lauantai 22. huhtikuuta 2017

68. Vuosi vaihtuu

 
Seuraavat pari päivää Koivurannassa elettiin vielä aivan kuin juhlien jälkitunnelmissa. Joka toisessa lauseessa äiti kauhisteli sitä, miten paljon Alice-täti ja Fergus-setä olivat juhliin tuhlanneet, ja joka toisessa lauseessa ihasteli jotakin tapahtunutta ─ ateriaa tai tanssia tai puheita tai sitten Gracen maalaamaa taulua, jonka isä oli todella vienyt kehystettäväksi heti ensimmäisenä arkipäivänä, ja joka oli nyt olohuoneen seinällä sen vanhan piirroksen vieressä, jonka joku italialainen taiteilija oli kauan sitten tehnyt äidistä Sveitsissä.

Vieraat lähtivät heti joulun jälkeen, myös isoäiti, vaikka he koettivat pyytää tätä jäämään uudenvuoden yli. Stuartkin saattoi viipyä kotona vain pari yötä, sillä hänen kiertueensa jatkui. Äiti muisti kauhistella sitäkin, että Prinssi oli maksanut junalipuista ”niin lyhyen loman tähden”, mikä oli aika koomillista ottaen huomioon, miten onneton hän oli ollut luullessaan, ettei tämä tulisi.

Koska oli kotona niin vähän aikaa, Stuart piti vapaata soittamisestakin ja koetti sen sijaan viettää aikaa vuorotellen heidän kaikkien seurassa. Istuessaan myöhään eräänä iltana keittiön pöydän ääressä Prinssin kanssa muiden mentyä nukkumaan Grace huomasi kertovansa tälle Lewisista.

-Sinä et kirjoittanut mitään siitä, Stuart sanoi moittivasti.

-En minä kirjoittanut kenellekään, Grace mutisi. -Kai minä pelkäsin, että sinä olisit vihainen.

-Se olisi saattanut olla mahdollista, veli ilmoitti kulmat rypyssä. -Katsokin, että tuollainen peli loppuu nyt kerta kaikkiaan. Oli ehkä hauska kuunnella hopeahääjuhlassa muistoja isän ja äidin nuoruuden tyhmyyksistä, mutta minä en ole kovin halukas muistelemaan sellaisia sinun hopeahäissäsi!

-Äh, sanoi Grace, -ei minulle tule mitään häitä! Minä jään vanhaksipiiaksi ja elän taiteelle!

-Ei se ole huono vaihtoehto, jos se on oma valintasi, Prinssi sanoi harvinaisen totisena. -Muistathan sinä, mistä me puhuimme toissa kesänä, tanssihuutokaupan jälkeen?

-Muistan kyllä.

-Noudata minun neuvoani. Älä annan kenenkään estää sinua seuraamasta lahjojasi. Älä sen ─ mikä se oli ─ Lewisinkaan, vaikka hän kuinka olisi itse taiteilija. Minusta tuntuu, Gracie, että hän ei silti ollut sinulle juurikaan tueksi, vai mitä?

Grace värähti muistaessaan, miten happamalta Lewis oli vaikuttanut Nykyajan naisen toimituksen ulkopuolella.

-Eipä kai, hän mutisi. -Sano, Stu, mitä varten minun sydämenasiani menevät aina päin mäntyä! Paul oli sellainen kuin oli, ja nyt Lewis, ja… Hän puri huultaan.

-Ja Axel Barclay, niinkö? Stuart kysyi lempeästi. -Voi Prinsessa. Oletko sinä yrittänyt puhua hänen kanssaan?

-Eihän hän tahdo!

-Grace, älä ole idiootti. Hän ajattelee luultavasti samoin, ettet sinä tahdo. Eikö teistä jompikumpi voisi käyttää aivojaan ja vaikkapa kysyä, mitä kuuluu? Sellaista alkeellisten käytöstapojen harjoittamista.

-Äh, sanoi Grace, -miltä se nyt näyttäisi, jos minä tyrkyttäisin itseäni hänelle kuin Maisie Archielle!

-Miten niin tyrkyttäisit? En minä käskenyt sinun roikkua hänessä! Jos minä olisin Archie, ravistelisin itseäni kuin Lancelot aikoinaan, kun sen turkkiin tarttui ohdakkeita.

-Tuskinpa, härnäsi Grace, -sinä ottaisit tilaisuudesta vaarin!

Mutta Stuart ei nauranut.

-Ei, Prinsessa, hän sanoi, -en enää. Minulla on Fanny. Et kai kuvittele, että minä hukkaisin sellaisen mahdollisuuden hetken huvin vuoksi?

-Minä olen iloinen, jos niin on, Grace vastasi lämpimästi. -Olen… olen pelännyt, miten sinä… siellä kaukana… ja yksin.

-Fanny luottaa minuun, Stuart sanoi vakavana. -Minä aion olla sen luottamuksen arvoinen. Tietysti minä teen kaikkeni, jotta voisimme mennä vihille mahdollisimman pian. Mutta ei se ensi vuonna sittenkään onnistu, saakoon Faith häänsä silloin, me joudumme vielä odottamaan. En halua viedä Fannya mihinkään läävään.

-Fannylla on nyt omaakin ansiotuloa!

-Se on hänen vanhemmilleen oikein! Ja nyt Stuartin silmät tuikkivat paljastaen, että jossakin hänen sisimmässään eli yhä sama iloluontoinen Prinssi. -Olisit nähnyt Alice-tädin ilmeen tapaninaamuna, kun hän tuli herättämään Fannya ja näki minut. Pelkäsin jo, että Fergus-setä joutuu elvyttämään hänet!

Grace nauroi, vaikka samalla koetti katsoa Stuartiin moittivasti.

-Ole ihmisiksi, hän sanoi. -Senkin taiteilija! Olen niin iloinen siitä, että pystyt konsertoimaan. Tuntuuko sinusta, että kätesi kestävät?

-Niitä särkee soittamisen jälkeen huomattavasti enemmän kuin ennen, Stuart sanoi ja katseli käsiään, joiden nahka oli yhä punainen ja ryppyinen, eikä ehkä muuttuisi koskaan entisenlaiseksi. -Mutta minä pystyn soittamaan, ja muutamat tutut ovat sanoneet, ettei eroa entiseen juuri huomaa tyylissäni.

-Äiti oli niin iloinen levystä, Grace sanoi lämpimästi. -Nyt hän voi kuunnella sinua aina kun tahtoo!

-Toivottavasti se on vasta alkua. Stuart hymyili. Hän oli tuonut mukanaan joululahjoja, niiden joukossa sen äänilevyn, jonka kakkospuolelle oli tallennettu hänen soittoaan. -Ehkä minä olen joskus ykköspuolella! Mutta nyt sinun pitää mennä nukkumaan, Prinsessa. Vaikka on loma, ei ole tarkoitus valvoa aamuun asti.

-Minä olen iloinen, että sinä olet kotona, Grace sanoi, nousi pöydän äärestä ja ohi mennessään rutisti Stuartia kaulasta. -Kunpa voisit olla pidempään!

-Kiitä siitä etten voi ─ se tarkoittaa, että minulla on työtä. Stuart suuteli häntä. -Nuku hyvin.

Grace hiipi ylös tyttöjen huoneeseen, riisuutui pimeässä ja pujahti peitteen alle. Vähän ajan päästä hän kuuli, miten vierashuoneen ovi narahti, kun Stuart meni nukkumaan. Mahtoiko Archie vielä valvoa, ja mahtoivatko veljekset puhua keskenään yhtä luottamuksella kuin hän äsken Stuartin kanssa? Grace ei ollut saanut kysytyksi Archielta, mitä tohtorilan keittiötiloissa oli hopeahäiden aikaan tapahtunut, mutta Archie oli vaikuttanut sen jälkeen iloisemmalta ja Cora ujommalta.

Donald sen sijaan oli hiljainen ja vetäytyvä. Hän ei osallistunut ruokapöydässä käytyihin keskusteluihin entisellä innolla, ja livahti mieluusti iltaisin poikien huoneeseen, vaikka he muut kerääntyivät takan ääreen paahtamaan kastanjoita ja syömään makeisia Emma Woodin kehrätessä huomion keskipisteenä. Grace oli pari kertaa soittanut Mooreille ja kysynyt, tulisiko Milly kaupunkiin elokuviin tai luistelemaan, mutta serkulla oli aina ollut muuta tekemistä. Alkoiko tämä nyt vältellä heitä kaikkia!

Toisaalta Gracen oli rehellisyyden nimissä tunnustettava, ettei hänkään saanut Stuartin neuvoista huolimatta tehdyksi mitään Axelin suhteen. Hän kävi luistelemassa ja Bobby-tädin kahvilassa ja elokuvissa ystävättäriensä ja toisinaan Gordonin kanssa, mutta vältteli edelleen Axelia minkä voi ilman, että se oli liian silmiinpistävää. Miksei Axel tullut hänen puheilleen! Tämähän oli aloittanut koko sotkun!

Stuartin lähdettyä Koivuranta tuntui oudon tyhjältä ottaen huomioon sen, että lapsista seitsemän oli yhä paikalla. Mutta koko perhe iloitsi Stuartin menestyksestä, ja Grace oli aivan erikoisen iloinen tämän kanssa käymästään keskustelusta. Jos Stuart vain jaksaisi loppuun asti, miten onnellisia heistä Fannyn kanssa tulisikaan!

Uudenvuodenaattona teepöydässä äiti sanoi, että Anne-täti oli soittanut ja kutsunut heidät Barclaylle odottamaan vuoden vaihtumista.

-Ei mitään suuria juhlia tällä kertaa, hän selitti, -vain meidän perheemme. Vähän kuten heidän häissään. Kuka tulee mukaan?

-Minulla on menoa, Moira ilmoitti ylhäisesti.

-Vai niin, sanoi isä, -onko minun tarpeen tietää jostakin jotakin?

-Äh, se on vain Gus MacDonald, tuhahti Walter. -Hän on ihan hoopo. Kuka nyt tahtoisi viettää uuttavuotta Moiran kanssa!

-Walter, äiti sanoi nuhdellen, -älä puhu rumasti sisarestasi. Minne te menette, Moira?

-Elokuviin ja sitten Bobby-tädin kahvilaan, hän pitää sen auki yli puolenyön, Moira selitti ja potkaisi Walteria pöydän alla niin, että tämän teetä läikkyi liinalle.

-Hm, sanoi isä. -Nyt minä tunnen itseni vanhaksi, Sappho. Kuvittelin, ettei Moiraa vietäisi uutenavuotena ulos vielä pariinkymmeneen vuoteen.

-Isä! huusi Moira, -parinkymmenen vuoden kuluttua minun elämäni on jo ohi!

-Älä hupsuttele, Moira, äiti sanoi. -Entä te muut? Archie? Don?

-Mekin aiomme elokuviin, Archie sanoi. -Hyvä tietää, että Moira on läsnä. Tulemme istumaan teidän taaksenne.

-Ettekä tule! Moira tiuskaisi.

-Oho, sanoi Donald kiinnostuneena, -onko jokin syy siihen, miksi emme saisi tehdä sitä?

-Entä sinä, Faith, menetkö jonnekin Dugaldin kanssa? äiti keskeytti mehevän riidanalun, sillä Moira ei tuntunut kestävän nyt pienintäkään kiusoittelua.

-Hotellille, Faith sanoi, -meitä tulee sinne suurempi joukko.

-Entä Grace?

Grace katsoi alas teekuppiinsa. Mitä hän tekisi? Kauan sitten uudenvuodeniltana hän oli myös ollut Axelin kanssa riidoissa ─ vaikka nythän he eivät olleet riidoissa, he eivät vain puhuneet toisilleen ─ ja hän oli lähtenyt äidin ja isän mukana apteekille ja ilta oli muuttunut hyvin iloiseksi ja… Grace punastui hiukan muistaessaan, mitä Axel oli sanonut ja mitä oli ollut vähällä tapahtua.

Mutta silloin hän oli etukäteen tiennyt Anne-tädin kutsuneen apteekille puoli kaupunkia, ja vaikka heillä ei olisi ollut Axelin kanssa mitään sanottavaa toisilleen, hän olisi voinut luontevasti hakeutua kenen tahansa toisen seuraan. Nyt olisi toisin, jos paikalla olisivat vain äiti ja isä ja ehkä Evan ja Walter. Mistä hän puhuisi Axelin kanssa? Tahtoisiko Axel puhua hänen kanssaan mistään?

-Grace? äiti toisti kysyvästi.

-Grace on taas riidoissa Axelin kanssa, Moira selitti unohtaen täysin veljiensä kiusanteon.

-Vai niin, isä totesi vähän kuivasti, -ehkä sinun ei sitten enää tarvitse siihen sekaantua.

-En minä sekaannukaan! Mutta Iona sanoi, että Axel on ollut eri pahalla tuulella tapaninpäivästä asti, kun Grace ei ollut häntä juhlissa huomaavinaankaan, vaan liehui Gordonin kanssa.

-Moira, Iona ei varmaan tarkoittanut, että toistat hänen sanomisiaan meille kaikille, nuhteli äiti. -Lähde mukaan vain, Grace. Anne sanoi oikein kaivanneensa sinua.

Grace teki päätöksensä.

-Minä viimeistelen ne Mally-tädin lehden kuvitukset, hän sanoi reippaasti.

-Uudenvuodeniltana? Yksin kotona?

-En minä ole koko iltaa yksin kotona. Gordon pyysi minua luistinradalle. Gracen ääni värähti. Itse asiassa Gordon oli pyytänyt häntä ensin hotellille, mutta sen kutsun Grace oli tyrmännyt niin täysin, että oli itsekin tullut pahoilleen ja suostunut sen tähden luistinrataan.

Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, ja Grace oli aivan varma, että Archie katsoi häneen, mutta hän joi teensä loppuun niin rauhallisesti kuin saattoi.

-Perinteet ovat tietysti aina hyväksi, Faith huomautti. -Vaikka sitten se, että olet riidoissa Axelin kanssa melkein joka vuodenvaihde.

-Axel lähtee ylihuomenna Fergien luo! Moira kimitti. -Jos sinä aiot puhua hänen kanssaan…

-Menköön minun puolestani. Miksi sinun pitää minun asioistani huolehtia! Grace tiuskaisi.

-Kas niin, isä keskeytti. -Evan ja Walter, entä te?

-Minä tulen, sanoi Evan, -mutta jos sopii, niin vähän myöhemmin, kentällä on jääpallo-ottelu alkuillasta.

-Niin minäkin! huusi Walter, joka oli sinä talvena ehtinyt jo niittää mainetta Fort Williamin jääpallopeleissä.

-Ei sitten suoraan ottelusta, äiti huomautti. -Käytte kotona ensin ja siistiydytte.

-Anne-täti on eri reilu, ei häntä haittaa, jos on silmä mustana tai housunpolvi rikki, Walter huomautti.

-Ehkä niin, sanoi isä, -mutta Adamilla on vapaailta, eikä hän varmaankaan tahdo ruveta laastaroimaan teidän vammojanne.

Teen jälkeen Grace jäi auttamaan Coraa pöydän korjaamisessa. Oli sovittu, että koska oli uudenvuodenaatto, Cora saisi lähteä heti teen jälkeen kotiin, vaikka Grace arvelikin, ettei tämä ollut tytölle ehkä niinkään suuri ilo.

-Menetkö sinä todella Gordonin kanssa? Cora kysyi hiljaa. -Minä tarkoitan, että… sinä olet suoraan sanottuna tyhmä, ellet puhu Axelille.

-Hän ei puhu minulle. Onhan hän ollut viikon kaupungissa.

-Grace! Cora tarttui häntä käsipuolesta. -Se vaivaa sinua, ja se vaivaa häntä, näinhän minä sen tohtorilassakin.

-Näitkö? Minä luulin, että sinulla oli muuta ajateltavaa, Grace tokaisi. -Varsinkin tanssin aikana kellarissa!

Cora lehahti hehkuvan punaiseksi.

-Älä! hän suhahti ja vilkaisi olkansa yli äidin työhuoneen oveen, aivan kuin olisi pelännyt tämän voivan kuulla heidät seinän läpi. -Huomasiko joku muu?

-En minä usko, Grace lohdutti häntä. -Minä vain seurasin Archieta tarkemmin. Cora, mitä tapahtui?

-Hän ei saisi… minä en tahdo… Hän on hullu! Cora sopersi hämmentyneenä. -Hän tuli sinne alas ja vaati saada kuivata minun avukseni astioita kuin mikäkin lakeija, vaikka oli siellä melkein päähenkilönä, kun kaikki ihastelivat hänen puhettaankin.

-Oh, sanoi Grace, -vai kuivata astioita. Siksikö sitä nykyään kutsutaan!

Cora punastui, jos mahdollista, vielä enemmän.

-Grace, et saa kiusata minua!

-Enhän minä kiusaa! Astioiden kuivaaminen on hyvin tärkeä taloustoimi. Mitä muu palveluskunta siitä sanoi?

-Eivät he tietystikään nähneet häntä! Archie livahti oven taakse piiloon aina, kun Jane toi likaisia astioita sisään ja haki puhtaita, Cora tunnusti, eikä Grace voinut olla nauramatta, niin ihanalta ja hullunkuriselta se kuulosti.

-No niin, tarinan sankari siis kuivasi astioita, Grace sitten toisti, aivan kuin ei olisi saanut kyllikseen tästä yksityiskohdasta. -Kaksi tuntia? Ei siellä niin paljon vieraita ollut.

Cora loi häneen murhaavan katseen.

-Jos sinä nyt välttämättä tahdot tietää…

-Minä tahdon tietää kaiken! Grace ilmoitti häpeämättömästi.

-Minun pitäisi torjua hänet, mutta minä en voi, minä en pysty, Grace! Hänen pitäisi ymmärtää…

Grace vakavoitui heti.

-Ei sinun tarvitse kertoa, ellet tahdo, hän sanoi nopeasti, häveten kiusantekoaan.

-Kyllä minä voin kertoa. Cora laski vettä tiskialtaaseen ja huokasi itsekseen, kuin ajatellen tuota toista tiskaushetkeä. -Minä… Minä annoin hänen suudella itseäni. Monta kertaa. Niin monta kertaa kuin hän tahtoi.

-Cora kulta, sehän on ihanaa! Teistä tulee niin onnelliset!

-Älä viitsi, Cora puuskahti yhtäkkiä melkein tylysti. -Mene tekemään ne piirroksesi, minä selviän kyllä. Hyvää uutta vuotta. Nähdään ylihuomenna.

-Eikö Archie vie sinua autolla kotiin? Grace kysyi toiveikkaasti, mutta Cora puisti hurjasti päätään.

-Ei! Minä en salli. Hän ei saa. Hänen pitää tulla järkiinsä. Voi Grace, minä en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin hänen sylissään siinä kolkossa apukeittiössä tiskipaljun ääressä! Mutta tietysti minä käsitän, ettei siitä tule mitään. Hänenkin pitää käsittää. Mene nyt.

Ja Cora melkein työnsi Gracen pois keittiöstä.

Sinä iltana luistinradalla oli elävää musiikkia ja tervapatoja, eikä romanttista tunnelmaa häirinnyt edes radan toisessa päässä pelattu meluisa jääpallo-ottelu. Grace oli saanut kuvitustyönsä siihen pisteeseen, että uskoi voivansa heti Edinburghiin palattuaan esitellä ne valmiina Mally-tädille, mutta hänen ajatuksensa askaroivat vielä sommitteluissa ja varjostuksissa ─ ja kieltämättä myös kyseisessä Edinburghiin paluussa, aivan kuin Coran kertoma romanttinen tarina olisi herättänyt hänessäkin levottomia muistoja.

Lewisista ei ollut kuulunut mitään joulun aikana, mistä Grace oli sinänsä kiitollinen, mutta tunsi silti outoa haikeutta. Mitä kaikkea hän olikaan ehtinyt syksyn mittaan haaveilla ennen joulua tapahtuvaksi! Ja olisihan Lewis voinut yrittää

-Penni ajatuksistasi, sanoi Gordon, joka veti häntä radan ympäri.

-Äh, sanoi Grace ja punastui tuskin huomattavasti, -ajattelin piirustamista.

-Hm, sanoi Gordon. -Ja jotakuta muutakin.

-Älä viitsi.

Gordon pysähtyi niin äkillisesti, että Grace käytännöllisesti katsoen liukui hänen syliinsä.

-Gracie, enkö minä saa vieläkään pyytää… Mitä sinä täällä teet?

-Anteeksi, sanoi Axel Barclay, joka luisteli heidän luokseen. -En tarkoittanut keskeyttää mitään.

-Et sinä keskeyttänyt, Grace mutisi ja liukui nopeasti kauemmaksi Gordonista. Sitten hän hämmästyneenä tajusi nyt puhuneensa Axelille, eikä se ollut tuntunut tämän kummemmalta.

-Saanko minä lainata Gracea hetkeksi? Axel kysyi Gordonilta kohteliaisuudella, joka oli aivan uutta.

-Hmph, mutisi Gordon, mutta ymmärsi olla vastaamatta omasta puolestaan muuta, kun Grace vähän epäröiden nyökkäsi.

-Minä en viivy kauan, Grace mutisi. -Mitä sinä tahdot? Teillähän on vieraita!

Kysymys oli osoitettu Axelille, kun he olivat luistelleet vähän kauemmaksi Gordonista.

-Minä kuulin äidiltäsi, että olet täällä, ja tahdoin tulla kysymään, mitä sinulle kuuluu, Axel sanoi. -Et ole kirjoittanut koko syksynä.

-Et sinäkään! Grace nykäisi niskaansa. -Ja sinä lähdet kuulemma ylihuomenna Fergien luo.

-Entä sitten? Sinä olet täällä MacDonaldin kanssa.

-Ei nyt taas aloiteta! Grace puuskahti.

-Älä sitten aloita! Axel rypisti kulmiaan. -Tämän tähden minä en ole viitsinyt pitää yhteyttä. Sinä vain rähjäät.

-Enkä rähjää ─ olisit itse ihmisiksi!

-Grace, minä en halua joutua selittelemään ystäviäni sinulle, kun et sinäkään selittele. Axel katsoi häneen totisena. -Minä todella toivoin, että sinä jos kuka ymmärtäisit. Ei se, että Fergie ja minä olemme ystäviä, tarkoita, että… etten…

Hän hämmentyi ja sekosi sanoissaan, ja jostakin syystä Gracen poskia alkoi kuumottaa. He seisoivat hetken pakastuvassa illassa ja katselivat toisiaan.

-Ollaanko sujut? Axel kysyi yhtäkkiä ja ojensi kätensä. -Ei riidellä.

Grace veti epäröiden lapasen kädestään ja tarttui Axelin käteen, ja tämän kosketus sai hänen luistimenteränsä oudon epävarmoiksi.

-Ei riidellä, hän mutisi.

-Hyvää uutta vuotta. Axel liukui kauemmaksi. -Pitäkää hauskaa.

Hän viittasi Gordonin suuntaan, ja yhtäkkiä Grace tajusi, että poika todella lähtisi ─ ettei tämä ollut tahtonut mitään muuta kuin ”olla sujut” ja sopia ─ ettei tämä suinkaan halunnut jäädä Gracen seuraan.

-No, mitä se oli? Gordon luisteli hänen luokseen nähdessään Axelin lähtevän.

-Ei mitään, Grace mutisi. -Ei yhtään mitään.

Sinä uudenvuodenyönä Grace monen muun tapaan valvoi ─ mutta toisesta syystä kuin monet onnellisemmat valvojat. Hän oli kuvitellut, ettei mikään voisi olla pahempaa kuin puhumattomuus Axelin kanssa, mutta nyt hän tiesi, ettei se pitänyt paikkaansa. Pahempaa oli se, että Axel tahtoi vain ”olla sujut”, ei mitään muuta.

He menivät kaikki uudenvuodenpäivänä Kuusikukkulalle, ja Grace koetti epätoivoisesti olla miettimättä, mahtaisiko Axel sittenkin käydä sillä aikaa Koivurannassa, olisiko tämä tahtonut sittenkin vielä puhua… jostakin. Mutta sitähän hän ei voisi tietää, kun ei ketään ollut kotona ottamassa viestiä. Niinpä hän päättäväisesti keskittyi seurustelemaan serkkujen kanssa ja olemaan välittämättä siitä, että Milly oli tavallista iloisempi ja hilpeämpi, mutta ei todellakaan näissä kutsuissa livahtanut ulos kävelylle kahdenkesken Donaldin kanssa.

Tammikuun toisena päivänä Gracen olo oli oudon huojentunut. Axel oli lähtenyt, mennyt Fergiensä luo. Hänen ei ainakaan tarvitsisi enää törmätä tähän. Hän päätti lakata säälimästä itseään ja koetti päivän mittaan kysellä Coralta varovasti tämän uudenvuoden kulusta aavistaen, että jos se oli hänellä ollut surumielinen, oli se Coralla ollut masentava, sillä Ian MacRobilla oli oma tapansa juhlia uuttavuotta, ja siitä kärsi koko hänen perheensä. Mutta kun he illalla menivät tohtorilaan Gordonin syntymäpäiville, Gracesta tuntui, kuin Alice-täti olisi ollut häntä kohtaan tavallistakin ystävällisempi.

Onneksi pian olisi loppiainen, joululoma olisi ohi, hän palaisi Edinburghiin, hän saisi tarttua taas opintoihinsa, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta! Päättäväisesti Grace alkoi taas harjoitella piirtämistä ja maalaamista, ja kirkkaina päivinä hän kulki kameroineen ulkona ottamassa maisemakuvia ja harjoittelemassa erityisesti valon ja varjon kuvaamista.

Loppiaisaattona Grace tuli alakertaan kameransa kanssa lähteäkseen ulos. Äiti oli mennyt seurakunnan naistoimikunnan kokoukseen, sisarukset olivat kuka missäkin, Archie ajossa ja isä myymälässä ─ tai niin hän luuli. Grace oli päässyt eteiseen asti ja aikoi ryhtyä pukeutumaan, kun hän kuuli keittiöstä Archien äänen.

-Älä kiusaa minua enempää! Minä lupaan, minä vannon, että suojelen sinua ─ kaikelta, puheilta ja pahoilta ajatuksiltakin ─ minä en anna kenenkään loukata sinua! Uskothan sinä sen?

Grace jäykistyi ja kääntyi hitaasti naulakolta, jonne oli ehtinyt. Keittiön ovi oli auki, ja hän näki, että Cora seisoi pöydän luona, ja Archie oli polvillaan hänen edessään ja piti hänen käsiään, joita tyttö koetti turhaan vetää vapaiksi.

-Älä, Cora sopersi. -Archie, älä! Minä pyydän, anna olla, unohda minut. Kyllä sinä käsität, ettei siitä tule mitään. Ei minun kanssani. Sinun pitää ymmärtää!

-Minä ymmärrän kyllä, Archie sanoi tiukasti. -Ymmärrän sen, että kaikki vaikeudet on tehty voitettaviksi, että kaikesta voidaan selvitä yhdessä! Etkö sinä ymmärrä sitä? Cora, minä rakastan sinua!

-Niin minäkin sinua, Cora melkein nyyhkytti. -Ja siksi minä en voi suostua. Archie, nouse, mene pois, ennen kuin joku tulee!

Aikoipa Archie totella tai ei, hän ei ehtinyt tehdä mitään. Ulko-ovi aukeni, ja äiti, joka oli ilmeisesti unohtanut jotakin kokouksessa tarvitsemaansa, astui sisään ja aikoi mennä työhuoneeseensa ─ mutta pysähtyi keittiön kynnykselle kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti