perjantai 21. huhtikuuta 2017

67. Hääpäivälahjoja


Silloin äiti yhtäkkiä sanoi kuuluvasti:

-Kauheasti vaivaa sinusta on kyllä ollut!

Hänen äänensä oli kujeileva, heidän äitinsä, joka oli koko päivän itkeskellyt ensiksi surusta Stuartin poissaolon tähden ja sen jälkeen ilosta, mutta joka nyt hillitsi itsensä aivan mestarillisesti.

Vieraat purskahtivat taas nauruun, isä kokosi itsensä ja katsoi äitiin, ja sen verran Gracekin osasi lukea huulilta, että näki hänen kuiskaavan kiitoksen.

-Minulla taisi olla melkoisia ruusunpunaisia unelmia huolettomasta tulevaisuudesta silloin, kun kihlasin Bettyn, isä sitten jatkoi. -Ehkä on onni, ettei nuori mies tiedä, mihin kaikkeen elämä kuljettaa. Mutta sittenkään minä en vaihtaisi pois päivääkään. En päivääkään.

-Montako kertaa sinä kositkaan? pisti Rose-täti väliin. -Minäkin taisin jossakin välissä seota laskuissa!

-En minä kertonut joka kerrasta! puuskahti äiti, tajusi sitten menneensä lankaan ja nauroi muiden mukana niin, että itki nyt sen tähden. -Duncan, uskallakin…

-Jaa, isä sanoi, ja nyt hänen silmänsä olivat kirkkaat ja tuikkivat, -mitenkäs se olikaan...

Hän oli laskevinaan sormillaan, Stuart vislasi kuin katupoika, ja Faith, joka istui Dugaldin kanssa muutaman tuolin päässä, loi häneen murhaavan katseen ─ ilmeisesti hän tunsi jälleen halua kuristaa veljensä.

-Ensimmäisen kerran… isä aloitti.

-Duncan! äiti sähähti ja näytti kauhistuneelta.

Isä ei ollut huomaavinaan.

-Ensimmäisen kerran minä kosin melko… hm… epäromanttisissa olosuhteissa ja vähän kuin olosuhteiden pakosta, hän jatkoi. -Ilmankos sydämeni valittu näki parhaaksi juosta karkuun.

Rosie-täti nauroi niin, että hänen piti peittää kasvonsa nenäliinalla, ja Rose-täti töni häntä kyynärpäällä, kuin he olisivat olleet pikkutyttöjä. Mutta Charlie-setä näytti tuimalta.

-Minä muistan siitä tapahtumasta kyllä erinäisiä seurauksia! hän sanoi moittivasti.

-Työtapaturma, isä sanoi vähän nolona. -No, toisen kerran…

-Duncan! äiti parahti.

-Toisen kerran otin asian puheeksi, kun… hm… sain taas puhutella Bettyä erään… hm… välienselvittelyn jälkeen. Sanottakoon, että ellei isoäitini olisi ollut niin hyvä taivuttelemaan, emme ehkä todellakaan olisi tänään tässä.

-Välillä en voi olla miettimättä, olisiko niin ollut parempi! äiti puuskahti, vaikka kaikki näkivät, ettei hän ollut oikeasti vihainen.

-Kolmannella kerralla… isä jatkoi, ja kaikki alkoivat taas nauraa, ja Moira oli niin tohkeissaan, että hakkasi kengillään tuolinjalkoja kuin pikkulapsi. -Kolmannella kerralla aloin olla epätoivoinen ja kosin häntä keskellä katua. Muistatko, Sappho? Erään kakkuepisodin jälkeen.

-Voi hyvä tavaton, äiti huudahti ja puisti päätään ja huitaisi isää nenäliinallaan.

-Sen jälkeen katsoinkin parhaaksi painua vähäksi aikaa Amerikkaan nuolemaan haavojani, isä virnisti. -Mutta sitten neljännellä kerralla…

Nyt kaikki vieraat nauroivat niin, että isän ääni aivan hukkui. Grace näki, että Corakin tirskui ovensuussa, ja kirkkoherra Morrison hakkasi polviinsa, ja jopa hänen rouvansa hytkyi naurusta, vaikka koetti hillitä itsensä.

-Neljännellä kerralla, isä korotti ääntään kaiken hälinän yli, -minä ymmärsin vihdoin hankkia sellaisia oleellisia tykötarpeita kuin hiekkarannan ja kuutamon ja tanssiorkesterin. Kuten näette, se tepsi heti. Harmi, etten ymmärtänyt sitä aiemmin.

Nyt äitikin nauroi ääneen, ja Gracesta oli ihana katsoa, miten nuorelta tämä yhtäkkiä näytti, aivan kuin olisi taas ollut sillä hiekkarannalla, missä se sitten ikinä olikin.

Isä antoi heidän nauraa ja taputtaa käsiään, mutta sitten hän vakavoitui.

-Minä en tiedä, mihin elämäni olisi vienyt, ellei Betty olisi lopulta suostunut vaimokseni. Tuskin hyvään suuntaan. Tuskin sellaiseen onneen, mitä olen hänen kanssaan saanut kokea. Mutta minun on tunnustettava, että yhden kerran nimenomaan hänen olemassaolonsa on johtanut minut rikokseen ─ varkauteen.

He hiljenivät kaikki kuuntelemaan.

-Niinä vuosina, jolloin minä vain toivoin ─ toivoin hartaasti ─ minä onnistuin saamaan käsiini Bettyn valokuva-albumin. Ja otin sieltä valokuvan häneltä lupaa kysymättä.

Isä veti taas esiin lompakkonsa, mutta tällä kerralla hän ei esitellyt ikivanhoja teatterilippuja, vaan otti käteensä vanhanaikaisesti paksulle pahville kiinnitetyn, hyvin nuhjaantuneen valokuvan.

-Tämä kuva piti minut pinnalla silloin, kun en uskaltanut luottaa tulevaisuuden tarjoavan minulle onnea ja rakkautta. Tämä kuva antoi minulle voimaa rintamalla, kun en uskaltanut edes toivoa pääseväni elävänä takaisin kotiin. Tätä kuvaa minä kaipasin silloin, kun… seinä tuntui nousevan pystyyn koko elämässä. Ja ihmeellisellä tavalla tämä kuva palasi luokseni, aivan kuin se olisi amuletti, joka tuottaa onnea.

Grace ryhdistäytyi, haki Archien katsetta ja teki sitten käsillään neliskanttisen liikkeen. Archie viittasi joulukuusen alle, ja siellä tosiaan oli ruskeaan paperiin kääritty taulu.

-Tämä kuva on kokenut kolmenkymmenen vuoden aikana niin paljon, että siitä tuskin saa enää selvän, isä jatkoi. -Alkujaan pidin sitä paljaaltaan taskussani, aina käden ulottuvilla. Sitten siirsin sen lompakkoon, mutta en ymmärtänyt silloinkaan suojata sitä. Tänä syksynä yritin ottaa siitä kopion retusoitavaksi, mutta kuvapinta on kulunut liiaksi. Koetin saada käsiini negatiivin, mutta sekään ei onnistunut.

-Jos minä vain olisin edes aavistanut tuota kuvaa ottaessani, puuskahti isoeno Jim, joka oli tullut Invernessistä asti isotäti Marianin ja äidin serkun Colinin ja tämän perheen kanssa. -Minä vannon, että etsimme joka paikasta!

-No, onneksi meillä on tytär, joka osaa luoda, isä jatkoi hymyillen. -Niinpä minä käännyin Gracen puoleen. Lähetin hänelle tekemäni kopion kuvasta ja kysyin, saisiko hän siitä aikaan mitään. Ja ymmärtääkseni hän sai.

Nyt isä nyökkäsi, ja Grace hypähti pystyyn ja riensi hakemaan paketin kuusen suojasta. Hän vei sen isälle ja livahti takaisin paikalleen. Voi, kunpa se nyt olisi sellainen kuin piti! Vaikka isä oli kyllä sanonut, että se oli.

-Sinä olet tässä kuvassa seitsemäntoista, isä sanoi, -niin kuin meidän Gracemme on nyt.

-Melkein kahdeksantoista, äiti muistutti ja vilkaisi hymyillen Graceen.

-Melkein kahdeksantoista, isä korjasi naurahtaen. -Aivan niin kuin sinä olet minun silmissäni edelleen. Toivottavasti pidät siitä.

Hän ojensi paketin äidille, ja syvä hiljaisuus laskeutui saliin, kun äiti kääri paperit pois.

-Voi Duncan, hän kuiskasi.

Kuva oli pelkkä kehikkoon pingotettu kangas, sillä Grace ei ollut saanut sitä lopultakaan viimeistellyksi niin ajoissa, että se olisi ehditty kehystyttää, mutta isä oli luvannut hoitaa asian heti välipäivinä. Tyttö oli kyllä aloittanut maalaamisen jo syksyllä Edinburghissa isän lähettämän suttuisen valokuvakopion perusteella, mutta hänen elämässään oli ollut niin paljon häiriötekijöitä, että työ oli edistynyt hitaasti. Hän oli viimeistellyt sen vasta jouluaattona ennen illalliselle lähtöä ja pelännyt, ettei maali ehtisi kuivua, mutta onneksi se oli tuntunut kuivalta sormenpäähän tänä aamuna.

Isä oli tehnyt kopion alkuperäistä kuvaa suurempana, joten vaikka kuvapinta olikin pahasti kulunut, sai Grace silti kuvasta jotakuinkin selvän. Välillä isoäiti oli auttanut häntä, sillä hänhän muisti, miltä äiti oli nuorena tyttönä näyttänyt, ja kotona tietysti isä. Isä olikin ollut hyvin tarkka jokaisesta yksityiskohdasta, aivan kuin hänen mielessään olisi ollut tuosta ikivanhasta kuvasta kopio, joka oli selkeämpi ja kirkkaampi kuin edes alkuperäinen kuva oli ollut isoeno Jimin kehitysastiasta nostettuna.

Nyt äiti istui aivan hiljaa ja katsoi kangasta, jolle Grace oli koettanut luoda uudelleen tuon kuvan värillisenä. Työ oli ollut ihmeellisen rauhoittavaa, aivan kuin hän olisi sitä tehdessään saanut keskustella äidin kanssa silloin, kun tämäkin oli seitsemäntoista ─ tai oikeastaan jo melkein kahdeksantoista ─ ja seisoi valkeassa puvussaan vihreiden pensaiden edustalla Kuusikukkulan puutarhassa. Kuva oli otettu Rob-enon ja Anna-tädin kihlajaisissa, ja niistä oli kauhean kauan.

-Kiitos, äiti sanoi yksinkertaisesti ja nyökkäsi Gracelle. Sitten hän nousi, laski maalauksen tuolilleen, kietoi kätensä isän kaulaan ja suuteli tätä ─ koko salintäyden vierasjoukon nähden.

Jos Stuart nyt vislaa, minä kuristan hänet, Grace ajatteli. Mutta kukaan ei äännähtänyt, vain Mary-tädin epätoivoisesti tukahdutettu värisevä nyyhkytys rikkoi hiljaisuutta.

Sitten äiti irrotti kätensä ja astui taaksepäin. Mutta hän katsoi yhä isään.

-Jos olisin tiennyt, millaista elämä sinun kanssasi olisi, Duncan Archibald Fleming, hän sanoi osin vakavana, osin kujeillen, -olisin ehkä suostunut jo toisella tai kolmannella kerralla. Ei ensimmäisellä kuitenkaan, ettet olisi käynyt suotta itserakkaaksi.

-Sinä ajattelet aina minun parastani, isä myönsi.

-Mutta en ole hetkeäkään katunut, että vastasin myöntävästi vihdoin neljännellä, äiti jatkoi ja hymyili kyynelten valuessa hänen poskilleen.

Moira huokasi Gracen vieressä niin syvään onnesta, että Grace nyhjäisi häntä moittivasti. Mutta hänkin tunsi silmiensä kostuvan. Löytäisikö hän koskaan ketään, jolle saattaisi sanoa tuolla tavalla neljännesvuosisadan avioliiton jälkeen?

Archie istui tuolillaan kyynärpäitä polviin nojaten, samanlaisessa asennossa kuin isä monta kertaa. Mutta hän ei katsonut äitiä ja isää. Äkkiseltään hän näytti katselevan takan koristereunusta, aivan kuin olisi koettanut peitellä liikutustaan, ja niin toivottavasti Maisie ja kaikki muut kuvittelivat asian olevankin. Mutta Grace istui sellaisessa kulmassa, että näki veljensä todellisuudessa katselevan Coraa.

-Mitä te tuijotatte? äiti samassa kysyi hilpeästi salintäyteiseltä vierasjoukolta. -Ettekö te ole ennemmin nähneet avioparin suutelevan?

Naurunhyrske ja suosionosoitukset täyttivät taas suuren huoneen. Grace ajatteli itsekseen tirskuen, että oli onni, kun Dugaldin vanhemmat eivät olleet läsnä, vaikka äiti oli välillä jo harkinnut kutsuvansa heidät vierailulle nimenomaan nyt. Jos Farlanet olivat todella niin tiukkoja kuin oli annettu ymmärtää, nämä olisivat syvästi kärsineet tällaisesta juhlasta, jossa jatkuvasti naurettiin ja esitettiin välihuutoja ja kerrottiin salaisuuksia menneisyydestä.

Samassa Milly pujahti ihmisten lomitse takan edustalle, jossa oli hiukan tyhjää lattiatilaa. Hänellä oli kainalossaan äänilevy, jonka hän kävi laittamassa pienellä pöydällä olevaan gramofoniin. Sitten hän veivasi gramofonin käyntiin, ja rytmikäs, eksoottinen musiikki täytti salin.

Ja sitten hän tanssi.

Grace oli nähnyt Millyn tanssivan lukemattomia kertoja, tietysti tavallisissa tanssiaisissa ja sitten Berliinissä. Hän ei tiennyt, miten Milly oli viihtynyt Liverpoolissa, sillä serkulta oli tullut vain pari lyhyttä kirjettä koko syksyn aikana. Mutta nyt hän näki, että viihtyi tai ei, oppinut Milly oli. Vaikkei Grace paljon tanssista ymmärtänyt, hänkin tajusi, miten paljon Milly oli edistynyt sitten Angela-neidin ─ ja miten paljon hän vielä tulisi edistymään.

Milly oli pukeutunut ohuesta kankaasta ommeltuun pukuun, jossa oli hyvin leveä helma, ja sen hulmahdukset seurasivat hänen notkean vartalonsa liikkeitä kuin ihmeellinen utu, kuin keijukaisen viitta. Hänessä oli jotakin hypnoottista, jotakin sellaista, joka sai kaikki seuraamaan lumoutuneina jokaista liikettä, jokaista askelta.

Sitten levy loppui, ja Milly vaipui lattialle äidin ja isän eteen niin syvään hoviniiaukseen, että sellainen tuntui sotivan kaikkia ihmisen fysiikan lakeja vastaan. Samassa hän taas kohosi aivan kuin siipien kannattamana, kumarsi ja juoksi tiehensä ─ kuin hän olisi todellakin ollut keijukainen eikä elävä olento.

Suosionosoitukset olivat hurjat. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Fort Williamissa mitään tuollaista, ja Grace huomasi, miten Rose-täti ja Charlie-setä katsoivat hämmentyneinä toisiinsa. Ilmeisesti hekään eivät olleet oikein tajunneet, miten taitava Milly oli.

Milly ei tullut takaisin, vaikka he taputtivat miten kauan, joten lopulta Alice-täti nousi ja ilmoitti, että lounas oli katettu ja kaikki olivat tervetulleita ruokasaliin. Ihmiset alkoivat tungeksia edestakaisin, jotkut tahtoivat ensin mennä katsomaan Gracen maalaamaa kuvaa ja toiset vaihtamaan pari sanaa äidin ja isän kanssa, kun taas osa pyrki ruokasaliin.

Tungoksessa Grace näki, että Donald työntyi vastavirtaan, kohti hallin ovea. Sen kummemmin ajattelematta hän pujahti veljensä perään. Kiusaus saada nähdä, millaiset välit Millyllä ja Donaldilla oikein nykyään oli, kävi voittamattomaksi.

Mutta Milly ei ollut hallissa. Eikä Donald näyttänyt häntä etsivänkään, vaan meni juuri ulos takaovesta. Grace seurasi perästä ja löysi veljensä ulkoa pakkasesta sytyttämästä savuketta.

-Äiti ei pidä tupakanhajusta, Grace huomautti. Hän oli huomannut Donaldin joululoman aikana silloin tällöin haisevan tupakalta, samalta kuin isä hänen kaikkein varhaisimmissa lapsuusmuistoissaan, mutta ei ollut aiemmin nähnyt tämän polttavan.

-Mitä sinä olet vailla, Donald mutisi hytisten vähän.

Grace epäröi.

-Etkö sinä… Et kai sinä… ole vihainen, kun Milly tanssii?

-En tietenkään! Oletko sinä hullu.

-Niin mutta… mitä sitten…

Donald imi savuketta ja puhalsi sitten täydellisiä renkaita pakkassäähän. Grace ajatteli, että Donin piti tehdä jopa tupakoinnista jollakin tavalla teknistä.

-Minä koetan vain tottua siihen ajatukseen, että olen menettänyt hänet.

-Menettänyt?

-Näithän sinä, miten hän tanssi. Miten hän eli tanssiaan. Kuvitteletko sinä, että hän vilkaiseekaan enää minuun, kun on päässyt kokemaan jotakin tuollaista?

-Onko hän kirjoittanut sinulle syksyn mittaan?

-Pari kertaa ─ eikä mitään sellaista, mitä ei voisi kirjoittaa kenelle tahansa. Donaldin ääni värähti, ja Grace huokasi ajatellessaan, että ilmeisesti joskus aiemmin Milly oli kirjoittanut asioita, joita ei olisi kirjoittanut kenelle tahansa. -Minä… olen kyllä arvannut. Jo viime keväästä lähtien, kun olitte matkalla ja hän lakkasi vastaamasta kirjeisiini. Mutta kaipa minä elättelin toiveita.

Gracea paleli ohuessa silkkipuvussaan niin, että hän sai tuskin hengitetyksi. Mutta hän ei voinut jättää Donia yksin ulos kylmyyteen, kun sisällä kaikki olivat iloisia ja juhlamielellä.

-Se on varmasti väliaikaista, hän sopersi. -Tarkoitan, että Milly sai ensimmäisen kerran keskittyä tanssiin Berliinissä, ja vasta siellä me kaikki käsitimme, miten taitava hän on. Siinä on hänellekin uutuudenviehätystä.

-Eikä ole. Kyllä minä näin sen jo kesällä. Tanssi tulee hänelle ensin, sitten ehkä joku muu. Mutta minä se en ole. Mitä hän tekisi ikävällä insinöörillä, kun hän voi valloittaa koko maailman! Donald heitti savukkeen lumeen ja tallasi sen sammuksiin. -Laputa sisään nyt, Gracie, sinähän jäädyt. Äläkä sekaannu minun asioihini. Minä pärjään kyllä.

He palasivat hiljaisina sisään. Ruokasalissa asetuttiin juuri pöytään, ja samassa Edinburghin isoäiti alkoi kertoa jotakin hauskaa tarinaa siltä ajalta, jolloin isä oli vasta kosiskellut äitiä. Cora tarjoili paistia, ja Grace näki Archien ilmeestä, miten mielellään tämä olisi ottanut painavan vadin tytön hennolta käsivarrelta.

-Mitä sinä huokailet, Prinsessa? Stuart kysyi hyväntuulisesti ja veti hänelle tuolin. -Istu alas ja syö.

Grace totteli ja koetti unohtaa kaikki ikävät asiat. Nyt oli äidin ja isän juhla, ja Prinssi oli kotona, ja kaikki oli hyvin!

Lounas kesti kauan, sillä yhtäkkiä kaikki halusivat kertoa tarinoita kuluneen neljännesvuosisadan ajalta. Fergus-setä muisteli, millaista oli ollut, kun äiti ja isä muuttivat Koivurantaan, ja Malcolm Armstrong muisteli sotavuosia, ja Rosie-täti muisteli kouluaikaansa äidin kanssa.

Kun vieraat vihdoin nousivat pöydästä, kaikki olivat aivan kangistuneita tuntikausien istumisesta. Grace mietti, miltä Corasta mahtoi tuntua palvella heitä sisäkön kanssa ja sitten odottaa heidän syövän, että saisi astiat tiskattavakseen.

Mutta jos hän oli aiemmassa tungoksessa nähnyt Donaldin lähtevän ulos, nyt hän näki, miten Archie puikkelehti ihmisten selkien takaa ja katosi ruokasalista alas keittiöön johtaviin palvelusväen portaisiin. Gracen sydän hypähti. Voi, kunpa Cora olisi nyt järkevä!

Samassa Stuart meni äidin ja isän luo ja sanoi jotakin.

-Niin mutta sehän on liikaa, äiti sanoi. -Emme me ole ajatelleet…

-Ei se ole liikaa, Stuart sanoi, -jos te vain haluatte. Donald ja Evan, tulkaa auttamaan!

Ja ennen kuin he muut pääsivät ruokasalista takaisin saliin, siellä olleet tuolit oli koottu seinänvierille, ja Stuart istuutui pianon ääreen ja alkoi soittaa. Mutta nyt hän ei soittanut taustamusiikkia, kuten isän syntymäpäivillä, eikä hän myöskään säestänyt Rosie-tätiä. Hän soitti tanssimusiikkia, vanhoja kappaleita siltä ajalta, jolloin äiti ja isä olivat olleet nuoria. Isä kumarsi äidille, ja äiti naurahti vähän hämmentyneenä, mutta nyökkäsi, ja he lähtivät tanssimaan tyhjään saliin.

Se ei ollut kauan tyhjä, sillä aivan kuin tukevan pitkän lounaan vahvistamana pari toisensa jälkeen lähti lattialle. Grace huokasi onnellisena katsoessaan äitiä ja isää. He tanssivat aina niin kauniisti, aivan kuin heillä siinäkin olisi ollut jokin salainen kieli, jota vain he ymmärsivät.

Samassa Grace huomasi, että Axel Barclay seisoi salin toisella seinustalla ja tuijotti häntä. Hän oli onnistunut välttelemaan Axelia jopa silloin, kun oli ohimennen tervehtinyt Anne-tätiä ja Adam-setää Barclayn perheen saapuessa, mutta nyt pojan katse sai hänet hämmentymään. Mitä varten Axel tuijotti tuolla tavalla, kun ei ollut kirjoittanut kertaakaan!

Grace käänsi päänsä mielenosoituksellisesti pois ja seurasi hetken äidin ja isän tanssia, ja kun hän taas vilkaisi sinne, missä Axel oli ollut, tämä oli kadonnut. Parempi niin!

-Lähdetkö sinä tanssimaan?

Gracen sydän tuntui tekevän voltin hänen rinnassaan. Senkö tähden Axel oli hävinnyt seinustalta, että tämä oli tullut hakemaan…

…ja sitten hän tajusi, että Gordon siinä seisoi ja ojensi kättään.

Myöhemmin Grace ajatteli nolona, että oli toivottavasti hallinnut ilmeensä eikä näyttänyt kovin pettyneeltä. Sitä paitsi, minkä tähden hän muka olisi pettynyt! Eihän hän välittänyt Axelista, miksi olisi, kun tämä käyttäytyi kuin hän olisi ilmaa. Sen sijaan hän sanoi Gordonille lähtevänsä mielellään tanssimaan. Gordonilla oli ylämaalaispuku, kuten aina suurissa juhlissa, ja hän näytti pelottavan komealta. Hänen tanssiinkutsunsa ei olisi totisesti pitänyt olla mikään pettymyksenaihe!

Stuart säesti tanssia väsymättä koko pitkän iltapäivän. Grace tanssi Gordonin kanssa useamman tanssin, ja sitten hän tanssi Malcolmin ja Cameronin ja muiden serkkujensa kanssa, ja sen jälkeen muiden paikalla olevien tuttujen poikien. Mutta Axel ei tullut hakemaan häntä tanssimaan, vaikka haki kyllä muita tyttöjä.

Milly sai tietysti tanssia joka tanssin. Mutta Donald oli kadonnut johonkin, arvatenkin arkihuoneeseen niiden joukkoon, jotka eivät välittäneet tanssista. Typerä poika! Mitä varten tämä ei voinut edes yrittää?

Vaikka ei Milly näyttänyt häntä kaipaavan, ja se viilsi Gracen sydäntä. Hän kun oli ollut niin varma, että Millystä ja Donaldista tulisi onnelliset yhdessä ─ eihän siitä ollut kuin kaksi vuotta, kun Grace oli piileskellyt Keijulehdossa kuusen alla näin joulunaikaan ja nähnyt, miten Donald suuteli Millyä!

Maisie Armstrong sai hänkin tanssia lähes joka tanssin, mutta Grace huomasi kyllä, miten tyytymättömältä tyttö näytti. Suurella huolella Grace välttelikin Maisieta, sillä hän ei tahtonut suurin surminkaan joutua vastaamaan kysymykseen siitä, mihin Archie oli kadonnut.

Levätessään tanssien välillä serkkujen seurassa ja Gordonin mentyä hakemaan hänelle teetä ja leivonnaisia, joita oli tarjolla ruokasalissa, Grace näki Archien tulevan ruokasalin ovelle. Ilmeisesti tämä oli palannut alakerran keittiötiloista samaa tietä kuin oli sinne livahtanutkin.

Grace koetti lukea veljensä ilmeestä, oliko jotakin tapahtunut ja jos oli, niin mitä. Mutta Archie osasi olla halutessaan aivan kivikasvoinen. Sitten tyttö kuitenkin huomasi seikan, joka sai naurun kuplimaan hänen sisällään. Tavoittaessaan Archien katseen hän teki kädellään kaulansa kohdalla sivuttaisen liikkeen, ja Archien posket punehtuivat vähän veljen korjatessa nopeasti solmiotaan, joka oli mennyt aivan vinoon.

Seuraavassa hetkessä Maisie jo olikin iskeytynyt Archien seuraan. Grace näki, miten Archie huokasi syvään, mutta hymyili sitten kohteliaasti ja antautui keskusteluun. Silloin Stuart, joka oli siihen asti väsymättä soittanut kappaleen toisensa jälkeen, sanoi jotakin Fannylle, joka tapansa mukaan istui pianon luona ja piti kättään sitä vasten. Hän lopetti kappaleen, ja he nousivat ja menivät ruokasaliin ilmeisesti juomaan teetä.

Stuartin täytyi tietää, ettei Archie halunnut Maisien seuraa, ja hän järjesti tauon tanssiin, jotta Archie pelastuisi joutumasta pyytämään Maisieta tanssimaan. Mutta mahtoiko Stuart tietää, ketä Archie oikeastaan ajatteli?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti