maanantai 24. huhtikuuta 2017

70. Niine hyvineen

 
-Archie? Grace parahti. -Mitä sinä täällä teet!

-Mitä nyt, Gracie ─ kuka siellä on? kuului isoäidin ääni alempaa portaista.

-Minä vain, isoäiti. Archie laskeutui nopeasti alaspäin ja tarjosi isoäidille käsivartensa. -Anteeksi, jos pelästytin.

-Archibald! puuskahti isoäiti. -Varjelkoon! Grace, olenko minä alkanut unohdella? Kerroitko sinä, että veljesi tulisi?

-Ei, et sinä unohtele, isoäiti, eikä hän ole kertonut, Archie sanoi nopeasti. -Saanko minä tulla sisään?

-Tietysti sinä saat tulla sisään, hupsu poika, isoäiti tokaisi, ja hänen polvensa tuntuivat aivan ihmeellisellä tavalla vertyvän viimeisissä rappusissa. -Avaa ovi, Gracie ─ ja juokse heti laittamaan kattila tulelle. Mistä sinä tulet, poikakulta? Ja tuossa asussa! Et kai sinä ole ajanut tänne asti?

-En ole. Archie puisti päätään. -Minä… hyppäsin junaan niin nopeasti, etten ehtinyt… Hän vilkaisi vaatteitaan, aivan kuin olisi vasta nyt tajunnut, että näytti siltä, kuin olisi todellakin astunut sisään suoraan auton ratista.

Gracen kädet vapisivat niin, että hän pudotti kaksi kertaa hattunsa ja kerran takkinsa, ennen kuin sai ne naulakkoon. Archien ilmaantuminen ei voinut tietää hyvää! Mutta lapsuutensa rouva Wallacen komennossa viettäneenä hän näki viisaimmaksi noudattaa isoäidin neuvoa ja todella mennä laittamaan teeveden tulelle, ennen kuin yrittäisikään kysyä mitään ─ sikäli kuin olisi voinut kysyä, sillä isoäiti hääri Archien ympärillä kuin kanaemo.

Mutta kun he lopulta istuivat ruokailuhuoneessa ja Archie tuijotti teekuppiaan, kuin ei olisi oikein käsittänyt mikä se oli ja mitä sillä piti tehdä, isoäiti ei enää häärinyt eikä lörpötellyt.

-Kas niin, poikaseni, mikä nyt on hullusti, hän kysyi lempeästi. -Sillä jokin on hullusti, et sinä muuten olisi tipahtanut tänne kuin taivaasta, varoittamatta!

Archie katsoi pöydän yli Graceen.

-Tiedätkö sinä, missä Cora on? hän kysyi.

Grace oli ehtinyt pyörittää mielessään kaikki mahdolliset syyt Archien tuloon alkaen äidin ja isän kanssa käydystä hirvittävästä riidasta aina Edinburghista noudettavaan kuljetukseen, mutta tällaista kysymystä hän ei ollut osannut odottaa.

-Cora? Fort Williamissa tietysti!

-Ei ole. Archie puisti päätään. -Hän on täällä, mutta en tiedä, missä.

Grace laski teekuppinsa lautaselle. Hän ei luottanut enää käsiinsä ollenkaan.

-Täällä? hän sopersi kauhuissaan.

-Kuka Cora? isoäiti kysyi tiukasti. -Kenestä te puhutte?

-Cora MacRobista, Grace sanoi hiljaa. -Tapasithan sinä hänet Koivurannassa, isoäiti!

-Sekö tyttö, joka tekee täydellistä jouluvanukasta! isoäiti sanoi. -Mutta mitä… Oh.

Hän katsoi Archieen, ja Grace melkein näki, miten ajatukset löysivät paikkansa hänen päässään.

-Vai niin, isoäiti jatkoi. -Vai sillä tavalla. Ei kai…

Hän rypisti kulmiaan, eikä Grace enää käsittänyt, mitä hän tarkoitti, mutta Archie punastui.

-Ei! veli puuskahti. -Ei mitään sellaista! Mutta minä… Äh, kyllä sinä ymmärrät, isoäiti. Minä haluan hänen kanssaan naimisiin.

-Palvelustytön kanssa!

-Ei hän ole mikään palvelustyttö! Grace pisti väliin vihaisesti. -Hän on…

Yhtäkkiä hän ei osannut jatkaa. Itse asiassahan Cora oli palvelustyttö. Mutta se tuntui niin ikävältä sanoa tässä tilanteessa.

Archie huokasi, ja sitten hän kertoi kaiken, mitä kesän ja syksyn ja joulun aikana oli tapahtunut. Eikä isoäiti keskeyttänyt kertaakaan.

Päästyään loppiaiseen asti Archie hiljeni.

-No, Grace hoputti, -mitä sitten!

-Sen minä tahtoisin tietää, Archie mutisi. -Cora tuli… tuli työhön normaalisti maanantaiaamuna, säikähtäneenä kuin kaniini, tyttöparka. Minä olin noussut aikaisin saadakseni puhua hänen kanssaan, ennen kuin muut heräisivät, mutta äiti tuli alakertaan yhtä aikaa kanssani, enkä voinut sanoa sanaakaan kahden kesken Coralle. Samoin kävi tiistaina.

-Hm, sanoi isoäiti. -Äidillänne taitaa olla tästä asiasta mielipide. Tietääkö isänne?

-En usko, Archie sanoi. -Minä tietäisin taatusti, jos hän tietäisi! Tai sitten hän osaa kerrankin olla vaiti.

-Arch, Grace sanoi moittivasti, kun veli vinoili isästä. -Jatka nyt, mitä tapahtui?

-Tänä aamuna minä olin taas ajoissa jalkeilla ja… Coraa ei näkynyt. Äiti tuli alas ja alkoi laittaa aamiaista kuin maailman luonnollisimpana asiana. Ja kun minä tiukkasin, missä Cora on, hän vain sanoi, että tämän suunnitelmat olivat muuttuneet.

-Suunnitelmat muuttuneet? toisti Grace.

Archie katsoi häneen tuskaisesti.

-Kai sinä tajuat, mitä ajattelin sen tarkoittavan! Hänet oli lähetetty kotiin, äiti oli irtisanonut hänet, ja mitä siitä MacRobin tilalla seuraisi…

-Hetkinen, hetkinen, isoäiti pisti väliin. -Ei niin nopeasti! Mitä siitä seuraisi?

Nyt Grace selitti, millainen Coran isä oli, ja mitä Cora pelkäsi tapahtuvan, jos joutuisi pois palveluspaikastaan.

-Hm, sanoi isoäiti. -En minä ihmettele, jos hänen isänsä hermostuisi.

-Minä hermostuin, Archie keskeytti. -Olin käynyt Coraa odotellessani aikani kuluksi lämmittämässä ja käynnistämässä auton, ja nyt hyppäsin kyytiin ja…

Hän vaikeni ja katsoi yhtäkkiä alas teehensä, ja Grace äännähti pelästyneenä.

-Älä vain sano, että ajoit MacRobille!

-Minä ajoin MacRobille, Archie mutisi. -Ja syöksyin sisään ─ melkein aiheuttaen sydänhalvauksen talonväelle, joka oli tuskin hereillä.

-Voi Arch! puuskahti Grace.

-He sanoivat, ettei Cora ole kotona. Minä en uskonut. Missä hän sitten olisi, ellei kotona! Minä… Archie näytti nololta. -Minä taisin käyttäytyä vähän rumasti ukko MacRobia kohtaan.

-Voi Arch!

-Hän oli kerrankin selvin päin, ja täytyy sanoa, että hän on silloin melkein pahempi kuin juovuksissa. Hän… hän toi ilmi ajatuksensa minusta ja muista ”herraspennuista” aika selvin sanoin. Toissa syksynä minä nimittäin…

-Tiedän, tiedän, Grace keskeytti. Isoäidille ei ollut tarpeen kertoa, miten Coran isä oli tullut riehumaan kirjakauppaan ja saanut selkäänsä. -Eikö Cora todellakaan ollut kotonaan?

-Ei. Ja ukko ei selvästi aikonutkaan kertoa minulle, missä hän on, vaan nautti täysin sydämin minun alennustilastani. Archie nielaisi. -Lopuksi en voinut kuin uskoa asian. Vetäydyin aika häväistynä pihalle ja aioin nousta autoon, kun… Coran äiti livahti perääni. Ja hän sanoi, että Cora on… lähtenyt aamujunassa Edinburghiin.

-Aamujunassa Edinburghiin? Grace toisti, ja tuhannet pelästyneet ajatukset lävistivät hänen päänsä. -Minkä tähden? Mitä hän täällä tekee? Miksei äiti ole ilmoittanut? Missä hän asuu?

-Kuulemma… Archien tuntui olevan vaikea puhua. -Kuulemma äiti on järjestänyt hänelle vapaaoppilaspaikan jostakin kotitalouskoulusta. Äiti oli… eilen käynyt MacRobilla puhumassa asiasta.

-Sinustako? Grace henkäisi.

-Ei, ei hän ollut minusta mitään maininnut ─ vaikka käyntini jälkeen Coran vanhempien ei tainnut tarvita miettiä kahdesti, mitä varten Corasta oli yhtäkkiä tullut äidin mukaan niin lahjakas, että hänen piti päästä opiskelemaan keittotaitoa oikein pääkaupunkiin asti! Archie näytti nololta, ja Gracekin tunsi poskiaan kuumottavan. Voi hyvä tavaton, mitä varten Archien oli pitänyt sillä tavalla harkitsemattomasti sännätä MacRobeille ─ eihän Archie koskaan ollut harkitsematon!

-Mutta miten Cora yhtäkkiä voisi kouluun lähteä? tyttö kysyi. -Vielä tänne asti! Sehän on kallista!

Veljen leukaperät kiristyivät.

-Kuulemma äiti oli sanonut, että opetuksen lisäksi asuntolapaikka kuuluisi vapaaoppilaalle, ja että he isän kanssa kustantaisivat junaliput ja… suorittaisivat Coralle puoli palkkaa koko keväältä.

-Mitä? Grace parahti.

-Juuri niin! Archien silmissä välähti. -He maksoivat hänet pois tieltä, aivan kuin… joskus kuningatar Viktorian aikana!

Grace tuijotti häntä.

-Minä en usko, hän melkein nyyhkäisi. -Minä en usko, että äiti ja isä olisivat sellaisia!

-Minähän olen sanonut koko ajan, miten he suhtautuvat, kun saavat tietää! Archie tiuskaisi.

-Kas niin, sanoi isoäiti, joka oli kuunnellut sisarusten keskustelua vaiti, -sinä toivoakseni sitten palasit kotiin ja keskustelit asiasta vanhempiesi kanssa, eikö niin?

Archie näytti, jos mahdollista, vielä nolommalta kuin äsken.

-Minä… menetin malttini uudestaan, hän mutisi. -Muistin, että juna etelään lähtee aivan pian ja… ajoin asemalle ja ostin lipun ja hyppäsin kyytiin.

-Niine hyvinesi? tarkensi isoäiti, aivan kuin asia olisi jäänyt hänelle jotenkin epäselväksi.

-Niine hyvineni, Archie myönsi hämillään. -Jossakin vaiheessa matkaa aloin tulla järkiini, mutta se oli silloin jo myöhäistä.

-Etkö sinä sanonut kenellekään, että lähdet? Eivätkö äiti ja isä tiedä? Grace puuskahti. Tämä ei totisesti ollut se Archie, jonka hän tunsi.

-Eivät. Ja mitäpä he sillä tiedolla tekisivät!

-Archibald, sinä olet muistaakseni yhdenkolmatta etkä yhdentoista, ja toivoisin sinun käyttäytyvän sen mukaisesti, isoäiti huomautti. -No, löysitkö sinä tytön?

-En. Archie nielaisi. -Olin aamulla niin pöllämystynyt, etten tajunnut kysyä rouva MacRobilta edes koulun nimeä saati osoitetta ─ ja sekin oli myöhäistä junassa. Kaupunkiin tultuani minä sitten hain osoitetoimiston ja pyysin listan kaikista kotitalouskouluista.

-Et kai sinä ole koko päivän kiertänyt niitä? Grace kysyi järkyttyneenä.

-Olen! Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Minua ei laskettu useimpiin edes sisään, ja niissäkin, joissa laskettiin, sain osakseni hyvin epäluuloista kohtelua.

-No, sitä minä en ihmettele, isoäiti sanoi ja laski kuppinsa lautaselle. -Kas niin, nyt minä menen ja soitan Koivurantaan. Itse asiassa olisi oikein, että sinä soittaisit, mutta ehkä on parempi, jos minä puhun. Voin kuvitella, millä mielellä siellä ollaan katoamistemppusi jälkeen.

-En minä ehtinyt ajatella, Archie mutisi.

-Älä viitsi, puuskahti Grace. -Tuo on Prinssin puolustus!

-Kaada veljellesi lisää teetä ja tee hänelle voileipiä, isoäiti komensi noustessaan ja ottaessaan keppinsä.

-Ei minua tarvitse palvella, Archie sanoi, kun isoäiti oli mennyt eteiseen. -Söin päivällä eräässä huokeassa ruokapaikassa.

-Mistä sinulla oli rahaa junalippuun ja kaikkeen! Grace sanoi melkein moittien. Hän oli aivan tyrmistynyt siitä, miten äkkipikaisesti ja luonteensa vastaisesti Archie oli toiminut. Ja silti kaiken säikähdyksensä keskelläkin hän oli niin onnellinen, että tunsi sulavansa siihen paikkaan. Veljen täytyi tosissaan rakastaa Coraa! Ja kunhan Cora vain saisi tietää kaikesta…

-Hoidin sanomalehteen pari kuljetusta eilen illalla ja ne maksoivat heti käteisellä. Minun piti viedä rahat pankkiin tänään, mutta enää ei taida olla paljon viemistä. Archie hieroi nenänpieliään ja toi yhtäkkiä Gracen mieleen isän. -Minä en tahdo uskoa tätä kaikkea todeksi.

-En minäkään, sanoi Grace lujasti. -Mitä varten sinä et mennyt kotiin ja kysynyt!

-Mitä se olisi hyödyttänyt! Eihän äiti ole tahtonut puhua asiasta tähänkään asti!

-Minä en usko sittenkään, että he olisivat hoitaneet Coran ”pois tieltä”. Tässä on jotakin muuta.

-Äh, sanoi Archie ja paiskasi lautasliinansa pöydälle. -Minä olen täysi-ikäinen, he eivät voi estää minua tekemästä ratkaisujani, joten ainoa keino on viedä ratkaisut ulottuviltani!

Samassa he kuulivat oven läpi isoäidin äänen kohoavan.

-Minä tiedän… Kyllä… Kyllä, minä ymmärrän sen. Jos vain… Mutta…

Grace hypähti ylös, hiipi eteisen ovelle ja raotti sitä. Isoäiti puhui katkonaisesti, aivan kuin ei olisi saanut kunnolla suunvuoroa.

-Kuuntele minua, sanoi isoäiti kärsivällisesti puhelimeen. -Täytyy… Tietysti… minä käsitän…

Ilmeisesti hän lopulta hermostui, sillä hän lakkasi kuulostamasta kärsivälliseltä ja sanoi tiukasti:

-Ole vihdoinkin vaiti, Duncan Archibald Fleming! Ei, minä puhun nyt. Käske Betty puhelimeen. Ehkä hänen kanssaan voi keskustella järkevästi.

Grace ei voinut kauheasta tilanteesta huolimatta estää pientä tirskahdusta, sillä hän kuvitteli yhtäkkiä, miten isoäiti oli puhutellut isää tuolla tavalla viimeksi ehkä kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitten.

Mutta isoäiti, jonka kuulo oli todellakin toisinaan vähän raskas, kuuli nyt ihmeen helposti hänen tirskuvan, kääntyi ja pui hänelle nyrkkiä, niin että Grace vetäytyi nopeasti takaisin ruokailuhuoneeseen ja veti oven kiinni perässään. Viimeiseksi hän kuuli, että isoäiti tervehti äitiä puhelimessa.

-Isä taitaa olla… vähän hermostunut, hän sanoi Archielle.

Tämä naurahti hiukan.

-Joku muukin saattaa olla hermostunut, hän mutisi. -Minulla olisi ollut tälle päivälle ja huomiselle useampia ajoja.

-Voi Arch!

-Älä hoe minun nimeäni koko ajan, ei se auta. Luultavasti olen munannut suurin piirtein koko elämäni ja tulevaisuuteni. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti