torstai 27. huhtikuuta 2017

73. Luistimilla

 
Talvi jatkui kylmänä ja lumisena. Hope Trask valitti tulevansa hulluksi tukkansa sähköistyessä villamyssyn alla, ja Grace kävi muutamia varsin tiukkasävyisiä keskusteluja isoäitinsä kanssa villahousujen hyödyllisyydestä siitä huolimatta, että ne hameen alle puettuina tekivät hänet ”toivottoman paksuksi”.

Pakkassäässä kukaan ei viettänyt huvikseen yhtään ylimääräistä aikaa ulkona, vaan kotoa kiiruhdettiin kouluun tai asioille niin nopeasti kuin suinkin, viivyttelemättä. Gracen huoneen kamiina ei tahtonut lämmetä kylliksi, ja hän alkoi tehdä harjoitustehtävänsä olohuoneen takan ääressä, vaikka tiesi, ettei valo ollut siinä hyvä. Koululla he haukottelivat kaikilla luennoilla, sillä luokkien ilma oli huono, kun niitä ei juuri tuuletettu kylmän tähden.

Niinpä sään helmikuussa hiukan lauhtuessa koko kaupunki tuntui yhtäkkiä syöksähtävän luistinradoille, kelkkamäkiin ja kävelyille. Grace jopa tuhlasi isoäidin rahoja soittaakseen kaukopuhelun kotiin vain siksi, että olisi kestänyt aivan liian kauan, jos hän olisi kirjeitse pyytänyt äitiä lähettämään hänen luistimensa.

-Princes Streetin puiston jäällä on rusettiluistelua Valentinen päivänä, hän selitti innostustaan. -En minä ruseteista välitä, mutta jalkojani aivan pakottaa päästä luistelemaan!

-Vai niin, sanoi isoäiti hymyillen, -kai sinä aiot kuitenkin rusetinkin lunastaa? Minä voin antaa…

-Ei, Grace sanoi lujasti, -minulla on kylliksi rahaa! Sain juuri ennakkomaksun Nykyajan naisen seuraavista kuvituksista. Ja Mally-täti sanoi, että joku hänen tuttavansa toisesta lehdestä oli tiedustellut häneltä, kuka oli kuvittanut sen artikkelin, johon tein joulun aikana piirrokset, ja Mally-täti kysyi, saako hän antaa minun yhteystietoni eteenpäin! Tietysti minä lupasin.

-Mistä lehdestä? isoäiti tiedusteli hivenen levottomasti.

Grace alkoi nauraa.

-Viikon kootuista, isoäiti, hän sanoi kiusoitellen. -Ei aja naisasiaa eikä kommunismia eikä fasismia eikä mitään muutakaan aatetta!

-Hm, isoäiti sanoi. -No, sinä et siis tarvitse rahaa.

Grace ilmoitti hilpeänä, ettei tarvinnut. Hänestä tuntui kauhean hyvältä se, että hän oli saattanut vastata niin myös äidille tämän kysyessä puhelimessa samaa asiaa. Ehkä taidetta olisi oikeastaan pitänyt tehdä taiteen itsensä tähden, mutta suurperheessä Grace oli tottunut ajattelemaan asiaa käytännöllisesti. Oli hienoa voida itse maksaa vähintäänkin huvituksensa ja myös joitakin kouluun liittyviä kuluja. Jos hän vain saisi lisää tilauksia, hän voisi hankkia vielä joskus värinsä ja taulupohjansa pyytämättä isältä killinkiäkään. Haaveissaan hän jo maksoi omilla rahoillaan tulevan vuoden lukukausimaksunsa, mutta se sentään tuskin onnistuisi.

Vaikka Valentinen päivä ei itseään aikuisina pitävien nuorten neitien ja herrojen keskuudessa herättänyt enää sellaista jännitystä ja mielenkuohua kuin aikanaan kansakoulussa, ei päivän lähestymistä voinut olla huomaamatta. Kanttiini tarjosi jälkiruoaksi kuorrutettuja leivoksia, ja toverikunta mainosti tanssiaisia.

-Kauheaa, huusi Hope heidän keskustellessaan tulevasta merkkipäivästä eräällä tauolla, -miksi kaiken täytyy olla yhtä aikaa! Minä tahdon luistinradalle, mutta eihän sieltä suoraan voi tulla tanssiaisiin, paksuissa vaatteissa!

-Ota matkalaukku mukaan ja vaihda pukukopissa, tokaisi Susan Reid, joka maalasi huuliaan keskittyneesti.

-Ehdithän sinä käydä asuntolassa vaihtamassa, Grace sanoi nopeasti, sillä Hope loi Susaniin kiukkuisen katseen. -Laitat kaiken valmiiksi ja vain hyppäät vaatteista toisiin!

-Hmh, sanoi Hope. -Tuotko sinäkin vaihtovaatteet sinne?

-En, Grace sanoi iloisesti. -Minä tulen vain luistelemaan. Sielläkin menee jo kyllin myöhälle, kun se on keskiviikkoilta ja aamulla taas tunteja.

-Voisitkohan sinä jäädä asuntolaan nukkumaan? Emily Atchison ehdotti ystävällisesti. -Jos kysyisimme valvojalta, saatko nukkua meidän huoneemme lattialla. Silloin sinun ei tarvitsisi kävellä yöllä kotiin!

-Ellet sinä ehdottomasti halua kävellä yöllä kotiin, Hope vihjasi. -Ed Coutts kysyi minulta, tuletko sinä tanssiaisiin!

-Kysyisi suoraan minulta, Grace mutisi. -Kiitos vain, mutta en minä tule. Luistelu riittää. Olen ollut niin monta viikkoa kylmän takia suljettuna sisätiloihin, että käytän sen illan mieluummin rauhassa reippaaseen ulkoiluun kuin kiiruhdan radalta tungeksimaan kuumaan tanssisaliin.

-Sinä kuulostat aivan joltakin tyttökirjan kunnialliselta sankarittarelta, Hope tokaisi. Hän tavoitteli kiusoittelevaa sävyä, mutta Grace oli huomaavinaan, että pehmusteen alla piili piikki.

-En minä ole vähääkään kunniallinen, hän vastasi harmistuneena ja hiukan nolona. -Mutta sinä olet aivan oikeassa ─ on kauhean hankalaa, jos pitää luistinradalta hikisenä ja pörröpäisenä tullessa hetkessä taikoa itsestään tanssiaisten kuningatar. Minä ajattelin päästä helpolla. Ja isoäiti todella tahtoo minun olevan aikaisin nukkumassa viikolla.

Tärkein syy siihen, että Grace halusi pysyä poissa kaikista toverikunnan riennoista, oli Lewis Willowsin vältteleminen. Mutta sitähän hän ei tietystikään voinut julkisesti sanoa.

-Minä en tiedä toista seitsemäntoistavuotiasta, jonka täytyy kaikessa totella isoäitiään! Hope huomautti edelleen mukamas vitsikkäästi.

-Ehkä et. Grace pakotti äänensä pysymään rauhallisena. -Useimmat, kuten sinä, joutuvat tottelemaan vanhempiaan. Minun omani taas ovat niin kaukana, että heidän puolestaan voin tehdä mitä vain!

Hetken Grace ajatteli menneensä jo liian pitkälle. Jos Hopella olisi ollut pieninkin aavistus hänestä ja Lewisista, olisi ollut vaarallista ärsyttää tätä näin. Mutta ilmeisesti kukaan kurssitovereista ei onneksi ollut yhtä tarkkanäköinen kuin Susan.

Hope nakkasi niskojaan.

-Kylläpä sitä ollaan ollakseen! hän mutisi. -No, luistelemaan sentään saat tulla. Me huolehdimme kyllä, että olet vuoteessa seitsemältä.

-Kiitos, Grace sanoi totisena, -se on ystävällistä.

Susan alkoi nauraa ja Hope iski tähän silmänsä.

-Sinä varmaankin tulet tanssiaisiin ja… hm… otat niistä kaiken ilon irti, vai mitä, hän tokaisi.

-Ei kiitos, sanoi Susan. -Mutta luistelemaan tulen. Olen samaa mieltä kuin Fleming, että olemme paahtuneet sähkölämmittimien ja hiilivalkeiden ääressä kylliksi. Raitis ilma ja liikunta tekee hyvää.

Hope Trask ei näyttänyt vähääkään siltä, kuin olisi uskonut Susanin olevan kiinnostunut raittiista ilmasta ja liikunnasta. Tällä oli yllään hyvin anteliaasti uurrettu pusero ja hame, jonka vyötärö nousi korkealle hänen solakkuuttaan korostaen, ja jonka halkio oli niin pitkä, että tytölle oli vislattu käytävillä.

Vaikka Grace oli kuluneina viikkoina tullut jollakin tavalla tuntemaan Susania paremmin kuin muut, hänkin hiukan hämmästyi. Hopen tavoin hän oli kuvitellut, että Susan ilmaantuisi tanssiaisiin jossakin epämääräisen sävähdyttävässä luomuksessa. Sen sijaan hänen oli hiukan vaikeata kuvitella tätä villasukissa ja järkevässä tweed-hameessa tai muussa reippailuun sopivassa asussa.

-Aiotko sinä ostaa rusetin? Grace tiedusteli, kun hän ja Susan sattuivat sinä iltapäivänä jäämään maalaussaliin viimeisiksi pesemään siveltimiään. -Valentinen päivänä luistinradalla, tarkoitan.

-En tietenkään, Susan tokaisi. -Miksi ostaisin?

-Saadaksesi luisteluparin, tietysti!

-Äh, mitä minä tekisin sellaisella. Sinäkö aiot ostaa? Pidä hauskaa sitten vain.

-En minä tiedä, Grace myönsi epäröiden. -Tarkoitan, että olisihan se varmaan hauskaa, vaikka en minä tiedäkään täällä ketään, jonka kanssa erityisesti tahtoisin luistella.

-No, minä voisin arvata, että Willows ei harrasta reippailua, Susan irvisti. -Minusta koko ajatus on typerä. Joutua nyt väkisin viettämään iltaa jonkun idiootin kanssa.

-Ethän sinä voi tietää, saisitko idiootin! Voisit löytää jonkun mukavan pojan.

Susan naurahti kireästi.

-Mukavan pojan! Mitä minä sellaisella tekisin.

-Minä olen kuullut kerrottavan, että sellainen tilanne on yleisesti tavoiteltu, Grace irvisti. -Mikset sinä halua seuralaista? Tarkoitan, että eihän joku Ed Coutts tai John Forney nyt mikään unelmaprinssi ole, mutta sinähän saisit ylipäätään kenet tahansa sormiasi napsauttamalla.

-Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä haluaisin ”kenet tahansa”! Susan puuskahti ja paiskasi maaliputkensa sikin sokin tarvikelaatikkoonsa.

-En minä tietystikään tarkoittanut ”kenet tahansa” ikävässä mielessä, vaan…

-Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä ylipäätään haluaisin ketään!

Grace mykistyi. Tuolla tavoin saattoi monikin nuori tyttö tiuskaista esimerkiksi riideltyään itselleen tärkeän vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ja tarkoittaessaan tosiasiassa täysin päinvastaista. Mutta Susanin lausumana sanoissa oli jotakin niin totista ja tuskaisaa, että Grace ei tiennyt, mitä olisi vastannut, vaan otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja nosti oman maalauslaatikkonsa kuin suojakseen.

-Anteeksi, sanoi Susan yhtäkkiä hiljaa. -En tarkoittanut säikäyttää sinua, Fleming.

-Et sinä… en minä… Grace puri huultaan. -En minäkään tarkoittanut loukata sinua!

-Et sinä loukannut. Susan kokosi tavaransa. -Mennään nyt, ettei myöhästytä mallipiirustuksesta.

Hän lähti salista, eikä Gracen auttanut kuin seurata perästä. Tyttö koetti miettiä, mitä sellaista oli sanonut, joka oli noin kovasti satuttanut Susania, mutta ei keksinyt mitään. Itsehän Susan oli kovin kärkäs näpäyttämään muita ja jopa nauramaan näille, ja vastavuoroisesti yleensä kesti itsekin lähes millaista pilaa tahansa. Miksi hän nyt yhtäkkiä tuntui niin järkyttyneen?

Seuraavina päivinä Susan oli ehkä tavallista vaisumpi, mutta Grace ei oikein tiennyt, miten olisi ottanut maalaussalissa käydyn keskustelun puheeksi. Niinpä hän näki parhaaksi olla yrittämättäkään, kuten joskus viisainta on.

Tullessaan Valentinen päivänä akatemialta Grace löysi kirjoituspöydältään vaaleanpunaisen kirjekuoren, jossa oli Fort Williamin postileima. Hän tunsi käsialan ja huoahti vähän avatessaan laukkunsa, nostaessaan pois luonnosvihon ja muistilehtiöt ja toisen vaaleanpunaisen kirjekuoren, jonka Ed Coutts oli sujauttanut tänään hänen lounastarjottimelleen kysyen samalla, tulisiko hän illalla luistelemaan.

Hän piti kovasti Edistä, ja hän piti kovasti Gordonista, mutta eivätkö nämä voineet antaa sen jäädä siihen! Varmuuden vuoksi Grace tarkasti kirjoituspöytänsä, vaikka tiesikin, ettei kolmatta kirjekuorta olisi ─ ei sellaista, jossa olisi St. Andrewsin postileima. Axelista ei ollut kuulunut mitään uudenvuoden jälkeen.

Edin kortti ja siihen kirjoitettu tervehdys oli sentään vitsikäs, niin että sille Gracen oli ollut helppo hyväntahtoisesti nauraa poikaa nolaamatta. Mutta Gordonin kortti oli sellainen, ettei hän varmastikaan ollut ostanut sitä isältä ─ noin hienoja ja kalliita kortteja ei Fort Williamissa mennyt kaupaksi, niin ettei isä edes ottanut niitä myyntiin.

Kortti oli paksua, kiiltävää kartonkia, ja sen etukannesta saattoi taivutella esiin kolmiulotteisen kukkakorin, ja Valentinen päivän tervehdys oli painettu sisälle kultakirjaimin. Gordonin oli täytynyt ostaa kortti Edinburghissa käydessään. Tekstinä siinä oli tavalliseen tapaan ”ystäväsi Gordon”, mutta siltikin Grace huokasi ja hieroi ohimoitaan ja tunsi hetken halua unohtaa luistinradan ja kaiken vähänkin tämän päivän merkitykseen vivahtavan. Hän ei ollut ostanut eikä kirjoittanut ainokaistakaan korttia, tarkoituksellisesti ei edes mitään hupaisaa viestiä Gordonille.

Isoäiti ei kuitenkaan tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa ajatusta kotiin jäämisestä, kun Grace mutisi teepöydässä jotakin alkavasta päänsärystä.

-Totta kai sinun päätäsi särkee kaiken tunkkaisissa huoneissa oleskelun jälkeen! hän sanoi napakasti. -Siihen auttaa raitis ilma. Äläpäs nyt oikuttele, tyttö. Sinä lähdet tänään ulos ja pidät hauskaa toveriesi kanssa.

Ja isoäidin terävä katse kertoi, että hän tiesi erittäin hyvin, mikä Gracen päänsäryn perimmäinen syy oli, sillä ilmeisesti hänkin jo tunsi Gordonin käsialan.

Kävellessään luistimiensa kanssa kohti suurta puistoa Grace oli lopulta iloinen siitä, ettei ollut jäänyt kotiin. Sää oli täydellinen. Oli satanut hiukan uutta lunta, ja pakkasta oli sen verran, että luistinjää olisi varmasti hyvä ─ vaikka Henry Beatty olikin tänään lounastauolla luennoinut heille eri tavoista valmistaa tekojäätä. Taivaalla näkyi vielä valonkajastus, joka paljasti, että päivä oli alkanut todella pidentyä, ja että kevät lopulta voittaisi tämänkin taistelun, kuten joka vuosi.

Luistinradalle pääsi ilmaiseksi tänään, ellei halunnut lunastaa itselleen rusettia. Grace epäröi hetken portilla. Ajatus rusettiluisteluun osallistumisesta tuntui kutkuttavalta, mutta toisaalta rusetin voisi hakea myöhemminkin ─ ehkä kannattaisi käydä ensiksi hiukan tarkkailemassa tilannetta? Hopea ja Emilyä ja muita tyttöjä ei vielä näkynyt, eikä kukaan painostaisi häntä rusetin hankkimiseen.

Grace oli jo pukuhuoneessa kiinnittämässä luistimenteriään kenkiinsä, kun kuuli tuttuja ääniä, ja suuri joukko kurssitovereita tupsahti paikalle. Ilokseen hän näki, että sittenkin vain muutamilla oli rusetti ─ Edillä ei, ja Grace arvasi tämänkin ensiksi päättäneen ”tarkkailla tilannetta”. Ehkä hänen pitäisi luistella vähän Edin kanssa, jotta saisi tämän hyvälle mielelle?

Hope Trask istuutui penkille ja alkoi suurieleisesti nauhoittaa auki talvikenkiään. Hän oli heistä ainoa, jolla oli kaunoluistimet, täsmälleen samanlaiset kuin kotona Maisie Armstrongilla, ja samanlainen luistelupuku leveähelmaisine hameineen ja somine myssyineen. Vaikka Grace oli vielä kotoa lähtiessään ajatellut olevansa oikeastaan melko sievä vihreässä hameessaan ja joululahjaksi saadulla turkiskauluksella somistetussa takissaan, hän tunsi itsensä nyt kovin maalaiseksi.

Paitsi luistelijoita, radan kaiteiden ulkopuolella oli paljon katselijoita ja Valentinen päivän iltakävelyllä olijoita. Yhtäkkiä pukukoppiin asti kuului, miten siellä vislattiin, ja vihellykset tuntuivat tulevan koko ajan lähemmäksi.

-Aha, totesi Joanne Finlay ohimennen, -Susan tulee.

Joskus Grace ei voinut olla miettimättä, eikö Susania todellakaan koskaan häirinnyt se välillä kiusallinen huomio, jota hän hankki pukeutumistyylillään. Saattoiko hän nauttia siitä, että miesten päät kääntyivät, nuorimmat ja hävyttömimmät vihelsivät, ja harva pystyi pitämään Susanille puhuessaan katseensa tämän silmissä. Eikö hän todellakaan koskaan tuntenut tarvetta valita ylleen jotakin vähemmän huomiotaherättävää ja tulla kohdelluksi paremmin? Sillä hänellähän oli sievempiäkin pukuja, kuten se, jota hän oli käyttänyt Gracen syntymäpäivillä.

Samassa ovi avautui ja Susan astui sisään.

-Oho, Peter Simonsilta lipsahti, vaikka oman kurssin pojat yleensä ainakin yrittivät käyttäytyä asiallisesti Susania kohtaan.

Tällä kerralla Susan oli pukeutunut sään mukaan, peittävästi ja lämpimästi. Mutta hänellä oli jalassaan pitkät housut. Eivätkä ne olleet sellaista väljää mallia kuin lehtien urheilukuvissa, vaan tiukasti ylhäältä vyötäröltä alas nilkkoihin yltävät. Housujen yläpuolella hänellä oli lyhyt, tiukka pusakka.

Jos Susanin kapeat hameet eivät jättäneet juuri arvailun varaa, vielä vähemmän tämä asu, joka oli yhtä tiukka kuin Angela-neidillä Berliinissä ─ mutta Susan ei totisesti ollut langanlaiha eikä ”vanha kuin taivas”. Hän itse käyttäytyi kuin ei olisi lainkaan huomannut tuijotusta eikä kuullut vihellyksiä, tervehti vain ja istuutui kiinnittämään luistimiaan.

-Tule, Grace, sanoi Hope napakasti ja nousi teriensä päälle. -Mennään.

Yhtäkkiä Gracea alkoi suututtaa tuollainen tekopyhyys. Mitä väliä sillä oli, vaikka Susan olisi tullut paikalle yöpaidassa! Jos hän tahtoi herättää huomiota asullaan, se oli hänen oma asiansa. Tärkeintähän oli se, että ihmisenä Susan oli ─ ajoittaisisista tölväisyistään huolimatta ─ paljon reilumpi ja suorempi ja luotettavampi kuin Hope tai kukaan muu! Hope kaunoluistimissaan ja leveissä helmoissaan ei ollut minkään arvoinen Susaniin verrattuna. Ja sitä paitsi Susanin housut olivat varmasti lämpimämmät kuin heidän hameensa ─ tällä kerralla Grace oli voittanut väittelyn villahousuista isoäidin kanssa, koska oli tahtonut olla sievä, mutta tunsi jo nyt katuvana, miten pakkanen nipisteli sukanvarren ja alushousujen lahkeensuun väliin jäävää ihoa.

-Minä odotan Susania, Grace sanoi rauhallisesti. -Menkää te vain edeltä.

Susan, joka oli kumartunut kiinnittämään luistimenteriään, nosti päätään. Hän ei sanonut mitään, mutta katsoi Graceen tavalla, jota tyttö ei oikein osannut eritellä ─ aivan kuin Susan olisi ollut hiukan hämmentynyt.

Hope tuhahti.

-Vai niin, hän hän merkitsevästi. -Tuletko sinä jo, Ed?

Gracen teki mieli pyöritellä silmiään. He saattoivat olla seitsentoistavuotiaita, ja he saattoivat opiskella taideakatemiassa, ja sittenkin mikään ei ollut muuttunut verrattuna Fort Williamin koulunpihaan ja sen typeriin piirileikkeihin!

-Minä ajattelin tarjoutua vetämään Susania ja Gracea, jos he vain tahtovat, Ed vastasi levollisesti.

Nyt hämmentyi Grace. Hän oli oppinut pitämään Ediä vähän ujona ja joskus hitusen yksinkertaisenakin poikana. Mutta että tämä nyt vaistosi asioita noin herkästi, ja että tämä osoittautui noin täydelliseksi herrasmieheksi…

-Kiitos, Grace sanoi hymyillen, -minusta on kauhean hauskaa, kun joku vetää! Eikö sinustakin, Susan?

Ja Susan Reid, jonka Grace olisi ehkä viimeiseksi ajatellut tahtovan heittäytyä kenenkään miehen palvelusten varaan, tajusi heti tilanteen.

-Jos sinä vain viitsit, se olisi mukavaa, Ed, Susan sanoi yllättävän säyseästi.

-Äh, tokaisi Peter Simons ja nousi, -et sinä pysty vetämään kahta tyttöä tuossa tungoksessa, Ed. Tulkaa jompikumpi minun kanssani.

Kopin ovi paukahti, ja he tajusivat Hopen poistuneen radan puolelle. Grace pakotti itsensä kätkemään hymynsä eikä tohtinut vilkaistakaan Susaniin, ettei olisi purskahtanut nauruun. Sen sijaan hän nousi, haki tasapainoa luistimenteriensä varassa, silitteli hiukan hamettaan ja sanoi olevansa valmis, kun Ed olisi.

Sinä iltana Gracella oli hauskempaa kuin hän olisi koskaan osannut edes aavistaa. Kukaan heistä ei käynyt hakemassa rusettia, vaan he luistelivat ensin neljästään ja sitten suurempana joukkona, harjoittelivat yhä rohkeampia temppuja, välillä liukuivat peräkkäin tai pareina rupatellen niitä näitä. Susan oli taas oma itsensä napakoine tokaisuineen ja tupakkataukoineen, mutta Gracesta tuntui, aivan kuin jokin lukko olisi silti murtunut.

Lopulta myös Hope Trask, joka oli käynyt hakemassa rusetin, mutta saanut ilmeisesti epämieluisan seuralaisen ja sen jälkeen vähin äänin sujauttanut numeron hihansa sisään, liittyi heihin. Gracesta se tuntui mukavalta. Eihän Hopessa ollut suorastaan mitään vikaa, vaikkei hän pitänytkään Susanista!

Isoäiti valvoi vielä, kun Grace tuli kotiin punaposkisena, lämmenneenä ja iloisena.

-No, hän kysyi, -oliko sinulla hauskaa?

-Oli, Grace sanoi hilpeästi. -Ystävien kanssa on aina hauskaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti