tiistai 25. huhtikuuta 2017

71. Isoäiti selittää

 
Seuraavat minuutit tuntuivat kovin pitkiltä istua ja odottaa. Jotakin tekemistä saadakseen Grace noudatti isoäidin neuvoa ja kävi keittiössä laittamassa voileipiä ja lisää teevettä. Päätellen siitä nopeudesta, jolla leivät katosivat lautaselta, Archien ”huokean ruokapaikan” lounas ei ollut sittenkään ollut niin täyttävä.

-Minä olisin halunnut kyllä olla kärpäsenä katossa, kun sinä säntäsit MacRobeille, Grace huomautti istuuduttuaan taas itsekin pöydän ääreen. Eteisestä kuului yhä isoäidin ääni, mutta sanoista ei saanut selvää, eikä hän tohtinut enää kurkistella ovesta. -Ethän sinä koskaan tee mitään harkitsematonta!

Archie katsoi häneen ja virnisti yhtäkkiä poikamaisesti kuin olisi ollut Evan tai Walter.

-Se oli aika virkistävää, hän tokaisi. -Taidan kokeilla sitä toistekin. Olen kurkkuani myöten täynnä harkitsevaisuutta ja järkevyyttä!

-Älä viitsi. Minä pidän sinusta enemmän ajattelevaisena, Grace sanoi vähän lapsellisesti, ja Archie hymähti.

Sitten tämä synkkeni taas.

-Minä en olisi kuvitellut, että Cora milloinkaan suostuisi tällaiseen. Tarkoitan, että luulin hänen pitävän minusta, hän sanoi rakastavansa minua! Ja kuitenkin hän suostui lähtemään… Archie puri huultaan ja tuijotti tyhjää voileipälautasta, ja hänen silmänsä räpyttelivät normaalia tiheämmin. -Että hän antoi ostaa itsensä!

-Minä en usko vieläkään sellaista, Grace intti. -En äidistä ja isästä enkä Corasta! Jos sinä vain olisit mennyt kotiin ja kysynyt

Samassa ovi kävi, ja he molemmat melkein hypähtivät tuoleillaan, kun isoäiti astui sisään. Tämä oli hiukan tavallista punaposkisempi, aivan kuin olisi uurastanut ankarasti jonkin epämukavan asian parissa.

-Mitä, isoäiti! Grace hypähti pystyyn. -Mitä se on!

-Kaadahan minulle teetä, kultaseni, isoäiti sanoi ja istuutui. -Voi Archibald. Minä niin toivoisin, että sinä olisit pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan. Äitisi oli kovin pahoillaan.

-Sietää ollakin, Archie mutisi.

-Isoäiti, Grace kysyi, -mitä se on?

Isoäiti siemaisi teetään.

-Olisi parempi, jos äitisi saisi kertoa tämän itse, hän sanoi Archielle. -Mutta oletan, että haluat tietää, ennen kuin palaat kotiin. Graceen tämä ei kyllä kuulu.

-Isoäiti! Grace melkein huusi. -Et kai sinä edes harkitse, etten saisi…

-Ole vaiti, pikkuinen, ja kuuntele, Archie keskeytti. -Onko minut julistettu perinnöttömäksi?

Nyt isoäiti naurahti.

-Ei, hän sanoi, -ei ole. No. Äitisi oli jokseenkin järkyttynyt tajuttuaan loppiaisaattona, että se, mitä hän oli kuvitellut vain pieneksi ihastukseksi puolin ja toisin, olikin niin kovin vakavaa. Näin meidän kesken, hän oli ehkä järkyttynyt nimenomaan siksi, että oli itse tehnyt virhearvion ─ teidän äidillänne on nimittäin aina ollut hyvä vaisto kaikessa, mikä vähänkin koskee romantiikkaa, eikä hän yleensä erehdy niissä asioissa.

-Isoäiti, Grace sanoi rukoilevasti. Hän ei jaksanut nyt kuunnella kuvauksia äidin luonteenpiirteistä.

-No niin. Isoäiti laski kuppinsa lautaselle ja silitti pöytäliinaa, kuin olisi koonnut ajatuksiaan. -Tajuttuaan, että sinä todellakin haluat tuon tytön vaimoksesi, Archibald, äitisi tahtoi niin sanotusti viheltää pelin poikki, kuten serkkusi Malcolm jalkapallokielellään sanoisi.

-Minä olen tullut tänään tietämään sen, Archie mutisi.

-Ei, Archibald, ei sillä tavalla. Isoäiti laski kätensä Archien kädelle. -Kuuntele nyt. Paitsi vahva vaisto romantiikan suhteen, teidän äidillänne on myös tavattoman herkkä sydän ”maailman kaltoin kohtelemille tyttölapsille”, kuten isänne joskus sanoi. Ja nyt hän päätti, ettei omien sanojensa mukaan ”ikimaailmassa antaisi Coran suostua Archielle meidän keittiönlietemme äärestä”.

-Isoäiti, Archie sanoi vähän vavahtavalla äänellä, -ellei sinulla ole minulle mitään sellaista kerrottavaa, jota en jo tietäisi…

-Kuuntele minua, isoäiti sanoi melkein yhtä tuimasti kuin äsken isälle puhelimessa. -Äitisi osaisi sanoa tämän paljon paremmin, mutta minä koetan parhaani, ja toivon hitusen kärsivällisyyttä. Betty kertoi tulleensa tuntemaan tuon tytön melko hyvin näiden puolentoista vuoden aikana, ja havainneensa, miten tämä aristeli taustaansa, ja miten vaikeaksi tämä välillä tunsi asemansa, kun oli muuttunut Gracen luokkatoverista Koivurannan palvelustytöksi.

Grace puri huultaan. Jälleen kerran hän mietti, oliko hyvän hyvyyttään aiheuttanut sittenkin Coralle enemmän vahinkoa kuin iloa. Turha hänen oli moittia Archieta ajattelemattomuudesta, kun hän oli itse samanlainen!

-Äitisi oli heti maanantaina keskustellut tämän Cora-tytön kanssa, isoäiti jatkoi. -Kyllä, sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt töihisi, poikakulta! Tyttö oli ollut kauhusta suunniltaan, kun äitisi oli nähnyt teidät sillä tavalla. Mutta äitisi sanoi siltikin ”haistaneensa”, kuten hän sanoi, ettei sinun tarvitsisi kovin pitkään maanitella, kun Cora vastaisi myöntävästi, sillä hän kuulemma selvästi tahtoi vastata myöntävästi, hän ei vain uskaltanut.

Archie nosti päätään, ja Grace oli näkevinään hänen silmissään samanlaisen liekin kuin jouluna, vaikkei isoäidin pöydällä ollut edes kynttilää.

-Ja silloin äitisi sanoi tajunneensa, että hänen oli tehtävä jotakin. Ettei hän antaisi Coran suostua sinulle teidän ”keittiönlietenne äärestä”. Että jos saisit Coran myöntymään kosintaasi nyt, tyttöparka joutuisi liian rajusti maailmasta toiseen. Hän tuntisi lopun elämäänsä alemmuutta ja huonoutta, ja epäilemättä jotkut vähemmän ystävälliset henkilöt eivät antaisi hänen koskaan unohtaa, millaisista oloista ja mistä asemasta hän olisi tullut sinun vaimoksesi.

-Ei kai kukaan ajattelisi niin! Grace parahti rukoilevasti.

-Gracie, kyllä ajattelisi. Isoäiti kääntyi häneen päin ja taputti nyt vuorostaan hänen kättään, kuin olisi vasta muistanut, että hänkin oli paikalla. -Te nuoret voitte puhua tasa-arvosta ja nykyajasta, mutta totuus on, että edelleen kukin meistä syntyy johonkin yhteiskuntaluokkaan, ja siinähän sitten pyristelemme, halusimme tai emme.

-Minä en koskaan sallisi kenenkään loukata häntä! Archie puuskahti.

-Ethän sinä voisi vuorokauden ympäri häntä suojella, huomautti isoäiti. -Etkä sinä voisi estää katseita ja pieniä vihjauksia, jotka joskus satuttavat enemmän kuin suora ilkeys. Pahimmassa tapauksessa tyttö alkaisi vuosien mittaan katkeroitua kokiessaan elävänsä armopaloilla ─ ja sinä ehkä suhtautuisit häneen alentuvasti, koska tietäisit nostaneesi hänet asemaan, johon hän ei muuten olisi päässyt.

-Isoäiti, minä en milloinkaan...

-Archibald, ole nyt järkevä. Jos äitisi pystyy ajattelemaan tytön parasta, etkö sinäkin voisi yrittää!

-Miten niin parasta?

-Äitisi oli siis päättänyt, ettei tyttö saisi suostua sinulle kuin mikäkin sadun Tuhkimo, joka joutuisi olemaan lopun elämäänsä kiitollisuudenvelassa hänet pelastaneelle prinssille. Hän tahtoi tuon Coran ensin saavuttavan itsevarmuutta ja muiden arvostusta omana itsenään, omilla lahjoillaan, täysin riippumatta siitä, onko naimisissa ja kenen kanssa. Käsitätkö sinä, Archibald? Äidilläsi ei siis ole mitään sitä vastaan, että sinä menisit tuon Coran kanssaan naimisiin. Mutta hän tahtoo, että tyttö oppii ennen sitä seisomaan omilla jaloillaan.

Nyt sen paremmin Grace kuin Archiekaan eivät keskeyttäneet isoäitiä. He vain tuijottivat tätä ja koettivat käsittää, mitä olivat kuulleet.

-Kun sinun tunteesi nyt olivat niin sanotusti paljastuneet laajemmallekin katsojakunnalle, äitisi pelkäsi, että alkaisit ajattelemattomasti painostaa tyttöä kihloihin kanssasi, ja että tämä hädissään erehtyisi suostumaan, isoäiti jatkoi. -Siksi hän toimi niin nopeasti kuin pystyi. Me kaikki teillä joulupäivällisellä olleet tiedämme, millaiset lahjat tuolla Cora-tytöllä on ruoanlaittoon, joten äitinne päätti, että sillä polulla tämä voisi parhaiten edetä. Teidän äitinne on aina uskonut naisten koulutukseen.

-Niin mutta Corahan on käynyt kotitalouskursseja meiltä käsin! Grace huomautti.

-Lapsi, minä en nyt puhu sellaisesta lyhyestä kurssista, vaan… No, ei ole totisesti helppoa saada hankituksi parissa päivässä kesken lukuvuoden vapaaoppilaspaikkaa Edinburghin parhaasta kotitalousalan oppilaitoksesta ─ niin, poikakulta, minä tiedän sen koulun nimen nyt ─ saati puhua ympäri tyttöä itseään ja tämän perhettä. Edellisessä ongelmassa äitinne taisi käyttää pitkiä kaukopuheluja ja suhteita moniin ystäviinsä, erityisesti Somervilleihin, jälkimmäisessä taas… No, hän on aika hyvä suostuttelemaan ihmisiä, mikäli olen näiden vuosien aikana tullut häntä tuntemaan. Jopa mahdottomissa tapauksissa.

-Cora on siis täällä? Grace sopersi.

-Hän on täällä. Mutta minä en aio sanoa, missä. Lupasin sen äidillenne. Cora puolestaan on luvannut, ettei ota mitään yhteyttä kumpaankaan teistä tämän kevään aikana ─ ei edes sinuun, Gracie. Sen sijaan hän opiskelee niin ahkerasti kuin voi ja kehittää lahjojaan. Jos hän on oikein sinnikäs, hän saattaa valmistua yhtä aikaa syksyllä aloittaneiden kanssa tulevana keväänä ─ kokiksi, jolle sen koulun nimi takaa avoimet ovet mihin tahansa maan parhaista ravintoloista, jos hän niin päättää.

-Entä minä? Archie mutisi.

-Sinä? Isoäiti huoahti. -Archibald, sitäkö sinä kysyt ─ ”entä minä”? Itseäsikö sinä vain ajattelet?

-Niin kai, myönsi Archie nolona. -Niin kai minä olen tehnyt koko ajan. Olen pitänyt Coraa vain turhan arkana, kun hän on koettanut selittää, miksei halua… Äh, en minä tiedä. Olen ollut sikamaisen itsekäs.

-No, sanoi isoäiti ja hymyili tavalla, joka sai hänet näyttämään Gracen silmissä yhtäkkiä hyvin nuorelta, -ehkä sinua lohduttaa se tieto, että paitsi opiskella, sinun Corasi on luvannut myös miettiä omia tunteitaan. Mutta äitisi tahtoo, että hän tekee sen nimenomaan muualla, poissa sinun seurastasi ja vaikutuspiiristäsi, poissa uteliaiden kaupunkilaisten silmistä ─ ei paljonkaan olisi tarvittu, kun huhut olisivat lähteneet liikkeelle, ilmeisesti niitä jo liikkuukin, ja hänen katoamisensa jälkeen niitä liikkuu aivan varmasti ─ poissa kaikesta painostuksen vaarasta. Siksi hän ei halua, että tyttö pitää yhteyttä sinuun tai sinä häneen. Hän tahtoo tämän päättävän elämästään täysin vapaasti.

-Vapaasti! Archie puuskahti. -Onko se vapautta, että äiti ja isä maksavat...

-Cora ei tiedä, että he maksavat hänelle puolta palkkaa, isoäiti napautti. -Hän ei tiedä muuta kuin että vanhempasi ovat maksaneet junaliput ja hankkineet vapaaoppilaspaikan. Palkanmaksu oli vain äitisi mukaan ainoa keino saada tytön vanhemmat suostumaan siihen, että tämä työnteon sijasta ”haaskaa aikaansa herrojen kotkotuksissa”, kuten lapsiparan isä oli asian kuulemma ilmaissut.

-Mutta entä jos hän löytää… Archie aloitti ja vaikeni sitten.

-Jos hän löytää jonkun toisen täältä kaupungista? Archibald, sille sinä et voi mitään. Et sinä voi sitoa häntä pöydänjalkaan. Ei hän ole luvannut sinulle mitään. Mutta hän on ymmärtääkseni sanonut rakastavansa sinua, sen hän oli äidillesi tunnustanut. Etkö sinä luota siihen?

-Mitä varten äidin piti ruveta temppuilemaan tällä tavalla! Jos hän kerran hyväksyy Coran, miksei hän sallinut meidän mennä ensiksi kihloihin, olisihan Cora voinut sen jälkeen…

-Archibald, isoäiti sanoi tiukasti, -etkö sinä kuunnellut? Pitääkö minun aloittaa alusta?

-Äh, ei tarvitse. Archie hieroi kasvojaan. -Kyllä minä käsitän. Minä en vain kestä, jos taas…

-Archiella on ollut… ikäviä kokemuksia aiemmin, Grace kiiruhti sanomaan tajutessaan, ettei isoäiti tiennyt mitään Fannyn tapauksesta.

-Jokainen nuori mies tarvitsee sopivan annoksen sydänsuruja, isoäiti totesi vähän kuivasti. -Ilman niitä teidän isännekin olisi ollut lopun ikäänsä aivan sietämätön kukonpoika. Ja lisäksi satun tietämään, että erityisesti Flemingin miehet kaipaavat vähän kovempaa koulua kuin muut. Älä nyt näytä tuolta, Archibald, aikuinen ihminen. Ellet sinä kestä puolen vuoden odotusta, et ole tytön arvoinen.

-Mutta enkö minä saa edes kirjoittaa…

-Et. Äitisi tahtoo, että tyttö saa katsella ympärilleen, nähdä maailmaa ja oppia ruoanlaiton ohella myös elämää. Sen jälkeen hän voi päättää, mitä tekee omallaan. Ja minusta se on erittäin viisasta ─ eikä minun miniäni muunlaisia suunnitelmia teekään.

Isoäiti nosti päättäväisesti leukaansa, ja Grace mietti huokaisten, sanoisiko hänen tuleva anoppinsa, kuka tämä ikinä olisikin, hänestä mitään noin hienoa. Hän muisti kyllä, että oli ollut aika, jolloin äiti ja isoäiti eivät olleet suhtautuneet toisiinsa aivan noin lempeästi.

-Tietääkö isä? Archie kysyi hiljaa.

-Tietää. Äitisi oli kertonut heti loppiaisaattoiltana.

-Mutta miten hän ei…

-Archibald, sinun isäsi on kahdenkuudetta. Hän osaa olla vaiti, jos tarvitaan ─ toisin kuin näköjään eräät suulaat nuoret miehet.

Archie huokasi.

-Rähjäsikö hän hirveästi?

-Minä en oikein pidä tästä teidän nykynuorten puhetavasta, isoäiti huomautti, -mutta jos ”rähjääminen” tarkoittaa sitä, että hän oli koko lailla hermostunut sinun kadottuasi kuin tuhka tuuleen, niin että kirjakauppaan oli tullut useita vihaisia puheluita henkilöiltä, joiden kuljetuksia olit luvannut hoitaa, ja perheiltä, joiden valokuvaukset olit samoin sopinut hoitavasi, ja lisäksi luonnollisesti huolesta suunniltaan, kun olit kadonnut sillä tavalla ─ ellei autoasi olisi nähty asemalla ja ellei lippuluukulla olisi tiedetty, minne olit joutunut, vanhempasi olisivat todennäköisesti kutsuneet poliisin naaraamaan järveä ─ niin ehkä voi sanoa, että hän ”rähjäsi”.

-Oma syynsä ─ mikseivät he puhuneet minun kanssani! Minä yritin!

-Äitisi myönsi, että oli ehkä tyhmä ratkaisu vaieta asiasta sillä tavalla, isoäiti paljasti. -Mutta hän sanoi, että sinä olet koko lailla jääräpäinen toisinaan, ja että hän pelkäsi sinun ymmärtämättömyyttäsi estävän Coran lähdön, jos saat vihiä siitä etukäteen. Hänen oli tarkoitus kertoa tänä aamuna, kun Cora ei tullutkaan työhön, mutta säntäsit tiehesi ja katosit, ennen kuin hän sai sitä tehdyksi.

-Minä olen idiootti, Archie mutisi. -Minä olen munannut kaiken. Menetän asiakkaani, ja isä tappaa minut.

Isoäiti nauraa hyrähti yhtäkkiä lämpimästi.

-Sinä olet rakastunut, hän sanoi hellästi. -Isäsi on käsittääkseni peruuttanut huomiset työsi vedoten äkilliseen ja välttämättömään matkaan. Sellaista tapahtuu yksinyrittäjälle joskus. Ja jos hän oikein kovasti ”rähjää” sinulle, kun palaat kotiin, muistuta häntä siitä, miten hän aikoinaan karkasi äitisi tähden newyorkilaisesta sairaalasta lähestulkoon tuhoisin seurauksin.

-Mitä? sanoivat Grace ja Archie yhteen ääneen.

-Ei teidän isänne ole aina ollut kahdenkuudetta ja järkevä ja harkitseva, isoäiti ilmoitti hilpeästi ja nousi. -Mutta nyt kello on jo paljon. Gracen on aamulla noustava kouluun, ja myös aamujuna pohjoiseen lähtee aikaisin. Onko sinulla vielä rahaa paluulippuun, Archibald?

-Luulisin, Archie mutisi. -Etkö sinä todellakaan aio kertoa minulle…

-Cora-tytön koulun nimeäkö? Ei, en todellakaan aio. Isoäidin silmät tuikkivat yhtäkkiä melkein yhtä vallattomasti kuin isällä joskus. -Nyt on parasta, että te molemmat ─ huomaa, molemmat, sinä myös ─ mietitte asioita rauhassa. Grace, tulehan antamaan minulle eteisen yläkaapista varatäkki ja tyyny. Sijaan veljellesi vuoteen huoneesi sohvalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti