lunastamaan auton kirjakaupalle.

Mutta kuten Archie oli jo kesällä varoittanut, hän ei myynyt. Sen sijaan hän oli laskutuksen helpottamiseksi perustanut oman yhtiön, ja kuorma-auton hytin ovessa luki nyt ylpein kirjaimin ”Flemingin kuljetus, Fort William”. Sitä, mitä isä asiasta ajatteli, Grace ei tiennyt. Kirjakaupassa Archie oli edelleen osakkaana, mutta hän ei ehtinyt olla siellä niin paljon kuin aiemmin.

-Minä en voi viivytellä yhtään, Archie sanoi nostaessaan Gracen matkalaukun lavalle, kun tyttö itse pujahti sisään auton hyttiin, -pakkanen kiristyy ja jäähdytin pitää tyhjentää yöksi, ettei se jäädy ja halkea. No, pikkuinen, mitä kuuluu? Sinä olet kirjoittanut harvoin.

-Sinä et ole kirjoittanut käytännössä ollenkaan! Grace sanoi ja puhalteli käsiinsä jääkylmässä autonhytissä. -Mitä kuuluu ─ sinulle ja Coralle?

Hän tiesi, ettei saisi puhua Archien kanssa kahden ehkä koko iltana, ellei käyttäisi nyt tilaisuutta hyväkseen.

-Miten niin?

-Miten niin! Grace puuskahti. -Sinä tiedät täsmälleen, ”miten niin”!

-Grace. Archie katsoi tiukasti häneen vääntäessään voimakkaasti peruutusvaihdetta päälle, sillä auto tuntui todellakin hyytyvän pakkasessa. -Cora esitti minulle kesällä pyynnön. Pidätkö sinä minua niin huonona miehenä, etten noudattaisi naisen toivetta?

-Annatko sinä periksi!

-Tietysti. Kun hän ei kerran tahdo…

-Ei ole kyse siitä, ettei hän tahdo! Mutta hän ei uskalla!

-Joka tapauksessa aikomukseni ei ole aiheuttaa hänelle mitään harmia.

-Eihän äiti… ole kysellyt?

-Ei. Välillä hän katsoo minuun sillä tavalla, että pelkään hänen arvaavan jotakin, mutta hän ei ole kysellyt. Enkä minä totisesti aio riskeerata Coran asemaa.

-Ennemminkö sinä vaikka särjet sydämesi!

-Eipä se olisi ensimmäinen kerta, Archie mutisi kääntäessään auton.

-Archie, Grace sanoi lujasti, -sinun pitää yrittää vielä! Cora ei tarkoittanut sitä, mitä sanoi, hän vain pelästyi! Sinä et saa antaa periksi!

Archie ei vastannut, ja he olivat vaiti koko matkan. Grace odotti autossa sen hetken, joka Archielta kului kuorman tyhjentämiseen hotellilla.

-Oh! tytöltä pääsi, kun he lopulta ajoivat rantakatua tohtorilan ohi. Tontilla ei seissyt enää puolivalmis nukkekoti, vaan kokonainen talo, vähintään yhtä komea kuin se, jonka tuli oli tuhonnut puolitoista vuotta aiemmin. -Onpa se hieno!

-Alice-täti on toivottavasti tyytyväinen, Archie sanoi vähän kuivasti ja sammutti moottorin kirjakaupan edustalla. -Kipitäpä nyt sisään, ennen kuin vilustut. Minä tulen, kun saan jäähdyttimen tyhjäksi ja moottorin peitellyksi. Jätä vain laukkusi, minä tuon sen sitten.

Grace hyppäsi alas autosta ja avasi portin. Yhtäkkiä tuntui niin oudolta ja niin kotoisalta olla siinä, kulkea tätä polkua, jota hän oli kulkenut lukemattomia kertoja elämässään. Tohtorilasta loistivat valot mustaan iltaan, mutta Smithin talo Koivurannan toisella puolen oli nyt pimeänä. Miltähän Alice-tädistä tuntui taas asua suuressa ja komeassa rakennuksessa?

Pihakoivut olivat kuurassa, samoin portaat, kun Grace nousi verannalle. Ovi oli vähän turvonnut, kuten aina. Mutta kun hän veti sen auki, häntä vastaan tulvahti lämpö, ruuan tuoksu ja se hirvittävä meteli, joka tuntui kuuluvan niin oleellisena osana kaikkeen, mitä kotona tapahtui.

-Ethän sinä vain ole kasvanut? isä kysyi muka hämmästyneenä.

-Toitko sinä kaupunkituliaisia? kimitti Moira ja nyki häntä hihasta.

-Eikö tohtorila ole eri komea! huusi Walter.

-Tarvitseeko Archie apua auton kanssa? Evan kysyi, ja vastausta odottamatta heitti takin ylleen ja katosi ulos.

-Toivottavasti sinä ehdit tehdä muutakin kuin niitä kauheita opintoja, Faith sanoi melkein moittivasti, ja Grace tirskahti.

-Ruoka on kohta valmis, sanoi Cora, joka seisoi posket lieden punastuttamina sekoittamassa kattilaa.

-Rakas lapsi, anna minä katson sinua, äiti sanoi hellästi.

Ja hän katsoi, tavalla, joka sai Gracen aavistamaan, että sinä iltana olisi edessä vielä kahdenkeskinen keskustelu.

Illallispöydässä Grace kertoi soveltuvin osin omia kuulumisiaan ja kuunteli kaupungin uutisia.

-Donald tulee vasta huomenna, äiti sanoi. -Hänellä oli vielä tänään jokin tentti.

-Ja Stuart ei tule, Moira ilmoitti moittivasti.

-Moira! Evan sähähti.

-No kun hän ei tule!

-Ole vaiti! Ei siitä puhuta.

-Kyllä siitä voi puhua, äiti sanoi, ja hänen äänensä värähti vain hiukkasen. -Stuartilla on suuri konsertti joulupäivän iltana St. Andrewsissa. Hän ei mitenkään pääse tänne tapaniksi. Ehkä hän ehtii käymään kotona välipäivinä.

-Jos ehtii, Faith mutisi happamasti. -Miksi hän järjestää konsertin joulupäiväksi!

-Ei hän sitä ole järjestänyt, isä huomautti. -Sitä tarjottiin hänelle, ja hän saa siitä paljon julkisuutta. Sellaista tilaisuutta ei tule joka vuosi, toisin kuin meidän hääpäivämme.

-Niin mutta hopeahääpäivä! Faith jatkoi. Hän tuntui olevan yhtä loukkaantunut veljeensä kuin jos kyse olisi ollut hänen omasta hääpäivästään. -Ja vielä niin hieno!

-Joko Grace tietää? Moira huusi. -Oletko sinä kertonut, äiti?

-Ei, äiti sanoi naurahtaen vähän, -ehkä sinä haluat kertoa, kultaseni.

-Mitä niin? Grace kysyi. Hänen ilonsa oli hiukan himmentynyt Prinssiä koskevan uutisen vuoksi, sillä hän oli toivonut tämän sittenkin muuttaneen suunnitelmiaan.

Moira säteili, kun hänen aivan luvan perästä annettiin kertoa uutinen.

-Äidin ja isän hääpäiväjuhla ei ole hotellissa, hän julisti autuaana.

-Ei ole? Missäs sitten? Seurakuntasalillako? Grace vilkaisi Coraan. Toivottavasti ei seurakuntasalilla, koska sinne ei voinut tilata mistään tarjoilua, ja sehän tarkoittaisi, että Coran pitäisi laittaa kaikki.

Moira oli selvästi oppinut syksyn aikana taidepaussien merkityksen ja vaikeni, kunnes näytti olevan halkeamassa ja kaikki toiset pöydän ympärillä huokailivat.

-Tohtorilassa! hän sitten purskautti ulos. -Alice-täti ja Fergus-setä tarjoavat kaiken!

-Mitä?

Äiti näytti nololta.

-Minä yritin kieltäytyä, hän sanoi. -Mutta Alice sanoi, että kaikista parhain tapa ottaa uusi talo käyttöön on järjestää heidän salissaan iloinen juhla.

-Eivätkö he pidä tupaantuliaisia? Grace kysyi hämmästyneenä.

-Kuulemma he tahtovat mieluummin antaa meille lahjan. Nyt äiti oli liikuttunut. -Se on aivan liikaa, mutta minä en saanut Alicea muuttamaan mieltään.

-Hm, sanoi isä, -toisaalta, heillä ei olisi tulevana loppiaisena kaksikymmentävuotishääpäivää, ellet…

-Shh, sanoi äiti ja rypisti kulmiaan. -Hotelli on aika kallis nykyään, joten minä annoin lopulta periksi. Ja onhan se helpompaa ja kotoisampaa.

-Niin tietysti, mutisi Grace ja vilkaisi vaistomaisesti Archieen, joka keskittyi ruokaansa kuin ei olisi kuullutkaan keskustelua. Tytön mieleen tuli edellinen suuri juhla, jonka Alice-täti oli tahtonut järjestää, ja miten se oli päättynyt Archien osalta.

-St. Andrewsista puheenollen, Faith yhtäkkiä tokaisi sisarelleen, -oletko sinä kuullut Axelista?

-Mitä hänestä? Grace kiersi kysymyksen.

-Mitä vain. Mitä hänelle kuuluu? Tuleeko hän lomaksi kotiin?

-Tulee, huusi Moira innoissaan. -Iona sanoi niin. Eikä hän tuo tällä kerralla sitä tyttöä mukanaan, niin että ei kai hän sittenkään ole menossa naimisiin tämän kanssa.

-Moira! Walter tuhahti. -Ei kai hän ole kenenkään kanssa menossa naimisiin!

-Minä luulen, että Grace tahtoisi, että…

-Jaha, sanoi isä ja läimäytti kämmenensä pöytään, -kiitos ruoasta, Cora. Moira varmaan auttaa sinua tiskeissä, että Gracie saa käydä taloksi.

He nousivat pöydästä ja Grace aikoi mennä hakemaan laukkuaan livahtaakseen yläkertaan, kun tunsi äidin käden olkapäällään.

-Haluaisitko sinä keskustella jostakin asiasta minun kanssani, Gracie?

Sinä iltana äidin työhuoneessa todellakin keskusteltiin, aivan kuten oli keskusteltu kesän viimeisenä iltana. Grace ajatteli, ettei voisi koskaan kiittää isoäitiä kylliksi siitä, että tämä oli tietyllä tapaa pettänyt hänen luottamuksensa ja kertonut Lewisista äidille ─ ja vielä ilmeisesti pitänyt tämän ajan tasalla asiassa pitkin syksyä. Nyt hänen ei oikeastaan tarvinnut muuta kuin myöntää todeksi kaikki, minkä äiti jo tiesi, ja kertoa sitten tuon oudon tarinan viimeiset vaiheet.

-Minä… aioin kertoa sinulle, hän sopersi. -Mutta oli niin vaikea kirjoittaa!

Äiti huokasi vähän ja silitti hänen kättään.

-Minua pelotti, hän tunnusti. -Luotin järkeesi ja luotin isoäitiisi, mutta pelkäsin, että hän ei sittenkään… että sinulle tapahtuu jotakin, mitä hän ei huomaa. Mutta hän vakuutti minulle, että on kaikkein parasta antaa sinun etsiä itse tiesi. Että kielloista sinä vain pillastuisit. Olisiko ollut niin?

-Varmaankin, Grace mutisi nolona. -Tietääkö isä?

-Tietää.

-Äiti, oletko sinä kertonut…

-Minä olen tämän pitkän avioliittoni aikana kantapään kautta oppinut, että useimmiten vaikeistakin asioista kannattaa aina heti kertoa ihmiselle, jolle on luvannut rakkautta ja uskollisuutta ja joka on luvannut samaa minulle, äiti sanoi hymyillen. -Se on paljon helpompaa kuin yrittää kiemurrella. Sitä paitsi isäsi on aina lukenut minua kuin avointa kirjaa.

-Suuttuiko hän?

-No, äiti sanoi aivan kuin miettien, miten asian muotoilisi, -kerroin vasta, kun sen päivän iltajuna etelään oli jo mennyt, ja ennen yöjunan lähtöä sain hänet rauhoittumaan. Mutta hän on ollut hyvin huolissaan ja, myönnettäköön, vihainen äidilleen, joka on hänen mukaansa käyttäytynyt täysin vastuuttomasti. Jos sinulle sopii, minä kerron hänelle nyt, että kaikki on hyvin.

-Sitä minä en tiedä, Grace mutisi.

Sitten hän huomasi yhtäkkiä kertovansa äidille Gordonin antamasta kaulakorusta ja siitä, ettei Axelista ollut kuulunut hiiskaustakaan koko syksynä.

-Voi sentään, äiti huokasi ja silitti tytön kiharoita. -Voi sentään. Gracie, minä niin toivoisin… Vaikka eipä sillä taida olla merkitystä, mitä minä toivon.

-Ei silläkään tunnu olevan merkitystä, mitä minä toivon, Grace mumisi.

Äiti hymähti.

-Sinulla on ollut koko lailla seikkailuja tämän päättymässä olevan vuoden aikana, hän sanoi lempeän nuhtelevasti.

-Minkä minä sille voin! En minä ole kenenkään seuraa hakenut! Grace tiuskaisi ja jatkoi sitten surkeana: -En edes Axelin.

-No, äiti sanoi miettiväisesti, -nyt on joulu ja ihmisillä hyvä tahto, eikö niin? Ja kohta alkaa uusi vuosi, ja silloin saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Jospa ensi vuosi olisi sinulle kaikin tavoin ─ hm ─ rauhallisempi.

-Minä toivon sitä, Grace sanoi hartaasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti