keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

65. Joulun ihmeitä

 
Koivurannan elämässä tuskin yleensä edes joulu oli muita päiviä rauhallisempi, siitä eläväinen lapsilauma piti huolen. Mutta sinä vuonna joulunvietto oli vielä tavallistakin riemukkaampaa.

Jouluaattona alkoi kaupunkiin saapua sukulaisia ja ystäviä, jotka oli kutsuttu äidin ja isän hopeahääpäiväjuhlaan. Osa matkusti Glen Longiin yöpyäkseen siellä sukulaistaloissa, osa jäi Fort Williamin hotelliin. Valitettavasti kaikki kutsutut eivät päässeet tulemaan, kuten Welshit ja Nanny-täti, joten onnittelusähkeitä oli saapunut pitkin viikkoa, mutta äiti oli erityisen iloinen siitä, että Rosie-täti pystyi järjestämään itselleen vapaata jouluksi ja lähtemään matkaan koko perheensä kanssa.

-Niin, sanoi Faith happamasti takanapäin, -toiset tähdet osaavat laittaa asiat tärkeysjärjestykseen! Taatusti Rosie-tädillekin olisi järjestynyt konsertti joulupäiväksi, jos hän olisi tahtonut!

Aattoiltana Koivurannasta lähdettiin hotelliin illalliselle, jonka isä tahtoi tarjota, ”sillä kaipa minä nyt neljännesvuosisadan aikana sen verran olen saanut kokoon”, kuten hän sanoi. Grace arvasi, että isä ei oikein pitänyt varsinaisen hääpäiväjuhlan järjestämisestä tohtorilassa MacDonaldien varoin, vaikka suostuikin siihen äidin tähden. Hän olisi tahtonut aina hoitaa kaiken itse, ilman muiden apua.

Oli hauskaa tavata taas isoäiti ja Chrissy-tädin ja Mally-tädin perheet, vaikka heitä Grace olikin nähnyt jo pitkin syksyä. Mary-täti ja Craig-setä olivat menneet lasten kanssa jouluksi Glen Longiin, mutta Rosie-täti syleili hartaasti äitiä tämän tavatessaan.

-Hyvin ajattelematonta meiltä mennä naimisiin jouluna, äiti sanoi syyllisyydentuntoisesti, kun he istuivat ruokasalissa. -Nyt se on kaikilta pilalla jo toistamiseen! Vaikka itse asiassa se oli kyllä Duncan, joka alkoi hätäillä. Meidän piti mennä naimisiin vasta seuraavana kesänä.

-Tunnustan syyllisyyteni, isä myönsi. -Mutta jos päivämäärän päättäminen olisi jäänyt Sapphon tehtäväksi, emme olisi naimisissa vieläkään.

Jerry-setä yskähti.

-Päättämättömille morsiamille, hän sanoi ja nosti lasinsa. -Mukavaa olla nyt mukana.

-Jerry! äiti puuskahti, ja Chrissy-täti ja Rosie-täti alkoivat nauraa, ja isoäiti puisti päätään moittivasti. Grace katsoi heitä ihmeissään. Eikö Jerry-setä ollut äidin ja isän häissä? Mitä varten ei, jos he kerran olivat isän kanssa niin hyviä ystäviä?

Mutta hän ei ehtinyt miettiä asiaa kauankaan, sillä oli niin paljon jännittäviä tarinoita kuultavana ja niin paljon kaskuja, joille nauraa, ja niin monta hilpeää puhetta, aivan kuten silloin, kun isän viisikymmenvuotispäivä oli ollut tulossa. Kun he vihdoin lähtivät ulos jouluyöhön, Gracesta tuntui, kuin hän olisi hetkeksi unohtanut kaikki huolensa.

Äiti oli käynyt MacRobin tilalla sopimassa, että Cora voisi olla sen joulun Koivurannassa, sillä tätä tarvittiin molempina joulupäivinä tarjoiluapuna. Cora vaikutti asiasta kiitolliselta, ja Grace oli miettinyt onnettomana, millaista olisi, jos mieluummin olisi jouluna töissä kuin viettäisi sitä oman perheensä kanssa.

Joka tapauksessa heidän palatessaan hotellilta Cora oli vielä jalkeilla ja puuhaili keittiössä. Grace päätti käyttää hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta puhua ystävättärensä kanssa. Hän jättäytyi tarkoituksella alakertaan muiden mennessä maata ja livahti sitten äidin työhuoneeseen, jonka vuodesohvassa Cora nukkuisi.

Jouluyö on monin tavoin ihmeellinen yö, jota ei ole tarkoitettukaan nukkumiseen. Sen salaperäinen tunnelma sai molemmat tytöt uskoutumaan toisilleen, Gracen kertomaan kaiken Lewisista ja Coran kertomaan kaiken siitä, mitä hän tunsi Archieta kohtaan. He kuiskailivat vuodesohvan laidalla kuin peläten, että joku tulisi seinän taakse keittiöön ja kuulisi. Cora vuodatti muutamia kyyneliä omien asioidensa ja Grace punasteli omien asioidensa vuoksi.

-Mutta mitä varten sinä et voi suostua Archielle! Grace supatti. -Äiti ja isä pitävät sinusta niin kauheasti! Nytkin äiti tahtoi sinun jäävän meille jouluksi.

-On eri asia pitää ja pitää, Cora kuiskutti vastaan. -Sinun täytyy ymmärtää! Archie tarvitsee aivan toisenlaisen tytön. Jonkun, joka on… enemmän kuin Maisie.

-Ei hän tahdo Maisieta!

-Mutta Maisien hän tarvitsee. Sellaisen tytön, jota arvostetaan, ja joka luottaa itseensä, ja joka on sopiva kauppiaan rouvaksi, ja jonka suku on sopiva. Minä en täytä ainoatakaan noista ehdoista.

-Cora, Grace suhahti, -sinä olet hupsu. Ei kukaan välitä sellaisesta!

-Voi, jos sinä tietäisit, millainen isä on taas ollut! Cora nyyhkäisi. -Minä en voi edes kuvitella, että hän olisi mukana sinun perheesi… Archien perheen juhlissa.

Grace huokasi ja puristi ystävättärensä käsiä.

-Minä niin toivoisin… että kaikki järjestyisi, hän sanoi hiljaa.

Cora hymyili vähän.

-Niin kauan kuin minä näen Archien joka päivä, olen tyytyväinen, hän sanoi hiljaa. -Enempää en voi pyytää, en saa pyytää. Mutta joskus hän katsoo minuun, ja… silloin minun on vaikea olla, sillä alan toivoa liikaa. Kuten eilen.

-Voi Cora! Ja Grace kiersi kätensä ystävättärensä ympäri ja syleili tätä lujasti. -Jos minä voin tehdä jotakin…

-Ei, et sinä voi! Cora puristi häntä kaulasta ja irrottautui sitten. -Mene nyt nukkumaan. Huomenna on pitkä päivä, ja ylihuomenna vielä pidempi. Hyvää joulua, Gracie!

-Hyvää joulua, Grace kuiskasi vastaan ja nousi. -Parasta joulua!

Seuraavana aamuna Koivurannan olohuone oli yhtä sekaisin kuin aina jouluaamuisin, vaikka lapset alkoivatkin olla jo niin suuria, etteivät levittäytyneet uusine leikkikaluineen sinne ja tänne. Mutta paperikasat, naruvyyhdit ja uudet, kauniit tavarat veivät silti tilansa.

Grace istui lepotuolissa takan ääressä ja iloitsi uusista hansikkaistaan ja turkiskauluksestaan, öljyväreistään ja filmirullapaketistaan, parista hauskasta kirjasta ja suklaarasiasta. Gordonilta hän oli saanut äänilevyn, ja se tuntui helpottavan toverilliselta.

-Äiti, sanoi Moira mankuvalla äänellä, -eikö ole mitään Berliinistä?

-Hss, äiti suhahti moittivasti ja puisti päätään. -Et saa olla ahne, Moira! Teidän karamellinne ovat Ruthilta ja Felixiltä.

-Karamellit! puuskahti Moira halveksuen. -Eiväthän nämä ole edes saksalaisia.

-Eivät olekaan. Minä ostin ne Ruthin puolesta, hän lähetti rahaa.

-Niin mutta kun heiltä on aina tullut paketti…

-Moira, sanoi isä niin ankarasti, että pikkusisko vaikeni.

Grace silitti selvästi Armstrongin kaupan makeisosastolta ostetun suklaarasian kantta. Moira oli oikeassa. Berliinistä oli aina tullut paketti, joka joulu, kuulemma jopa silloin ensimmäisenä jouluna, kun Ruth oli vasta muuttanut Saksaan ja siellä oli ollut kaikesta pulaa.

-Isä, hän sanoi hiljaa, kun tämä tuli lähemmäksi kohentaakseen tulta. -Miksei Ruth lähettänyt lahjoja? En minä tarkoita valittaa, minä vain ihmettelen!

Isä katsoi häneen vakavana, näköjään pohtien mitä sanoa, ja vastasi sitten hiljaa:

-Heillä on siellä ollut tänä syksynä muuta mietittävää.

-Mitä mietittävää?

Isä vilkaisi olkapäänsä yli, aivan kuin olisi pelännyt jonkun muun lapsista kuulevan, tai äidin, joka ehkä ei pitäisi siitä, että hän kertoi asiasta Gracelle.

-Felix on joutunut siirtämään koko yhtiön Ruthin haltuun. Siinä on ollut molemmilla opettelemista.

Grace räpytteli silmiään.

-Ruthin haltuun? Miksi?

-Ruth ei ole juutalainen. Isä seisoi kädet taskuissa ja tuijotti tuleen. -Siellä ei enää hyväksytä juutalaisia kulttuurielämässä. He pelkäsivät, että ellei Ruth ehdi ottaa kaikkea nimiinsä, studio menee valtiolle.

-Mitä? Grace puuskahti. -Eihän niin voi tehdä!

-Näköjään voi. Isä taputti häntä olkapäälle, kuin olisi tahtonut pyytää, ettei Grace kyselisi enempää, ja meni takaisin äidin luo.

Gracen suuta kuivasi ja hänen kätensä vapisivat, kun hän lehteili toista lahjakirjoistaan. Hän muisti yhtäkkiä taas liiankin elävästi kevätpäivän Blumenthalien parvekkeella, kaiken sen, mitä Felix oli puhunut ─ ja mitä isä oli tämän edestä luvannut tehdä. Aina toisinaan istuessaan tekemässä salaperäistä työtään takahuoneen kirjoituspöydän ääressä Grace mietti, oliko Nuoren Wertherin kärsimykset arvokkaine sisältöineen melkein hänen kosketettavissaan kirjoituspöydän ylimmässä laatikossa.

Mutat miten saattoi olla mahdollista, että se kaikki hulluus Saksassa jatkuisi? Senhän piti loppua jo aikaa sitten! Eivätkö ihmiset olleet jo havahtuneet ja tulleet järkiinsä? Voi, kunpa he soittaisivat tänään Berliiniin, kuten niin monena jouluna ─ mutta Koivuranta olisi iltapäivällä täynnä vieraita, eikä kaukopuheluihin olisi aikaa.

Rauhoittuakseen hän koetti katsella ympärilleen. Kukin sisaruksista oli uppoutunut omiin lahjoihinsa. Äiti vasta avasi pakettejaan, ja isä istui tapansa mukaan sohvan käsinojalla käsivarsi hänen harteillaan ja odotti, mitä hän mistäkin sanoisi, sillä äiti sai isältä aina monta lahjaa.

Archie istui pianotuolilla näköjään hiukan epämukavasti ja näytti vajonneen ajatuksiinsa. Gracen sydämeen pisti. Stuartin olisi pitänyt istua tuossa. Voi, miten tämä saattoi olla niin itsekäs! Eikö tämä ajatellut, miltä äidistä ja isästä tuntui, kun hän ei tullut kotiin jouluksi, kun hän ei tullut kotiin heidän hopeahääpäiväkseen!

Cora kyyhötti matalalla jakkaralla keittiön ovensuussa, aivan kuin olisi ollut koko ajan valmis pakenemaan, jos hänet sittenkin häädettäisiin kuokkavieraana pois tästä ihmeellisestä huoneesta, jossa oli joulukuusi ja kynttilöitä ja iloista puheensorinaa ja lahjapaketteja, jopa hänelle. Tyttö oli kerännyt saamansa lahjat jalkojensa juureen ja avasi niitä yksi kerrallaan, keskittyneesti ja hartaasti, kuin olisi tahtonut painaa tämän hetken ikuisesti mieleensä siltä varalta, ettei koskaan enää saisi jouluna näin yltäkylläisesti lahjoja.

Grace jäi seuraamaan Coraa, sillä tämän olemuksessa ja käytöksessä oli kaikessa vaatimattomuudessaan jotakin sanoinkuvaamattoman viehättävää. Hänen pitäisi piirtää tämä juuri noin, ovensuussa istumassa, hameenhelma vedettynä niin sievästi polvien yli, pienet jalat somasti nilkoista ristittyinä.

Nyt Cora avasi hänen lahjansa, hymyili nähdessään sievän ompelurasian täydellisine sisältöineen ─ se oli ollut kallis, melkein liian kallis, mutta Grace ei ollut edes harkinnut mitään muuta vaihtoehtoa edinburghilaisessa liikkeessä, sillä hän tiesi, ettei Coralla ollut kunnollisia ompelutarvikkeita. Cora katsoi häneen, hymyili ja nyökkäsi kiitokseksi, ja Grace hymyili vastaan. Oli niin hauskaa ilahduttaa muita!

Seuraava Coran paketeista oli pieni, ja vaikka sitä ei ollut kääritty kultapaperiin, osattiin Fort Williaminkin kultasepänliikkeessä sentään paketoida sen verran ylellisesti, että lahjan arvo näkyi jo sen ulkoasusta. Cora näytti hämmästyneeltä avatessaan narun solmut varovasti ja silittäessään auki paperin, jotta sitä voisi käyttää uudestaan. Paketista paljastui pieni tummanpunainen samettirasia, ja tyttö napsautti sen kannen auki.

Grace ei nähnyt, mitä rasiassa oli, sillä Cora ei ottanut sisältöä esiin. Hän ei myöskään saattanut tietää, mitä luki siinä taitetussa kortissa, jonka Cora poimi hiukan vapisevin sormin esiin ─ omituista, että kortti oli lahjan sisällä, eikä ulkopuolella! Mutta hän näki, miten Cora punastui, oikein sievästi, sulki rasian vähin äänin eikä etsinyt kenenkään katsetta kiittääkseen lahjasta.

Ja kun Grace vaistomaisesti vilkaisi Archieen, hän näki tämän tuijottavan Coraa jotenkin nälkäisesti, aivan kuin olisi rukoillut yhtä ainoaa silmäystä, yhtä ainoaa merkkiä siitä, että lahja oli miellyttänyt tyttöä. Aivan kuin ei Cora paran punaisista poskista ja vapisevista käsistä olisi voinut jo vastausta päätellä! Gracen sydän hypähti. Oliko Archie sittenkin kuunnellut hänen neuvoaan? Sillä Archieltahan lahjan täytyi olla. Kuka muu olisi käynyt Coran tähden kultasepänliikkeessä!

Kun he lähtivät kirkkoon, Cora aikoi jäädä kotiin laittaakseen joulupäivällisen sillä aikaa valmiiksi. Mutta äiti kielsi sen ehdottomasti ja sanoi, että Coran oli tultava mukaan. Niin tyttö kiiruhti viemään kaikki lahjansa työhuoneeseen, ja kun hän pujahti takaisin eteiseen ja alkoi vetää päällystakkia ylleen, Grace näki, että hänen kauluksessaan oli kultainen rintaneula, pääskysen muotoinen, eikä Coralla ollut koskaan aiemmin ollut minkäänlaista rintaneulaa, ei ainakaan ennen tätä aamua.

Heitä oli niin monta, että tavan mukaan he täyttivät kirkossa kokonaisen penkkirivin, sillä vaikka Stuart oli poissa, Dugald Farlane odotti heitä kirkon luona ja tuli istumaan Faithin kanssa.

Mutta koska yhtään kokonaista penkkiriviä ei ollut enää vapaana, heidän oli jakauduttava kahdelle penkille. Vain Grace huomasi, miten Archie viivytteli kuin kohteliaisuuttaan käytävällä, niin että Walter ja Grace ehtivät mennä ensiksi taaempaan penkkiin, ja Gracen viereen pujahti Cora, jonka perhe istui takapenkissä niin ahtaasti, ettei sinne enää mahtunut, ja silloin Archie seurasi heitä, aivan luontevasti, ilman että kukaan erikoisemmin olisi kiinnittänyt huomiota hänen istumiseensa Coran vieressä.

Ja vain Grace huomasi, että ensimmäisen virren aikana Archien vahva käsi hapuili päällystakkien helmojen suojassa Coraa kohti, ja että aivan kuin tahdottomana Coran pieni käsi pujahti myös takinhelmojen lomaan ja tuli suljetuksi Archien sormien sisään. Eikä pastori Torran olisi varmaan ollut aivan tyytyväinen, jos hän olisi tiennyt, miten vähän ainakin muutamat läsnäolevat seurakuntalaiset jälkikäteen muistivat hänen huolella valmistellusta joulusaarnastaan.

Anna-täti olisi tahtonut kutsua heidät joulupäivälliselle Kuusikukkulalle, mutta äiti oli sanonut, että se oli aivan mahdotonta, kun ”kaupunginhotelli on puolillaan meidän vieraitamme ja näemme toisena joulupäivänä joka tapauksessa”. Niinpä Koivurantaan saapui joulupäivälliselle koko lailla sama joukko, joka oli aattona ruokaillut hotellilla.

Keittiön pöytää jatkettiin kohti olohuoneen ovea niin pitkälti kuin tilaa oli ─ äiti sanoi oppineensa kerran Annie-tädiltä, että pöytien samalla leveydellä tai edes korkeudella ei ollut niin väliä, kunhan vain kaikki saivat syödä yhdessä, vaikka Gracen oli vaikeata kuvitella Annie-tätiä niin iloluontoisena. Kalkkuna oli lihava ja hyvin paistunut, vanukas täydellinen, ja punasteleva Cora vastaanotti kiitoksia keittotaidostaan joka taholta.

Ruuan jälkeen he levittäytyivät ympäri taloa rupattelemaan, särkemään pähkinöitä, muistelemaan menneitä ja suunnittelemaan joulunajan huvituksia. Isoäiti lämmitteli kipeitä polviaan takan ääressä ja pyysi isää soittamaan. Tämä istuikin pianon ääreen, ja kohta joululaulujen sävelet kaikuivat pehmeinä huoneesta toiseen.

Sitten äiti pyysi Rosie-tätiä laulamaan isän säestyksellä, ja jostakin syystä tämä oli Chrissy-tädistä hyvin huvittavaa. Grace melkein loukkaantui. Eihän Rosie-tädin laulussa ollut mitään nauramista ─ tällä oli niin ihana ääni, että enkelikuoro oli paimenten kedolla varmaankin kuulostanut tuolta, vaikka enkelikuoroa ei ollut tietysti säestetty pianolla, ainakaan sellaisella, joka oli valitettavasti viritetty viimeksi Stuartin ollessa kesälomalla.

Täti lauloi Suloäänet enkelten ja Jouluyö, juhlayö. Grace näki äidin pyyhkivän silmään ja arveli, että tämäkin ajatteli Stuartia, ja huokasi itsekseen. Isä soitti hyvin, mutta ei niin hyvin kuin Stuart. Toivottavasti tämä nyt nauttisi suurmenestystä siinä konsertissa, joka oli olevinaan niin tärkeä!

Jerry-setä ja Alan-setä ja Ian-setä olivat vetäytyneet takahuoneeseen puhelemaan, ja soitettuaan vielä muutaman kappaleen isäkin meni sinne. Cora keitti teetä ja asetteli leivonnaisia vadeille, ja Grace ja Moira ja Lorna-serkku ja Catherine Oag ja Tris ja Meg Vernon auttoivat tarjoilussa ─ lopulta myös Faith, vaikka tämän tuntui olevan vaikeata irrottautua siksi aikaa Dugaldin seurasta.

Mennessään oman tarjottimensa kanssa takahuoneeseen Grace tapasi vain Alan-sedän ja Ian-sedän, sillä Jerry-setä ja isä olivat menneet myymälän puolelle. Hän olisi voinut kattaa kupit ja leivonnaiset isän kirjoituspöydälle ja pyytää miehiä ottamaan siitä, mutta joulun kunniaksi päätti tarjoilla kunnolla ja pujahti kauppaan.

Jerry-setä seisoi keppiinsä nojaten yhden kirjahyllyn edessä ja katseli valikoimaa.

-Minä olen aina miettinyt, millaista teillä on, hän kuului sanovan kuin itsekseen. -Miten paljon… parempaa sinä voit tarjota hänelle kuin…

-Et kai sinä enää pohdi sellaista? isä kysyi.

-Toisinaan. Ei, en sillä tavalla, että ─ en vaihtaisi Mallya kehenkään ─ mutta kaipa sitä on vaikeata niellä tappionsa vielä näin pitkän ajan jälkeen.

-No, sanoi isä vähän sarkastisesti, -tämän kummempaa minä en hänelle tarjoa. Vain vanhan talon, suuren ja meluisan lapsilauman, juoppouteen taipuvan miehen ja epävarman elannon. Ei säännöllistä kuukausipalkkaa eikä rehtorin rouvan asemaa.

-Ja sittenkin hän on ollut rinnallasi neljännesvuosisadan, Jerry-setä hymähti. -Toivottavasti käsität, mikä onnenpoika olet, Fleming.

-Käsitän, isä vastasi lujasti.

-Teetä, Grace sanoi, ja sekä isä että Jerry-setä hyppäsivät melkein ulos nahoistaan, sillä he eivät olleet kuulleet hänen askeleitaan.

-Seisotko sinä siinä kuuntelemassa toisten puheita? isä kysyi tiukasti.

-En, Grace sanoi vähän loukkaantuneena. -Minä tuon teetä!

Isä katsoi häneen epäluuloisesti, mutta otti kupin.

-Niin, sanoi Jerry-setä ystävällisesti, aivan kuin ei olisi kuullutkaan isän moitetta, -Gracella on nyt yksi lukukausi taideakatemiassa takana. Viihdytkö sinä? Mally on iloinen siitä, että olet saanut jalkasi oven väliin hänen lehdessään, päätoimittaja on aika tarkka siitä, mitä julkaisee.

Grace vakuutti viihtyvänsä, ja sitten he keskustelivat niistä kuvitustöistä, joita Grace tekisi Mally-tädin lehteen, ja sitten Gracen oli jo aika lähteä uudelle kierrokselle kaatamaan uutta kupillista ja lopulta keräämään pois likaisia astioita.

Mutta kun vieraat olivat lähteneet takaisin hotellille ja hän auttoi Faithin ja Moiran kanssa Coraa tiskaamaan pois astiat, hän oli hiljainen ja mietteissään. Gracesta tuntui, kuin hänen mielessään olisi ollut langanpäitä, jotka hakivat toisiaan, mutta joita hän ei saanut solmituksi, vaikka monta kertaa se tuntui olevan aivan lähellä.

-Grace, sanoi Faith, -minä olen puhutellut sinua kaksi kertaa. Aijai, mitä sinä mietit ─ tai paremminkin, ketä!

-Menneitä aikoja, Grace sanoi yhä syvissä ajatuksissa ja niin juhlallisesti, että sisaret alkoivat nauraa.

-Kerro, huusi Moira.

-Enkä kerro, Grace tokaisi. -Ennen kuin sinä olet isompi. Anna minä kuivaan sen vadin, sinä pudotat sen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti