keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

72. Grace on päättäväinen

 
Tammikuun 11. päivänä
”En usko, että sen paremmin Archie kuin minäkään nukuimme viime yönä. Kuulin, miten sohva narahteli, kun hän vaihtoi yhtä mittaa asentoa, ja sitten kuulin, miten hän nousi ja meni toiseen huoneeseen, jossa minulla on kirjoituspöytäni ja maalaustelineeni, ja näin katulyhtyjen kajossa, että hän istui ikkunan ääressä ja katseli ulos. Olisin tahtonut mennä puhumaan hänen kanssaan, mutta arvelin, että ehkä hän sittenkin tahtoi mieluiten olla yksin ja miettiä kaikkea.

Minäkin makasin valveilla miettimässä kaikkea. Olen toisaalta niin onnellinen siitä, että äiti ja isä ovat juuri sellaisia kuin ajattelinkin ─ etteivät he torju Coraa tämän syntyperän tai aseman vuoksi, että he ovat koko ajan vain ajatelleet tämän parasta ─ mutta toisaalta olen onneton Archien vuoksi. Entäpä, jos Cora todella löytää tästä suuresta kaupungista jonkun toisen? Kestääkö Archie, jos hänet taas hylätään?

Vaikka en minä usko sitä. Cora rakastaa häntä.

Mutta entä jos Archie löytää toisen? Jos hän ei jaksa odottaa, ja kosii vaikka Maisieta, joka ei totisesti antaisi rukkasia eikä vaatisi häntä odottamaan?

En minä usko sitäkään. Archie rakastaa Coraa.

Kun autoin illalla isoäitiä sijaamaan Archielle vuodetta, huomautin, että vaikka äiti olikin onnistunut saamaan Coralle parin päivän varoitusajalla opiskelupaikan niin hienosta koulusta ─ jonka nimen aavistan, mutta äidin ja isoäidin tahtoa kunnioittaen en edes vihjaa Archielle, sillä ei hän sinnekään sisälle pääsisi, ja jos hän esiintyisi samalla tavalla kuin MacRobilla, poliisi todennäköisesti veisi hänet ─ en sentään usko, että mikään vapaaoppilaspaikka järjestyisi sellaisella vauhdilla kesken lukuvuoden.

Isoäiti katsoi minuun ja hymyili.

-Sinä taidat olla viisas tyttö, Gracie, hän sanoi. -Älä hiisku Archielle, hän hermostuisi entisestään. Mutta äitisi saa nostaa sijoitustensa tuottoja silloin kun on tarpeen, kuten tiedät. Niistä rahoista hän varmaan tytölle palkkaakin maksaa.

Kyllä minä tiedän. Ja minua vavisuttaa ajatella, että äiti on halunnut uhrata niin paljon Coran vuoksi ─ tai ehkä sittenkin oikeammin Archien, vaikkei tämä sitä taida vielä käsittää.

Tänä aamuna me lähdimme Archien kanssa ulos yhtä matkaa, minä saatoin hänet asemalle ja jatkoin sitten tunneilleni.

-Jos sinä satut näkemään häntä kaupungilla… Archie sanoi epätoivoisesti, kun hyvästelimme.

-Kyllä, minä lupaan kertoa hänelle, että olit valmis uhraamaan maineesi ja kunniasi hänen tähtensä, vakuutin.

En usko, että onnistun näkemään Coraa sattumalta, niin kovasti kuin sitä itsekin toivoisin. Edinburgh on suuri kaupunki, eikä hän varmasti hae seuraani, kun on kerran äidille luvannut.

Niin Archie lähti, ja minä hartaasti toivon, ettei isä rähjää hänelle kovin pahasti, tai äitikään. Olisin illalla mielelläni soittanut kotiin, mutten sittenkään tohtinut.”

Tammikuun 12. päivänä
”Tänään meillä oli taidehistoriaa.

On ehkä liioittelua sanoa, että olisin valvonut viime yön tätä tosiseikkaa miettiessäni, mutta ei se niin kaukanakaan ollut. Kun olen monta viikkoa ollut aivan muissa ajatuksissa, tieto Lewisin tapaamisesta sai minut tavattoman levottomaksi ─ minkä tähden eniten, sitä en voi sanoa.

Asiaa ei auttanut se, että Hopen ja useimpien muiden tyttöjen mielestä herra Willows on niin tavattoman komea ja hurmaava, ja he kuhisivat tästä jo edellisellä väliajalla. Susan loi minuun sanoinkuvaamattomia katseita, ja minä koetin keskittyä kertailemaan syksyn muistiinpanojani, sillä aion noudattaa isoäidin neuvoa ja tehdä kaikkeni, jotta tällä lukukaudella olisin kiitettävän arvosanan mittainen.

Istuin vakituisella paikallani salin takaosassa, kun ovi avautui ja Lewis tuli sisään. Ja yhtäkkiä katselin häntä aivan kuin täysin ulkopuolisena.

Onhan hän toki komea, ja hänessä on outoa, boheemia viehätystä. Mutta kuin muistin kolkon ullakkohuoneen ja oudot taulut ja sohvan nuhjuisine samettipeitteineen ja sen, miten hän suhtautui minun ensiaskeleihini kuvittajana, minua puistatti, ja yhtäkkiä päätin, että olinpa sitten miten vanhanaikainen ja poroporvarillinen tahansa, ja vaikkei minusta koskaan tulisi sen suurempaa taiteilijaa kuin että kuvittaisin lehtien artikkeleita ─ olen mieluummin onnellisen vanhanaikainen ja poroporvarillinen lehtiartikkelien kuvittaja! Sillä minä pidän kauniista asunnoista ja sievistä tauluista ja juon teeni mieluummin posliinikupista kuin peltimukista.

Minulla ei ole tapana puhua itsekseni, enkä toivoakseni tehnyt niin nytkään, mutta äkkiä takanani istuva Susan tökkäsi minua selkään lyijykynällä, niin että ilmeisesti olin kuitenkin vahvistanut ajatuksiani jollakin äännähdyksellä. Hillitsin nopeasti itseni ja keskityin kuuntelemaan, kun Lewis aloitti.

Tunnin jälkeen livahdin ulos luokasta tyttöparvessa, kiitos Susanin, joka onnistui jotenkin järjestämään ympärilleni ihmisiä näiden itsensä tietämättä lainkaan suojelutehtävästään.

Kotimatkalle en kuitenkaan tänään löytänyt seuraa. Ja kun viimeisen tunnin jälkeen lähdin kävelemään kotiin reippaasti lämmetäkseni kolean maalaussalin jälkeen, sillä pakkanenkin oli kirpeä, kuulin yhtäkkiä vierestäni tutun äänen:

-Ja niin aurinko paistaa taas tällä puolen katua, jossa kulkee ihana Gracie.

Tunsin värähdyksen, tutun värähdyksen syksyisiltä kävelyretkiltämme. Tunnustan ehtineeni pohtia, voisiko meistä sittenkin tulla jotakin, sillä jos Lewis kerran haki seuraani…

Ulkoisesti pysyttelin kuitenkin tyynenä, tervehdin häntä ja toivotin hyvää uutta vuotta. Ja hän naurahti vähän ja sanoi pelänneensä, ettemme olisi enää puheväleissä. Minä puolestani en ehtinyt edes ajatella ─ niin että turhaan todella moitin sellaisesta Archieta! ─ tokaistessani toivovani, ettei hän pitäisi tavallista tervehdystä imarteluna, joka johtaisi kiitettävään arvosanaan oppiaineessa.

Ilmeisesti onnistuin häkellyttämään Lewisin, sillä hän vaikeni hetkeksi ja naurahti sitten taas, mutta nyt vähän ylimielisesti.

-Arvosanat! hän toisti. -Mitä merkitystä niillä on.

-Jos ei, minä vastasin, -miksi sitten arvostelit minut niin pieleen?

-Arvostelin sinut aivan oikein, hän sanoi matalasti, ja yhtäkkiä minä tunsin punastuvani, sillä hän ei totisesti tarkoittanut taidehistorian esseetäni.

Ja silloin minä pysähdyin, vaikka pari takanamme kulkevaa rouvaa ilmaisikin närkästyksensä sen johdosta, että melkein törmäsivät niskaamme.

-Lewis, sanoin ja käännyin niin, että saatoin katsoa häntä silmiin. -Minä sanoin ennen joulua, että meidän pitäisi pitää taukoa.

-Niin? Lewis sanoi, ja näin, että hän oli toiveikas. Se oli imartelevaa, sitä en voi kieltää, ja se oli jo saada hyvät päätökseni horjumaan. Mutta yhtäkkiä ajattelin Susania, joka oli jostakin syystä ollut niin tavattoman huolissaan minusta, ja niin hullulta kuin se tuntuikin, en tahtonut pettää häntä.

-Enää en ajattele sillä tavalla, sanoin ja jatkoin nopeasti, ennen kuin Lewisin ilme ehtisi muuttua vielä toiveikkaammaksi, -sillä nyt olen sitä mieltä, ettei meidän kannata tapailla enää ollenkaan.

On outoa, miten keskellä kaupunkia, autontorvien ja raitiotievaunujen ja puheensorinan kakofonian seassa voi syntyä aivan kuin kupla, jossa on täydellisen hiljaista. Mutta sellaisessa kuplassa me olimme vähän aikaa, aivan kuten silloin asuntolassa, kun minä menin lipsauttamaan kauheita asioita isästä. Kaikki äänet aivan kuin haipuivat kauas pois.

Sitten Lewis naurahti kolmannen kerran ─ ja nyt yhtä aikaa jollakin tavalla hämmentyneenä, vähän ylimielisenä, samalla epävarmana ─ tavalla, jota en osannut määritellä, mutta josta saatoin päätellä, että olin onnistunut tempaisemaan maton hänen jalkojensa alta. Se ei tuntunut kovin mukavalta, sillä enhän minä mitään pahaa hänelle tahdo.

-Vai niin, hän sanoi ja rykäisi vähän. -No, niinhän sinä nyt sanot.

-Minä olen tosissani, ilmoitin. -Tämä ei ole oikein, enkä… enkä minä koe tätä hyväksi.

-Ja sekö on tärkeintä, miten sinä asiat koet?

Nyt minä hämmennyin. Myönnettäköön, että olin ajatellut asian olevan juuri näin! Ainahan äiti on opettanut, että minä saan päättää, haluanko pitää seuraa jonkun kanssa. Mutta ilmeisesti Lewisille asiat on opetettu eri tavalla!

-Minulle se on tärkeintä, ilmoitin vähän tylysti, sillä keskustelu alkoi mielestäni mennä typerään suuntaan.

Lewisin kasvot vääntyivät.

-Enpä olisi uskonut, hän mutisi. -Pidin sinua suloisena ja viattomana, ja sinä oletkin tuollainen ─ seireeni!

Minä en tiedä, mikä on seireeni, enkä välitä tarkistaa sitä sanakirjasta, sillä Lewisin äänensävystä päättelin, ettei se ole mitään imartelevaa. Hän katsoi minua päästä jalkoihin ja takaisin tavalla, joka sai poskeni polttamaan, eikä suinkaan mielihyvästä.

-Minun täytyy sitten uudistaa näkemykseni sinusta kokonaan, Lewis sanoi oudosti. -No, itsepä sitä kerjäsit. Ja minä tiedän kyllä, miten teen sen niin, että…

Hän vaikeni yhtäkkiä, aivan kuin olisi ollut sanomaisillaan jotakin liikaa. Minua alkoi pelottaa hänen kummallinen käytöksensä, sanoin lyhyesti näkemiin ja marssin tieheni, koko ajan puoleksi peläten, että Lewis tulisi perässäni ─ ja myönnettäköön, sittenkin hiukan myös toivoen sitä. Sillä jos hän todella välittäisi minusta, jos hän tahtoisi koettaa puhua minut ympäri, jos hän tahtoisi tehdä kaikkensa, kuten Archie tahtoi Coran tähden…

Hän ei seurannut minua. Enkä minä tiedä, olenko enemmän pettynyt vai helpottunut.”

Tammikuun 19. päivänä
”En ole nähnyt Lewisia nyt viikkoon muuta kuin vilaukselta koulun käytävillä ja tietysti oppitunneilla. Olen jollakin tavalla hämmentynyt. Hän haki seuraani niin tavattoman innokkaasti syksyllä, hän oli niin hauska ja kohtelias ja hurmaava, ja nyt hän kuitenkin antaa periksi niin helposti!

-Kaikki miehet ovat sellaisia, tokaisi Susan, jolle uskouduin asiassa. -Itserakkaita roistoja. Hänen kunnialleen kävi liiaksi, kun käskit hänen laputtaa tiehensä.

Aioin puolustaa miessukupuolta vakuuttaen, etteivät varmasti kaikki ole niin itserakkaita, mutta sitten muistin Archien ja sen, miten isoäiti tätä nuhteli, enkä sanonutkaan enää mitään.

Mitä Archieen muuten tulee, sain äidiltä pitkän kirjeen alkuviikosta. Hän kertoo siinä kaiken saman, mitä isoäiti meille jo selitti, ja on kovin pahoillaan siitä, että aiheutti Archielle sellaisen järkytyksen. Hän kertoo myös kyllä nyt puhuneensa asiat ’halki’ Archien kanssa, mutta kuulemma tämä nykyään viettää iltansa jälleen sulkeutuneena takahuoneeseen tai omaan huoneeseensa, milloin hänellä ei ole ilta-ajoa, ja vaikkei äiti sitä suoraan sano, minä aavistan hänen olevan pahoillaan siitäkin. Silti äiti toivoo, etten minäkään hakisi Coraa käsiini enkä suostuisi toimimaan minkäänlaisena kuriirina, vaikka Archie sitä minulta pyytäisi.

Tietystikään en suostuisi, mutta ei Archie ole mitään pyytänytkään! Nytkin hän oli vain pistänyt äidin kirjeen mukaan pienen kirjelipun, jota äiti ei varmaankaan lukenut, mutta täytyihän äidin arvata, ettei se voinut sisältää mitään kovin salaista. Eikä se sisältänytkään muuta kuin hiukan karrikoiden kirjoitetun ilmoituksen siitä, ettei isä ollut ’sentään aivan tappanut’ häntä, ja että hänellä on edelleen asiakkaita.

Siinä kaikki.

Muutaman kerran olen nähnyt kadulla tytön, joka on kaukaa katsoen näyttänyt Coralta. Mutta kun olen vaistomaisesti kiiruhtanut lähemmäksi, hän on aina ollut joku muu. Eräänä iltana myös tulin koululta pidemmän kautta aivan vain katsoakseni ulkoapäin sitä oppilaitosta, jossa arvelen Coran olevan, vain arvelen, sillä isoäiti on pitänyt salaisuuden, mutta vaikka asuntolasiiven ikkunoissa näkyi valoja, en voinut tietystikään tunnistaa, oliko joku huoneissa liikkuvista hahmoista Cora.

Minun käy häntä sääliksi. Miltä tuntuu tulla aivan yhtäkkiä reväistyksi juuriltaan ja heitetyksi ypöyksin suureen kaupunkiin, kun ei ole koskaan ollut poissa Ylämaalta ─ ja joutua tähän elämänmuutokseen vieläpä tällaisessa tilanteessa! Cora tarvitsisi minua, hän tarvitsisi tiedon siitä, miten silmittömästi Archie säntäsi hänen peräänsä.

Mutta vaikka tiedän tämän, tiedän senkin, että äiti on oikeassa, kuten aina. Minun viisas äitini!”

Tammikuun 24. päivänä
”Tänään menin suoraan koulusta päin viemään tilatut kuvitukseni Nykyajan naiseen. Sen verran lehden maine ja siitä saamani kommentit minuun vaikuttavat, että kun Hope olisi tahtonut tulla mukanani isoäidin luo tekemään sommitteluharjoitelmaa, sanoin isoäidin jalan olevan kipeä. Se on aivan totta, sillä kylmä sää on pahaksi hänen polvilleen, mutta eihän se tietenkään olisi ollut mikään este Hopen tulolle. Toisaalta, en minä niin väittänytkään, joten en oikeastaan valehdellut, enhän? En vain tahtonut Hopen tietävän, mitä kautta menin kotiin. Epäilen, että hän ei arvostaisi työnantajaani kovin korkealle, sen tyyppinen hän on.

Yhtäkkiä minua jännitti kauheasti, vaikka olin hyväksyttänyt luonnokseni Mally-tädillä, eikä mitään ongelmaa pitänyt olla. Eikä ollutkaan, sillä itse päätoimittaja kiitteli kuviani, ja sain lopun palkkiostani kassasta, ja mikä tärkeintä: tilauksen seuraavista kuvista!

-Hyvä ja luotettava vakituinen kuvittaja on meille kullan arvoinen, Mally-täti sanoi tarjotessaan minulle teetä toimituksen pienessä taukotilassa. -Sillä valitettavasti taiteilijoita on monenlaisia. Siitä puheenollen ─ vieläkö sinä pidät seuraa sen miehen kanssa, joka sinua syksyllä saatteli?

-En, sanoin ja nostin pääni pystympään.

-Erinomaista, sanoi Mally-täti. -Toivottavasti olet viisaampi kuin äitisi, etkä uhraa lahjojasi miehen tähden.

Huomautin moittivasti, ettei äiti ole mitään uhrannut, hänhän kirjoittaa aina! Mally-täti kohotti kulmakarvojaan ja tiedusteli, olenko ajatellut, miten paljon ja miten hyvää tekstiä äiti olisi kirjoittanut, jos olisi saanut keskittyä vain työhönsä eikä ’koettaa vääntää tarinaa kasaan keskellä huutavaa lapsilaumaa’. Minä vastasin, että ainakaan äidin teksti ei olisi niin elävää kuin se nyt on. Ja silloin Mally-täti alkoi nauraa ja sanoi minua ’liian älykkääksi’, kuten kesällä.

Sain nytkin muutaman lehden irtonumeron mukaani, ja olen selaillut niitä koulutehtävät tehtyäni. (Varmuuden vuoksi en näyttänyt niitä isoäidille.) Samalla olen miettinyt Mally-tädin sanoja.

On kauheata, jos on valittava vain ura tai vain perhe. Eihän voi olla niin, ettei perheellisenä pysty luomaan mitään suurta, että on silloin ehdottomasti tuomittu keskinkertaisuuteen! Sitä minä en usko, sillä eikö pelkästään taiteelle omistetussa elämässä myös aihepiiri ja näkemys kapene? Kun muistelen äidin tarinoita, hän on saanut lukemattomia aiheita meidän arkisesta kotipiiristämme, vaikka hän sitten onkin taitavaan tapaansa punonut niistä milloin romanttisia, milloin jännittäviä juonenkäänteitä.

Niin minäkin tahdon tehdä. Miten Charlie-setä sanoikaan Roomassa ─ että meidän velvollisuutemme on toteuttaa saamaamme lahjaa niin hyvin kuin pystymme sillä paikalla, johon meidät on asetettu. Niin minä tahdon tehdä!”

Tammikuun 30. päivänä
”Tänään Gordon tuli kaupunkiin tenttimään, tällä kerralla yksin. Ilmeisesti Alice-täti ja Fergus-setä vihdoin uskovat, että hän ei ole enää sylilapsi.

Hän yöpyi taas samassa Princes Streetin hotellissa ja olisi tahtonut minut sinne syömään ─ minua kauhistaa ajatella, millainen matkakassa hänellä täytyy olla, ja eikö jo tulisi halvemmaksi olla ’sisällä’ Heriotissa ─ mutta minä pyysin hänet illalliselle isoäidin luo. Ajatus ei ollut omani vaan isoäidin, ja minä hitusen epäilen, että aivan kuten Lewisin, hän tahtoi ’nähdä’ myös Gordonin rauhassa, ei sillä tavalla pikaisesti kuin syksyllä, enkä tiedä, mitä siitä ajatella.

Mutta meillä oli oikein mukava ilta, eikä Gordon tietenkään voinut lähtiessään pyytää minua mukaansa ulos pakkaseen, vaan hyvästelimme toverillisesti eteisessä isoäidin nähden. Oven sulkeutuessa olin lähinnä helpottunut, ja onneksi isoäiti on niin reilu, ettei vihjaillut mitään.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti