torstai 20. huhtikuuta 2017

66. Hopeahäät

 
Toisen joulupäivän valjetessa Koivurannasta oli kadonnut vähäinenkin joulurauha. Vaikka hopeahääpäiväjuhlaan tarvitsi mennä vain naapuriin, tunnelma oli samanlainen kuin jos heitä olisi odottanut matka siirtomaihin.

Äiti oli niin hermostunut ja kipakka, ettei Grace muistanut aiemmin nähneensä häntä  sellaisena. Äidillä olisi yllään sama kaunis puku kuin Berliinin iltariennoissa, ja Faith laittaisi hänen tukkansa hyvin sievästi, ja hänellä olisi kaulassaan ja ranteessaan isältä saadut korut ja hiuksissaan aivan uusi helmikampa, jonka isä oli hänelle ostanut tätä tilaisuutta varten. Mutta hän vaikutti yhtä hermostuneelta kuin jos kutsu juhliin olisi tullut aivan yllättäen ja hänen olisi pitänyt mennä sinne siivoustakissa.

-Se johtuu Stuartista, Donald selitti Gracelle, kun tämä tohti kuiskaten ihmetellä asiaa. -Äiti on niin pahalla mielellä, että alkaa itkeä, ellei kiukuttele.

Lopulta Faith tuli makuuhuoneesta saatuaan äidin kampauksen tehdyksi, ja isä meni sisään pukeutuakseen, tai ehkä ennemmin lohduttaakseen äitiä. Moira, joka oli jo valmis ja vaelteli yläaulassa, ilmoitti ”sattuneensa kuulemaan”, miten äiti oli kysynyt isältä, mitä on tehnyt väärin, ja miten isä oli vakuuttanut, että Stuart ei varmasti tarkoittanut osoittaa mieltään.

-Että sinä kehtaat! Grace sanoi vihaisesti. -On kauhean rumaa kuunnella oven takana!

-Niin mutta kun miten minä muuten mistään tietäisin! Moira puolustautui.

-Ei sinun tarvitse tietääkään, Faith sanoi vihaisesti. -Mene alas auttamaan Coraa!

-Niin mutta kun… aloitti Moira, joka oli selvästi aikonut keskittyä ihailemaan seuraavaksi Faithin valmistautumista, kun hänet oli jo komennettu ulos makuuhuoneesta.

Mutta Grace paimensi hänet edellään alakertaan ja suoraan keittiöön, jossa Cora pakkasi kakkuja ja pikkuleipiä vietäväksi tohtorilaan, sillä äiti oli mutissut jotakin siitä, ettei antaisi Alice-tädin kuvitella olevansa ainoa, joka saattoi tarjota ihmisille jotakin. Juuri näiden kakkujen ja pikkuleipien leipomisessa Grace oli auttanut ennen joulua, ja hän tiesi, että vaikka rouva Wallacella olisi ollut niistä ehkä sanansa sanottavana, ne olivat parempia kuin mihin edes tohtorilan rouva MacKenna pystyi.

Samassa Archie tuli parhaassa puvussaan takahuoneesta kantaen pienempää kameraa ja jalustaa ja johtovyyhtiä ja lamppuja. Hän näytti oudolta ilman autonkuljettajan asuaan, aivan kuin hän olisi ollut menossa naamiaisiin liiveineen ja solmioineen.

-Walter! Evan! hän huusi yläkertaan. -Mars alas. Saatte auttaa minua viemään kaiken tavaran tohtorilaan. Anna korit tänne, Cora, nuo laiskimukset joutavat tehdä jotakin. Lähteekö sekin paketti, Grace?

-Laita se jonnekin saliin, helposti saataville, Grace suhahti ojentaessaan voimapaperikääröä. -Se on isän hääpäivälahja äidille. Äläkä anna Walterin istua sen päälle!

Archie oli niin äkkinäinen liikkeissään ja puhui niin tylysti, että ellei Grace olisi kesällä ja viime päivinä nähnyt sitä mitä oli nähnyt, hän ei olisi saattanut edes kuvitella veljensä ja Coran välillä olevan mitään hellempiä tunteita. Kakkujen, pikkuleipien ja valokuvausvälineiden kanssa tämä katosi Evanin ja Walterin avustamana ovesta.

-Vieläköhän Faith on niin varma siitä, että naimisiinmeno on kaiken tällaisen hälinän arvoista? Grace mutisi puoleksi itsekseen, puoleksi Coralle.

Cora hymähti ja sanoi menevänsä vaihtamaan vaatteita. Hänelle oli hankittu samanlainen musta puku ja valkea esiliina ja hilkka kuin tohtorilan Janelle. Grace puolestaan vei Moiran olohuoneeseen ja houkutteli tämän juoruamaan sydämensä halusta koulun tapahtumista saadakseen sisarensa pysymään paikoillaan ja pois jaloista.

Vähän ajan päästä Archie, Evan ja Walter palasivat. Jälkimmäiset tuntuivat villiintyneen retkellään täysin, he tönivät toisiaan ja naureskelivat tavalla, joka ärsytti Gracea suunnattomasti. Mitä tästä tulisi! Äiti oli pahoilla mielin, eivätkä pikkuveljet osanneet käyttäytyä edes kotona, saati ihmisten ilmoilla.

Samassa Faith kiiruhti alakertaan, ja hänen perässään äiti ja isä. Äidin silmistä näki, että hän oli itkenyt, mutta hän koetti nyt hymyillä urhoollisesti, ja isä piti kättään hellästi hänen ympärillään.

-Kamera on valmiina, Archie sanoi isälle. -Voimme ottaa tohtorilan salissa perhekuvan, ennen kuin vieraat tulevat.

Äidin urhoollisuus petti.

-Mitä se hyödyttää! hän puuskahti. -Taas sellainen vajaa kuva, jossa eivät ole kaikki!

Walter pärskähti, aivan kuin olisi kuullut hyvän pilan.

-Hiljaa! Archie ärjäisi ja loi veljeensä sellaisen katseen, että tämä pakeni Donaldin selän taakse.

-Älä nyt, isä sanoi ja silitti äidin selkää. -Muista meidän kymmenvuotishääpäiväämme, Sappho! Minä olin ollut kaksi vuotta yhtä soittoa siellä kaukana, eikä kukaan edes tiennyt, milloin…

-Kyllä kyllä, äiti mutisi ja niisti. -Mutta voi Duncan, mitä ihmisetkin sanovat, kun Stu on poissa!

-Niin mutta äiti, Moira sopersi, ja nyt hänenkin alahuulensa vavahti, -etkö sinä välitä ollenkaan siitä, että me olemme kotona!

Silloin äidin itsehillintä petti lopullisesti, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, hän kyykistyi välittämättä siitä, että kauniin puvun helma pyyhki eteisen lattiaa, ja veti Moiran syliinsä.

-Anteeksi, lapsikullat, hän nyyhkytti. -Antakaa anteeksi. En minä tarkoittanut sitä sillä tavalla. Minä vain en tahtoisi, että kukaan teistä on poissa, milloinkaan!

-Mennään nyt, saat muuta ajateltavaa, isä sanoi. Hän näytti onnettomalta, ja Grace ja Faith vilkaisivat toisiinsa. Toivottavasti koko juhla ei menisi pilalle sen tähden, että Stuart ei suvainnut tulla paikalle!

-Minä kuristan hänet vielä, Faith mutisi.

Vihdoin he suoriutuivat matkaan. Tervapadat roihusivat jo tohtorilan molemmilla ulko-ovilla, vaikka päivä oli vielä valoisa, ja kun he astuivat sisään, kynttilöiden välke ja herkullinen ruuan tuoksu otti heidät vastaan.

-Siinä te olette! Alice-täti tuli salista kädet ojossa ja syleili äitiä. -Onneksi olkoon hopeahääparille!

Sitten hän vei äidin käsivarren mitan päähän itsestään ja kysyi pelästyneenä:

-Mitä nyt, Betty?

-Sappho on vähän tolaltaan, isä selitti anteeksipyytävästi, -kun Stuart ei…

-Osh, se typerä poika! tuhahti Alice-täti. -Minä annan hänen kuulla kunniansa. Riisukaa päällysvaatteenne, Seaforth vie ne yläkertaan ─ te lähdette kuitenkin viimeisinä, ja naulakko tulee aivan täyteen. Tulkaa nyt.

Hän melkein raahasi äidin kädestä pitäen ensimmäisenä sisään salin ovesta.

-Hyvää joulua, äiti ja isä ─ ja onneksi olkoon!

Äiti seisahtui niin äkkinäisesti, että he kaikki perässä tulevat törmäsivät häneen.

-Stuart? hän sopersi.

Se oli totisesti Prinssi, joka tuli muutamalla harppauksella takan luona olevasta sohvaryhmästä halki suuren salin suutelemaan äitiä.

-Miten… kuinka… oletko sinä… Äiti piti kiinni Stuartista ja haukkoi henkeään.

-No niin, minähän sanoin, että häntä pitäisi varoittaa, ärähti Fergus-setä, joka hänkin kiiruhti nyt ovelle. -Betty, hengitä. Tahdotko sinä jotakin rauhoittavaa?

-En, äiti nyyhkytti ja nauroi yhtä aikaa. -En! Neljännesvuosisata sitten hääpäivänäni minä harkitsin pyytäväni Charlielta jotakin rauhoittavaa, ja silloin äiti sanoi, että elämänsä onnellisinta päivää ei pidä turruttaa lääkkeillä… Se on Stuart, Duncan! Hän on tullut kotiin!

-Minä näen sen, isä sanoi nauraen, mutta hänen silmänsä olivat vähän tavallista kirkkaammat. -Mistä sinä siihen putosit, poika?

-Fannyn huoneesta, tuhahti Alice-täti, joka oli selvästikin jollakin tavalla harmissaan.

-M-mitä? Äiti piti yhä kiinni Stuartista, kuin olisi pelännyt tämän muuten karkaavan tiehensä. -Mitä sinä sanot? Miten niin Fannyn huoneesta?

-Minä tulin yöjunassa, Stuart selitti, ja hänen harmaat silmänsä säkenöivät onnistuneen pilan tähden. -Kirjoitin etukäteen Fannylle, että jos suinkin mahdollista, yritän ehtiä siihen, ja pyysin häntä valvomaan varmuuden vuoksi. Minulla oli laukku valmiina konserttisalin takahuoneessa, karkasin ilman encorea, juoksin kuin takaa-ajettu asemalle ja hyppäsin junaan sen jo liikkuessa. Fort Williamiin päästyäni kävelin asemalta ja valaisin taskulampulla Fannyn ikkunaa, ja hän päästi minut sisään.

-Niin mutta… mikset sinä tullut kotiin? Nyt äitikin vaikutti moittivalta. -Minä olin niin pahoillani…

-Äiti, minä olin Fort Williamissa kolmelta yöllä. Luuletko sinä, että tahdoin herättää koko talon siihen aikaan? Sinä tarvitset kauneusunesi. Stuart suuteli äitiä hellästi.

Faith tönäisi kyynärpäällään Gracea ja Grace tönäisi takaisin. Ilmeisesti Fannyn kauneusunet eivät olleet Stuartille kovin merkitykselliset, jos hän oli pyytänyt tätä valvomaan ”varmuuden vuoksi” ja odottamaan merkkiä!

-Näittekö te… Grace kuiskasi Evanille, sillä hän alkoi ymmärtää, mitä varten pikkuveljet olivat olleet niin hurjalla tuulella tohtorilasta palatessaan.

-Hän kielsi kertomasta, Evan kuiskasi vastaan. -Hän tahtoi yllättää äidin!

-No, siinä hän onnistui, Faith mutisi. -Minä kuristan hänet vielä.

Vihdoin äiti päästi Stuartista irti, niin että tämä saattoi tervehtiä heitä kaikkia. Fanny, joka oli myös tullut ovelle, hymyili tavalla, joka sai Gracen sydämen sulamaan. Fannyn mustat silmät seurasivat taas Stuartin jokaista liikettä, aivan kuten ennen tämän lähtöä kesällä, mutta nyt ne olivat täynnä onnea. Sen sijaan Alice-täti ja Fergus-setä vaikuttivat edelleen vähän happamilta. Heidän mielestään ei ollut ilmeisesti ollut lainkaan hauskaa löytää Stuartia aamulla Fannyn huoneesta.

-Otetaanko nyt se perhekuva? Archie virnisti, kun he vihdoin alkoivat rauhoittua.

Ja kuva otettiin tohtorilan salin jättimäisen takan ja valtavan joulukuusen edustalla, kuva, jossa äiti ja isä istuivat keskellä ja he kaikki lapset seisoivat ympärillä. Isä kiusoitteli äitiä sanoen, etteivät tämän silmät olleet loistaneet sillä tavalla heitä vihittäessäkään, ja äiti nauroi ja sanoi olevansa vain niin iloinen, kun oli ehkä sittenkin tehnyt elämässään jotakin oikein. Grace arvasi hänen tarkoittavan sitä, että Stuart oli halunnut karata konsertista ennen encorea ja hypätä liikkuvaan junaan vain ehtiäkseen äidin ja isän juhlaan.

Sitten vieraita alkoi tulla. Suureen saliin kannetut istuimet täyttyivät ihmisistä, ja Cora auttoi sisäkköä ja hovimestaria alkumaljojen tarjoilemisessa.

Aivan kuten aikoinaan isän viisikymmenvuotispäivillä Stuart koetti pysytellä vähän sivussa, ettei hänen äkillinen ilmaantumisensa herättäisi liikaa huomiota. Sitten Grace näki, että Rosie-täti nykäisi Prinssiä hihasta ja kuiskaili jotakin tämän kanssa. Ja he molemmat menivät salissa olevan pianon luo, ja Stuart istuutui koskettimien ääreen ja alkoi soittaa. Grace tunnisti ikivanhan rakkauslaulun sävelen jo ennen kuin Rosie-täti alkoi laulaa. Tädin kirkas, vahva ääni hiljensi puheensorinan hetkessä, ja jopa Jennie-tädin ja Keith-sedän nuorimmainen laittoi peukalon suuhunsa ja oli aivan hiljaa.

Laulun päätyttyä isoisä nousi seisomaan keppiinsä nojaten ja puhui. Hän muisteli, miten äiti oli mennyt tyttökouluun Edinburghiin, ja miten tämän ollessa kotona lomalla oli puheessa alkanut vilahdella jonkun Duncan Flemingin nimi, ja miten he olivat isoäidin kanssa huolestuneet, että äiti kiintyisi liiaksi kyseiseen heille tuntemattomaan nuoreen mieheen.

-Mutta kun aikaa kului, me huolestuimme siitä, että hän ei kiintyisi tarpeeksi, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan, isoisä sanoi, ja kaikki nauroivat.

Isoisän jälkeen puhui Rob-eno, vaikka tämä yleensä ei halunnut esiintyä ihmisten edessä enempää kuin koulussa oli pakko. Ja hänkin tietysti muisteli opiskeluaikojaan Edinburghissa ja sitä, miten ”joku punapäinen hunsvotti” alkoi ”kierrellä sisareni ympärillä”.

-Ihan niin kuin Stuart, kuiskasi Moira ihastuneena Gracen korvaan, ja Grace tönäisi häntä, että hän olisi hiljaa.

-Betty ei tiedäkään, että minä selvitin vähän sinun taustojasi, Duncan, Rob-eno sanoi ja näytti niin hilpeältä, ettei Grace muistanut sellaista tapahtuneen aikoihin, sillä eno oli viime aikoina ollut vähän synkkä ja ahdistunut. -Se ei ollut kaunista kuultavaa!

-Odotahan, keskeytti isä. Ja hän otti lompakkonsa ja veti sieltä esiin jotakin, joka näytti kellastuneelta ja hapertuneelta paperilta. -Minä olen säästänyt näitä teatterilippuja siitä pitäen ─ lovettuina. Siltä varalta, että tahtoisit tarkistaa!

-Mitä ihmeen teatterilippuja? äiti kysyi hämmästyneenä, ja taas he kaikki nauroivat, vaikka ilmeisesti vain Rob-eno ja isä tiesivät, mistä oikeastaan oli kyse.

-Pidä ne tallessa vastakin, eno tokaisi. -Että muistat myös jatkossa kohdella hyvin minun sisartani! Onneksi olkoon. Olen kaksikymmentäviisi vuotta iloinnut siitä, että sait Bettyn kesytetyksi.

Kun Rob-eno oli lopettanut, saliin laskeutui sellainen kiusallinen hiljaisuus, joka johtuu epävarmuudesta sen suhteen, mitä nyt seuraisi. Grace näki, että isä aikoi jo nousta pitääkseen kiitospuheen, mutta samassa kuului, miten tuolinjalat toisaalla raapivat lattiaa.

-Oh! kuiskasi Moira.

Kaikki kohahtivat vähän, kun Archie astui esiin. Grace ei ollut koskaan kuullut Archien pitävän puhetta, eikä ollut edes ajatellut, että tämä osaisi mitään sellaista. Ennemmin kaikenlainen esiintyminen sopi Stuartille.

Mutta Archie seisahtui kaikkien ihmisten eteen ja puhui yhtä miellyttävällä ja kantavalla äänellä kuin isä kokouksissa tai juhlissa. Hänellä ei ollut mitään muistilappua, vaan hän seisoi siinä levollisesti, toinen käsi selän takana ja toisessa kädessään lasi, kuin olisi siinä paikassa keksinyt kaiken, mitä tahtoi sanoa. Ja kuitenkin hänen oli täytynyt suunnitella ja jäsennellä puheensa, niin selkeä ja sujuva se oli.

Archie muisteli lapsuuttaan, sotavuosia ja rauhan aikaa, kaikkea sitä, mitä perheessä oli tapahtunut. Hän kiitti kaikesta siitä hyvästä, mitä äiti ja isä olivat heidän lasten eteen tehneet, huolettomista ajoista ja velvollisuuksien täyttämiseen opettamisesta ja siitä, että heitä ei ollut koskaan estetty pyrkimästä eteenpäin.

-Mutta ennen kaikkea minä kiitän esimerkistä, Archie sanoi ääni hiukan värähtäen. -Siitä esimerkistä, jonka olemme saaneet. Äidin ja isän ansiosta me olemme oppineet, että halu pitää kiinni aviolupauksesta kantaa kaikkien vaikeuksien yli, ja että hyvä puoliso on yksi suurimmista lahjoista, jonka ihminen voi maan päällä saada.

Grace näki silmäkulmastaan, että Cora seisoi mustavalkeassa tarjoilijattaren puvussaan ruokasalin ovensuussa. Hän ei tohtinut vilkaistakaan tähän nähdäkseen, katsoiko ystävätär Archieta. Tietysti katsoi, kaikkihan katsoivat Archieta. Maisie Armstrong näytti siltä, kuin halkeaisi ylpeydestä, vaikkei Archien puhe ollut vähääkään hänen ansiotaan, ja äiti pyyhki silmiään ja isä niisti nenäänsä, ja molemmat isoäidit itkivät jo näkyvästi. Mitä Cora mahtoi ajatella? Mitä Archie mahtoi oikeastaan tarkoittaa sanoillaan?

-Seuraaville kahdellekymmenelleviidelle vuodelle! Archie samassa päätti puheensa ja nosti lasinsa, ja he joivat maljan ─ joka oli omenamehua, sillä tohtorilassa tiedettiin, ettei vahvempaa pitänyt tarjota.

Sitten isä nousi.

-Kiitos, Archibald, hänkin sanoi yksinkertaisesti, mutta hiukan värähtävällä äänellä. -Kiitos teille kaikille. Ja ennen kaikkea ─ kiitos sinulle, Sappho.

-Nyt minä kysyn! huusi Mally-täti salin toiselta puolen. -Minkä ihmeen tähden sinä sanot häntä Sapphoksi?
 
Taas kaikki alkoivat nauraa, ja isä virnisti poikamaisesti.

-Miksikö?

-Niin, miksi! Ei kenelläkään ole niin hullua lempinimeä. Eikä sitä käytä Bettystä kukaan muu!

Isä katsoi äitiin, hapuili tämän käden omaansa ja hymyili.

-Rehellisesti sanottuna minä en tiedä, hän sanoi hellästi. -Kun minä näin hänet ensimmäisen kerran yli kolmekymmentä vuotta sitten, se vain tuli, enkä minä voinut enää nimittää häntä millään muulla nimellä, tätä onnellisen saaren runoilijaa. Kaipa pelkkä hänen näkemisensä toi minun mieleeni runouden ja rakkauden ja lahjakkuuden.

-Hyvin väistetty tuolla kolmannella, myönsi Mally-täti, joka ei koskaan hyväksynyt ”naisten alistamista tekemällä heistä suloisia”, kuten hän oli viimeksi joulupäivällisellä julistanut.

-Oli hetkiä, jolloin minä en edes kuvitellut, että me joskus olisimme tässä, isä sitten jatkoi vakavoituen. -Emmekä me olisikaan, ellei tämä nainen olisi niin ihmeellinen. Ellei hän olisi taistellut minun rinnallani sodassa ja rauhassa, vetänyt minua jopa kuoleman rajan yli, pakottanut minua tarttumaan kiinni elämästä silloinkin, kun…

Isän ääni sortui äkkiä, ja saliin laskeutui syvä hiljaisuus. Grace ja Moira vilkaisivat toisiinsa. Isä oli pitänyt lukemattomia puheita, ja vaikka hän joskus tietysti oli liikuttunut hautajaisissa tai sodan muistopäivänä, hän oli aina kyennyt jatkamaan puhettaan. Mutta nyt hän tuntui olevan niin järkkynyt, ettei kyennyt sanomaan mitään, ja se tuntui kauhealta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti