tiistai 18. huhtikuuta 2017

64. Grace käy Pemberleyssä

 
Aivan kuin unohtaakseen kaiken, mitä päättyvän vuoden kuluessa oli tapahtunut, Grace heittäytyi joulunaluspäivinä nauttimaan kotipiirin töistä ja huvituksista.

Archie opetti Gracea auttamaan auton käynnistyksessä pakkasaamuina. Donaldin kanssa Archie lämmitti auton moottoria keulan alle asetettavalla kuumalla hiiliastialla. Gracen tehtävä oli sitten koettaa saada auto starttaamaan, kun veljet pitelivät kepin päähän kiedottua, bensiiniin kastettua trasselitukkoa tietyn moottorin osan päällä. Toisinaan käynnistäminen onnistui heti, toisinaan ei, joten rituaaliin piti aina varata runsaasti aikaa. Mutta Grace ei moittinut sitä, että joutui nousemaan lomalla aikaisin ehtiäkseen istumaan jääkylmässä autonhytissä, sillä oli hauska olla avuksi.

Coran kanssa Grace uppoutui kaikkeen siihen puuhaan, mitä joulun lähestyminen merkitsi keittiössä, ja löysi itsestään aivan hämmästyttäviä kykyjä, mitä tuli kakkujen leipomiseen. Hän olisi kovin mielellään ottanut ystävättärensä kanssa puheeksi muutkin asiat kuin pikkuleivät ja kalkkunan kuorrutteen, mutta ei tohtinut. Jos Cora olisi vielä yhtä herkällä mielellä kuin syksyllä, Grace saattaisi ajattelemattomuuksissaan aiheuttaa lisää vahinkoa.

Evanin, Moiran ja Walterin kanssa Grace kävi luistelemassa ja tapasi samalla vanhat tuttavat ─ paitsi Maisien. Sillä Gordon ei ollut liioitellut paljonkaan: tämä käytti lähes kaiken liikenevän aikansa päästäkseen sopivalla tai sopimattomalla tavalla Archien seuraan. Maisien tavatakseen tarvitsikin ainoastaan pysytellä kotona, jonne Maisie ilmaantui tämän tuosta ”aivan vain sattumalta”. Toisinaan Grace hyvänä pienenä sisarena jopa huolehti siitä, että Archie ehti livahtaa ulos, jos oli ruokatunnilla tai myymälässä vaaran uhatessa.

Isän kanssa Gracella oli jokin salaisuus, jonka sisältöä ei edes Moira pystynyt selvittämään. Aina ehtiessään Grace katosi kaupan takahuoneeseen ja lukitsi välioven. Takahuoneessa tuoksui öljyväriltä, ja kun Grace tuli sieltä pois, isä nosti puukehikkoon pingotetun kankaan aivan ylimmälle hyllylle, jonne Moira ei olisi yltänyt keittiöjakkaraltakaan.

Äidin ja Faithin kanssa Grace uppoutui pitkällisiin pohdintoihin lähestyvän hopeahääpäiväjuhlan valmisteluista, sillä Alice-täti tahtoi kuulla kaikessa äidin toiveita.

-Yrittää hyvitellä, Donald mutisi vähän happamasti. Gracekin ajatteli, että ehkä äitiä olisikin lopulta juhlia enemmän ilahduttanut se, että Stuartiin olisi naapurissa suhtauduttu suuremmalla lämmöllä kuin nyt tapahtui. Alice-täti ja Fergus-setä eivät voineet Fannyn kihlaukselle enää mitään, mutta kaikesta näki, etteivät he edelleenkään pitäneet Stuartia aivan kelvollisena tyttärelleen.

Tohtorilaan menoa Grace itse vältteli viimeiseen asti oikein tietämättä syytä. Istuessaan hyisinä aamuina jääkylmässä autonhytissä odottamassa, että Archie antaisi hänelle luvan yrittää startata, hän katseli naapurin komeita kiviseiniä, suuria valaistuja ikkunoita ja leveitä portaita. Luistinradalla hän luisteli mielellään Gordonin kanssa ja käveli tämän seurassa kotiin, mutta keksi aina jonkin tekosyyn, kun poika pyysi häntä sisään.

Grace olisi ehkä pysytellyt sinnikkäästi poissa naapurista tapaninpäivään ja hopeahäihin asti, ellei Moira olisi jouluaaton aattona lounaspöydässä julistanut, että Iona Barclay ei ehtisi luistelemaan.

-Vai niin, sanoi isä, -ja mistä tämä neiti Barclayn seuraelämän laiminlyönti johtuu?

-Axel on tullut kotiin, Moira ilmoitti juhlallisesti. -Iona ei malta lähteä mihinkään, kun Anne-täti laittaa niin hyvää ruokaa!

-On ilahduttavaa, että neiti Barclay osaa asettaa elämän arvot oikeaan järjestykseen, isä myönsi.

-Duncan, äiti sanoi moittivasti. -Älä kiusaa Moiraa. Vai on Axel tullut kotiin. Viipyykö hän kauan?

-Vain uudenvuoden yli, Moira tiesi. -Sitten hän menee sen Fergien luo. Eikö sinua yhtään harmita, Grace, ettei hän välitä sinusta enää vähääkään?

-Moira! tiuskaisi Donald.

-Niin mutta tottahan se on! Ennen hän olisi tullut heti tänne. Vaikka tietysti se Fergie on paljon sievempi kuin Grace.

-Moira, sanoi isä, nyt terävästi eikä enää yhtään kujeillen, -syö ruokasi, ja minusta tuntuu, että sen jälkeen tarvitsen apua kynänterien laskemisessa inventaariota varten.

-Niin mutta kun… Moira aloitti, vilkaisi perhekuntaansa ja vaikeni vihdoin.

Grace koetti syödä kuin ei olisi kuullut mitään. Hän viis veisasi Axelista. Hän viis veisasi kenestäkään. Mitä kauempana miehistä pysyi, sen parempi. Niinhän Anne-tädin äiti oli kuulemma julistanut, ja nyt Grace oli ensimmäisen kerran sitä mieltä, että rouva Brucen ajatuksissa saattoi olla perää.

Mutta kun äiti sanoi lounaan jälkeen menevänsä tohtorilaan keskustelemaan Alice-tädin kanssa juhlasta, ja Faith sanoi tulevansa myös tapaamaan Fannya, Gracekin nousi ja ilmoitti lähtevänsä heidän mukaansa.

-Ohhoh, sanoi Evan. -Nyt minä hävisin.

-Mitä? Grace kysyi närkästyneenä.

-Minä löin Niallin kanssa vetoa, että sinä pystyt pysymään sieltä pois juhliin asti, Evan virnisti, ja Grace unohti yhtäkkiä olevansa seitsemäntoista ja näytti veljelleen kieltä.

-No, sanoi äiti nuhdellen, -te olette taas mahdottomia. Näköjään koulujen lomat pitäisi lakkauttaa. Jos aiot mukaan, Gracie, laittaudu valmiiksi. Ja Evan, nyt minä kertakaikkiaan käsken sinua ja Niallia lopettamaan tuollaiset typerät vedonlyönnit, olette jo isoja poikia. Mutta jos sinulla on noin paljon joutilasta aikaa, isä keksii sinullekin varmaan jotakin hyödyllistä puuhaa.

Moira hihitti vahingoniloisena, kun kynänterät uhkasivat Evaniakin, ja Grace meni kiukkuisena hakemaan takkiaan.

Oli outoa kävellä sisään tohtorilan portista, aivan kuin ennen, kun tontilla kohoava talo oli kuitenkin uusi ja ympäröivä puutarha lähes autio, sillä puut ja pensaat olivat hiiltyneet tulipalossa ja ne raivattu pois. Uudet istutettaisiin vasta keväällä, Gordon oli kertonut, ja sanonut äitinsä suunnittelevan suurella innolla puutarhaa.

Mutta kuten palaneessakin rakennuksessa, myös tässä he menivät sisään kotoisasti takaoven kautta.

-Grace, olipa tämä mukavaa, huudahti Alice-täti, joka tuli heitä vastaan. -Minä jo luulin, ettet halua tulla käymään. Gordon! Tule alas, Grace on täällä.

Gordon liukui tapansa mukaan kaidepuuta tavalla, joka todennäköisesti oli ehdottomasti kiellettyä, ja tupsahti melkein Gracen jalkojen juureen. Hän oli tavallisissa arkivaatteissa, golfhousuissa ja slipoverissa, ei enää tyylikkäässä kaupunkilaispuvussaan. Mutta yhtäkkiä Grace huomasi ajattelevansa, että tuosta tyylikkyydestä oli aivan kuin sittenkin jäänyt jotakin Gordoniin. Tämä ei vaikuttanut vain melkein seitsentoistavuotiaalta pojalta, vaan jotenkin vanhemmalta.

-Minä jo luulin, että sinut pitää raahata tänne köysissä, Gordon sanoi Gracelle. -Tule, minä näytän paikkoja.

Seuraavien parin tunnin aikana Gordon todellakin esitteli Gracelle koko talon, kuin se olisi ollut kuuluisa kansallinen nähtävyys. He aloittivat pohjakerroksesta, jossa oli suuri keittiö, apukeittiö tiskialtaineen, palvelusväen huoneet, ruokakomerot, pyykkitupa ja mankelihuone. Kaikki mahdollinen oli sähköistettyä, jopa mankeli ja liesi, vaikka sen vieressä olikin vielä puuliesi, koska vanha rouva MacKenna vakuutti vain siinä tulevan oikean aromin ruokaan. Väliköstä ylös ruokasaliin oli rakennettu tavarahissi, niin ettei lautasia ja ruokavateja tarvinnut kantaa edestakaisin, mutta tiskikonetta täällä ei sentään ollut, kuten Ruthin ja Felixin luona, minkä Grace toikin julki, jotta Gordon ei alkaisi kuvitella olevansa jotakin.

Sitten he nousivat katutasoon, jossa oli suuren, koko talon läpi kulkevan hallin lisäksi vielä suurempi sali. Sinne oli jo koristeltu melkein kattoon asti yltävä joulukuusi, jossa kimalsivat sähkökynttilät, samanlaiset kuin Grace oli nähnyt Edinburghissa Jennersin tavaratalon joulukuusessa. Takka oli valtava ja sen edessä oli mukava sohvaryhmä, mutta muuten huoneessa ei ollut vielä paljon huonekaluja.

-Äiti sanoi, että kalustusta täydennetään sitten joulun jälkeen, Gordon selitti. -Hän tahtoo, että tapaninpäivänä on kaikille tilaa. Istuimia meillä on kyllä varattuna.

Kuten vanhassakin talossa, salista pääsi parvekkeelle, ja salin takana kadun puolella oli ruokasali. Hallin toisella puolen oli Alice-tädin valtakunta, kuten hän sitä kutsui, arkihuone, jossa hän nytkin istui äidin kanssa puhumassa istumajärjestyksestä ja muusta.

Arkihuoneen vieressä ei ollut entisen tohtorilan tapaan kirjastoa, vaan ”kasvihuone”, kuten Gordon sitä kutsui. Huonetta lämmitettiin enemmän kuin muita, ja siellä oli melkein samanlaisia valoja kuin isällä valokuvaamossa, ja siellä täällä vesiastioita, jotta ilma pysyi kosteana. Täällä Alice-täti sai kukat puhkeamaan jopa keskellä talvea, vaikka se kovin työlästä olikin. Mutta Alice-täti rakasti kukkasia ja jakoi niitä mielellään niin kirkkoon jumalanpalveluksen koristeeksi kuin ystävilleen. Grace saattoi vain aavistaa, miten kauniit kukka-asetelmat hopeahäiden lounaspöydässä olisi.

Kasvihuoneen takana kadun puolella oli Fergus-sedän työhuone ja kotivastaanotto. Etuovesta tultiin samaan suureen halliin kuin takaovestakin, ja sen vieressä oli odotushuone, josta oli kulku vastaanotolle. Nykyään potilaita tosin tuli enää harvemmin tohtorilaan, sillä useimmat menivät sairaalaan apua hakemaan tai soittivat lääkärin kotiin, mutta joskus kuitenkin joku tahtoi yksityisvastaanotolle. Grace ei olisi tohtinut mennä sisään vastaanottotiloihin, mutta Gordon tiesi, missä avain oli, ja vei hänet perille asti, esitteli lääkekaapin ja tutkimuspöydän ja isänsä kirjahyllyn, joka oli oudon tyhjä.

-Osaa niistä lääketieteellisistä kirjoista, joita isä oli vuosien mittaan koonnut, ei enää saa mistään, Gordon selitti. -Se on vahinko.

-Luetko sinäkin näitä? Grace kysyi kunnioittavasti tavaillessaan vaikeita nimiä kirjojen selästä.

-Sen verran kuin pystyn. Latinani on vielä vähän heikkoa, mutta minä opin koko ajan.

Grace huokasi itsekseen. Yhtäkkiä hänen opintonsa ja jopa ponnistelunsa kuvanveiston parissa tuntuivat kovin vähäisiltä ja turhilta Gordonin tekemisiin verrattuna. Hän ei tulisi koskaan pelastamaan ihmishenkiä!

Toisessa kerroksessa olivat makuuhuoneet. Gracesta oli edelleen käsittämätöntä, että tässä talossa saattoi mennä yksinään omaan huoneeseensa ja sulkea oven takanaan ja tietää, ettei kukaan tulisi perässä sillä oikeudella, että asui samassa huoneessa. Olihan hän tosin isoäidin luona jo tottunut sellaiseen ylellisyyteen, mutta niinpä kotiinpaluu ja asettuminen samaan pienehköön kamariin Faithin ja Moiran kanssa oli tuntunut tavallistakin tunkkaisemmalta.

Yläkerrassakin kaikki huoneet olivat vielä kummallisen väljiä, sillä vasta välttämättömät huonekalut oli ehditty hankkia. Alice-tädin ja Fergus-sedän makuuhuone oli melkein yhtä suuri ja ylellinen kuin Ruthilla ja Felixillä Berliinissä. Sen yhteydessä oli oma erillinen kylpyhuone ja pukeutumishuone, jonne Grace kurkisti erityisen uteliaana.

Hän tiesi Alice-tädin joutuneen suostumaan kohta tulipalon jälkeen siihen, että Fanny ompelisi heille, koska vaihtoehtona olisi ollut kulkea lainavaatteissa; tulipalostahan MacDonaldit olivat pelastuneet yllään vain yöpuvut ja aamunutut. Mutta hän tiesi myös, että sittemmin Alice-täti oli tehnyt runsaasti ostoksia kaikilla kaupunkivierailuillaan, aivan kuin olisi halunnut todistaa, ettei Fannyn todellakaan tarvinnut ommella heitä pukeakseen. Alice-täti oli kuuluisa hyvästä maustaan, mutta sittenkin Gracesta tuntui siltä, että hän erotti vaatetangolta Fannyn tekemät vaatteet Glasgow’sta tai Edinburghista ostetuista ─ koska Fannyn suunnittelemat ja ompelemat vaatteet olivat kauniimpia.

Fannyn itsensä huone oli kaupungin puoleisessa päädyssä, ja se oli Fergus-sedän ja Alice-tädin makuuhuoneen jälkeen suurin, sillä sinne oli sijoitettu myös tytön kangaspuut, ompelupöytä ja suuri pöytä kankaiden leikkaamista varten. Fanny oli kuulemma piirustuksia tehtäessä toivonut, että saisi mieluummin pienemmän makuuhuoneen ja sen viereen erillisen työhuoneen, mutta Alice-täti ei ollut tahtonut kuullakaan asiasta, sillä ”tyttö unohtaa toivottavasti pian nämä ompeluhupsutuksensa”. Mittojen ottamiset ja sovitukset asiakkaiden kanssa Fanny hoiti yleensä isänsä odotushuoneessa.

-Opastetulla kierroksellako? Fanny nyt kysyi nauraen, kun Gordon ja Grace kurkistivat sisään ja keskeyttivät hänen supattelunsa Faithin kanssa. -Osaatko sinä kutoa, Gracie? Haluatko kokeilla kangaspuitani?

Grace puisti päätään.

-Minä olen käsitöissä yhtä surkea kuin äiti, hän sanoi iloisesti. -Onneksi sinä olet olemassa!

Ja hän pyörähti ympäri pidellen helmasta hametta, jonka äiti oli Fannylla ompeluttanut hänelle syntymäpäiväksi.

-Sinä opit, jos tahdot, Fanny sanoi vakavasti. -Kuka tahansa oppii, jos tahtoo. Mutta olen iloinen, jos pidät tuosta. On aina hankalaa ommella, kun ei voi sovittaa, vaikka minulla olikin sinusta loppukesästä otetut hyvät mitat.

-Äh, sanoi Gordon, -miksi hänen pitäisi oppia? Ei hänen tarvitse ommella elääkseen!

Fanny pyöritteli silmiään ja katsoi Faithiin, joka koetti epätoivoisesti olla nauramatta.

-Minun veljeni olisi pitänyt syntyä parisataa vuotta sitten, Fanny ilmoitti muka vain Faithille. -Hänen mielipiteensä ovat ajalta ennen jakobiittikapinaa.

-Mitä niistä? Faith tyrskähti.

-Ensimmäistä! Ja Fanny alkoi nauraa, hiukan liian kovaa kuten aina, sillä hänhän ei voinut kuulla sitä itse.

Grace katsoi häneen ihaillen. Fanny vaikutti niin hilpeältä ja onnelliselta, vaikka ei ollut nähnyt Stuartia koko syksynä, ja vaikka ei näkisi tätä edes jouluna. Vanhimman veljensä kirjeistä hän oli päätellyt, että Stuartin suunnitelma saada Fanny vierailemaan luonaan Dundeessa oli kaatunut Alice-tädin ja Fergus-sedän ehdottomaan kieltoon.

-Idiootti, Gordon sanoi sisarelleen veljellisellä hellyydellä, kun tämä taas katsoi häneen päin ja saattoi lukea huulilta. -Tule, Gracie, mennään.

He kävivät kylpyhuoneessa, jossa oli suuri posliininen amme ja yhtä paksuja pyyhkeitä kuin nizzalaisessa hotellissa, ja kurkistivat sitten Torquilin ja Gusin huoneisiin, jotka pojat olivat ehtineet saada uskomattoman sotkuisiksi ottaen huomioon sen, että taloon oli vasta muutettu. Nelitoistavuotiaan Fergus nuoremman huoneesta näki, että sen valtias harrasti jalkapalloa tosissaan, sillä seinille oli ripustettu pelaajien kuvia ja ainoan oikean joukkueen kannatusviirejä, ja keskellä pöytää oli itse kuningas jalkapallo, joka ehkä olisi sentään kannattanut pestä kurasta viimeisimmän harjoituspelin jälkeen, ennen kuin se jätettiin ripottelemaan kuivunutta savea alleen. Torquilin huoneen taas täyttivät erilaiset rakennussarjat, ja Gordon valitti epätoivoisena pelkäävänsä, että tämä saisi joululahjaksi taas muutaman lisää.

Lopulta he päätyivät Gordonin huoneeseen, joka oli Koivurannan puoleisessa päädyssä ja melkein yhtä suuri kuin Fannylla. Se ei ollut sotkuinen muuten kuin ikkunan edessä olevan kirjoituspöydän osalta, jota peittivät lukiokirjat ja lääketieteelliset teokset ja muistiinpanovihot. Muuten huone oli lähinnä askeettinen yksinkertaisine mattoineen, kapeine vuoteineen, komeroineen ja kirjahyllyineen. Seinille ei ollut vielä ripustettu mitään, ja yöpöydälläkin oli vain herätyskello.

-Täälläkö sinä vietät kaiken aikasi? Grace kysyi melkein järkyttyneenä moisesta munkinkammiosta.

-En kaikkea, Gordon sanoi. -Käyn minä urheilukentällä ja elokuvissa toisinaan. Ja joskus istun isän työhuoneessa.

-Gordon, Grace sanoi vakavasti, -et sinä voi elää tuolla tavalla. Sinun pitää nauttia nuoruudestasi, kuten meidän muidenkin! Kyllä sinä ehdit pilata silmäsi ja selkäsi kirjojen ääressä myöhemminkin.

Gordon nauroi.

-Kas vain, aiotko sinä fysioterapeutiksi? hän härnäsi. Sitten hän vakavoitui. -Kyllä sinä tiedät, miksen minä niin kovasti välitä… nauttia nuoruudestani, niin kuin sinä sen sanot.

-Älä nyt ole hupsu!

-En olekaan. Teen kaikkeni, jotta ensi syksynä me molemmat olisimme Edinburghissa.

Selvemmin asiaa olisi tuskin voinut ilmaista, ja Grace puri huultaan. Mitä varten Lewis ei ollut voinut puhua hänelle tuolla tavoin, käyttäytyä tuolla tavoin?

Tai… Axel.

-Gordon, älä viitsi, hän sopersi. -Minusta on kauhean ikävää, kun minä joudun koko ajan torjumaan sinut.

-Älä sitten tee sitä, Gordon ehdotti toiveikkaasti, ja täysin tilanteeseen sopimattomasti Grace tirskahti. -Anna minun haaveilla. Se riittää minulle. Toistaiseksi.

Hän katsoi Graceen niin vakavana ja jollakin tavalla lempeästi, että tyttökin vakavoitui ja mutisi, että heidän pitäisi varmaankin mennä alakertaan, ettei äiti ihmettelisi, minne hän oli joutunut.

-Ullakolle sinä et ehkä halua, Gordon sanoi epäröiden, kun he palasivat yläkerran aulaan. -Tarkoitan, että sehän ei ole lämmin tila, ja siellä ei oikeastaan ole mitään näkemistä… sellaista, mitä et olisi nähnyt jo kesällä.

-Ei mennä, vastasi Grace, joka arvasi Gordoninkin ajattelevan heidän kesällisiä jäähyväisiään ja sitä, miten ne olivat olleet vähällä päättyä. Itse hän puolestaan oli helpottunut saadessaan pysytellä niin kaukana kaikista ullakkohuoneista kuin suinkin mahdollista, sillä toistaiseksi niistä ei ollut hänelle ollut suurtakaan iloa.

Arkihuoneeseen oli katettu teetä, ja kohta Faith ja Fannykin tulivat sinne. Vähän ajan päästä meteli kertoi Gusin ja Torquilin palanneen riennoiltaan. Vain Fergus-setä oli poissa hilpeän teetarjoilun ääreltä, sillä hän oli lähtenyt jo aamulla sairaalalle. Grace istui sohvannurkassa, söi kolme suurta leivosta, vaikka voi pahoin kaikesta sokerista jo toisen kohdalla, ja mietti, millaista olisi asua tällaisessa talossa, tällaisen ylellisyyden piirissä, tällä tavalla hemmoteltuna.

-Mitä varten tohtorilassa on niin hirvittävästi tilaa ja monta palvelijaa? hän kysyi samana iltana Koivurannan illallispöydässä. -Tarkoitan, että Fannyhan menee naimisiin Stuartin kanssa, ja Gordon lähtee opiskelemaan ehkä jo ensi syksynä. Eivätkö he olisi tulleet toimeen vähemmällä?

-Hjaa, sanoi isä, -ehkä siinä on kyse jostakin muusta kuin tarpeesta. Ja sitä paitsi meidän vanhempien on vaikea aina ymmärtää, että te lapset todellakin lennätte pesästä ennemmin kuin arvaammekaan.

-Täällä se onneksi on vain helpotus, Archie irvisti.

-Ole vaiti, mörkö, Faith tuhahti. -Sinun ei tarvitse yrittää elää kahden sisaren kanssa samassa huoneessa!

-Minä olen asunut pahimmillaan neljän veljen kanssa samassa huoneessa, Archie muistutti. -Eikä postin yläkertaakaan voi sentään miksikään kartanoksi kutsua.

-Ainakin se on sitten minun oma kotini, Faith ilmoitti ylhäisesti. -Millaista on isoäidin luona, kun sinulla on niin hirvittävästi tilaa vain itsellesi, Gracie?

-Mukavaa, Grace tunnusti. -Siellä voi kävellä viisi askelta suoraan eteenpäin törmäämättä mihinkään.

-Toivottavasti sinä et opi liian hyvälle siellä, Donald kiusoitteli häntä. -Ikävää, jos vaatimattomat kotiolot eivät enää riitä taiteilijattarellemme!

-Äh, sanoi Grace, -tietysti riittävät! Mutta olisihan se hauskaa, jos olisi tilaa mielin määrin, niin kuin tohtorilassa.

-Oh, sanoi Faith, ja hänen siniset silmänsä välähtivät. -Nyt minä ymmärrän! Grace on käynyt Pemberleyssä.

Moira tyrskähti ja Grace punastui kiukusta.

-Pemberleyssä? isä toisti. -Mikä se on?

-Isä! huusi Moira. -Etkö sinä lue maailmankirjallisuutta.

-Ei, isä sanoi, -täytyy myöntää, että en juuri ehdi teidän elättämiseltänne.

-Moira, äiti sanoi, -älä arvostele isääsi. Ja Faith, anna siskosi olla rauhassa.

-Voisiko joku selittää? isä kysyi. -Olen kuullut kyllä Canossan-matkasta, mutta Pemberleyn-käynti nyt ei taida tarkoittaa samaa.

-Ylpeydessä ja ennakkoluulossa Elizabeth Bennet inhoaa herra Darcya, kunnes näkee tämän kartanon Pemberleyn, Faith kiiruhti tirskahdellen selostamaan.

-Ja herra Darcylla on kymmenentuhatta puntaa vuodessa, piipitti Moira. -Saakohan Gordon niin paljon sitten, kun on lääkäri?

-Ei kai kuningaskaan saa niin paljon! Walter puuskahti.

-Niin mutta kirjassa…

-Siksi sitä sanotaan romaaniksi, äiti keskeytti.

-Vai niin, sanoi isä ja rykäisi, -vai oli kyse siitä kirjasta. Faithin pettymykseksi minun on kyllä muistutettava asiasta, jonka Grace äsken mainitsi: jos tarkoituksesi on vihjailla jotakin nuoresta Gordonista, hän lähtee opiskelemaan, eikä ole ollenkaan sanottua, että hän valmistuttuaan palaisi tänne. Niin että jos arvelet Gracen vielä päätyvän tohtorilan emännäksi, hän ehkä ostaa sen tauluillaan ansaitsemillaan rahoilla?

-Bravo, isä! Donald nauroi ja taputti käsiään. -Loistavasti väistetty!

Moiran naama venähti.

-Niin mutta eihän siinä olisi mitään romanttista, hän huokasi. -Vai voisiko Grace saada tauluistaan kymmenentuhatta puntaa vuodessa?

-Ei, en voisi, Grace ilmoitti ja loi kiitollisen katseen isään. -Mutta jotakin sentään!

Ja sitten hän kertoi, että oli tehnyt sopimuksen parin Nykyajan naisen artikkelin kuvittamisesta.

-Hirveää! huusi Faith. -Mitä Dugaldin vanhemmat sanovat?

-Ai, lukeeko hänen äitinsä sitä lehteä? Grace kysyi nenäkkäästi. -Minä luulin, että hän on hyvin vanhoillinen!

-On hienoa, että saat töitäsi julkisuuteen, Gracie, äiti sanoi lempeästi. -Toki on myönnettävä, että Mally-tädin lehti on maineeltaan hieman… Vaikka toisaalta minä olen aina ollut sitä mieltä, että suffragetismissa on jotakin hyvää.

-Toivottavasti sinä et sano noin Dugaldin äidin kuullen, Faith varoitti.

-Onneksi olkoon, Grace, isä sanoi. -Siitä se lähtee. Minä voisin tilata muutaman kappaleen niitä numeroita myyntiin ja katsoa, mitä rouva Morrison sanoo.

-Duncan, äiti sanoi koettaen kuulostaa nuhtelevalta, vaikka hänen äänensä värisi pidätetystä naurusta.

Grace nauroi muiden mukana, mutta tuli katsoneeksi Coraan.

Tämä tapasi näiden heidän aterioiden yhteydessä käymiensä sanallisten tennisotteluiden aikana istua hiljaa, valmiina hypähtämään pystyyn heti, jos palveluksia tarvittaisiin, mutta enimmäkseen kuin vain nauttien ilmapiiristä, jossa tohdittiin sanoa, mitä ajateltiin, ja aivan kuin kilpailtiin nasevimmasta vastauksesta.

Nyt Cora hymyili isän sutkaukselle, nosti sitten katseensa lautasestaan, ja Grace tajusi tytön kohdanneen Archien katseen.

Coran posket alkoivat punottaa, hän painoi nopeasti päänsä ja keskittyi taas ruokaansa. Mutta Grace näki, että Archien sinisissä silmissä paloi aivan kuin liekki. Tai ehkä se oli vain heijastusta kynttilästä, jonka äiti aina näin joulunaikaan sytytti ruokapöytään siitäkin huolimatta, että Walter oli kerran tahtonut koettaa, saisiko ruokaliinan palamaan. Vaikka ei kynttilän valokaan ollut noin kirkas. Grace hengähti syvään ja vilkaisi nopeasti äitiin ja isään, mutta nämä eivät näyttäneet huomanneen mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti