perjantai 28. huhtikuuta 2017

74. Susan

 
Jollakin tavalla tuo ensimmäinen luistinradalla vietetty ilta tuntui tiviistäneen vuosikurssin lopullisesti. Sen jälkeen muuttui hyvin luontevaksi lähteä suurella joukolla milloin luistelemaan, milloin tanssimaan, milloin elokuviin, jopa niin, että neuvokas Keith Abernethy onnistui puhumaan heille pari kertaa liput teatteriin ryhmähintaan.

Gracesta tämä kaikki oli hyvin mukavaa. Hän viihtyi suuremmassa toverijoukossa ennemmin kuin pienissä ryhmissä, joissa puhe niin helposti kääntyi toisten arvosteluksi tai juoruiluksi. Hänestä oli mukavaa tavata poikia reilusti laajemmassa piirissä, jossa ei ollut tarpeen varoa turhien toiveiden herättämistä, ja ennen kaikkea toverihenki oli koko kurssilla muuttunut paremmaksi.

Vaikka Lewis Willows ei enää pyrkinyt Gracen seuraan kaupungilla, tytöstä oli silti hauska saada Edistä ja Joannesta entistä useammin seuraa koulu- ja huvittelumatkoille. Hän ei koskaan hiiskahtanut isoäidille siitä, että oli muutaman kerran pimeinä iltoina säikähtänyt varjoista ilmestynyttä maankiertäjää, joka oli pyytänyt lanttia. Nämä pyytäjät olivat olleet harmittomia, mutta huono taloustilanne ja suuri työttömien luku ajoi jotkut epätoivoisiin tekoihin, eikä Grace tahtonut joutua sellaisen kohteeksi. Senkin tähden oli turvallisempaa, että Edward saattoi kotiin ensin hänet ja sitten Joannen, joka asui vähän kauempana.

Eräänä maaliskuun alun iltapäivänä Grace käveli koulusta kahdestaan Edin kanssa, sillä Joanne oli lähtenyt kaupungille äitinsä asioille. Aurinko paistoi matalalta, mutta paistoi kuitenkin, ja lumi puistoissa oli muuttunut pehmeäksi kuin puuteri.

Pääsiäiseen oli enää kuukausi, ja Grace huokasi vähän itsekseen. Hän oli koettanut kaikesta seuraelämästään huolimatta ahkeroida niin paljon kuin saattoi, mutta kuvanveisto oli edelleen yhtä painajaista, ja taidehistoriassa Lewis antoi heille niin mielikuvituksellisia esseen aiheita, ettei Grace voinut tietää, miten oli onnistunut. Onneksi ensi lukuvuonna he saisivat valita, mihin suuntautuisivat, eikä olisi enää pakko opiskella ainetta, johon ei tuntenut pienintäkään taipumusta.

He rupattelivat Edin kanssa niitä näitä opintoihin liittyen, kunnes saapuivat Flemingin kirjakaupan luo. Grace oli huomannut, että Ed oli alkanut ostaa sieltä vihkonsa ja kynänsä ja toivoi, ettei poika tehnyt sitä pyrkiäkseen miellyttämään häntä.

-No, nyt minä juoksen ylös auttamaan isoäitiä pöydän kattamisessa, Grace sanoi reippaasti ovella. -Nähdään aamulla!

-Odota. Ed astui yhtäkkiä lähemmäksi, ja Grace puri huultaan. Voi ei. Voi ei. -Etkö lähtisi illalla vaikka eläviin? Aivan… aivan vain kahdestaan minun kanssani.

Grace oli etsivinään asunnon avainta laukustaan pelkästään voittaakseen aikaa. Hän oli pelännyt tätä ─ ja hän oli ollut ajattelematon kulkiessaan kahdestaan Edin kanssa. Mutta ehkä toisaalta näin oli hyvä. Ehkä oli parempi vihdoinkin puhua suoraan.

-Minun pitää tehdä suunnitelma herra Toddin tehtävään, hän mutisi toivoen kuitenkin voivansa vielä kääntää keskustelun suunnan. -Tiedäthän sinä, miten vaikeaa se minulle on.

-Grace, aivan totta. Nyt Ed oli jo hyvin lähellä. -Minä tahtoisin tavata sinua ilman ketään muuta.

Ei, hän ei voisi kiemurrella tästä irti satuttamatta Ediä vielä pahemmin. Grace nosti päätään ja katsoi Ediin niin lempeästi kuin osasi.

-Minä olen mielelläni sinun ystäväsi, hän sanoi hiljaa. -En muuta.

He seisoivat hetken hiljaa ovisyvennyksessä.

-Vai niin, Ed sanoi sitten haikeasti. -Olisihan minun pitänyt ymmärtää heti, kun hänet näin.

-Kenet? Gracen niskakiharoita kutitti. Ei kai Ed ollut nähnyt Lewisia ja häntä yhdessä?

-Sen pojan, joka sinua tulee aina joskus hakemaan. MacDonald vai mikä hän on.

Grace punastui kiukusta, vaikka arvasikin, että Edward käsittäisi hänen kuumentuvat poskensa aivan toisin. Hän avasi jo suunsa tiuskaistakseen, ettei Gordonilla ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa, mutta viime hetkessä tajusi vaieta. Eikö kilpakosija olisi sittenkin Edin itsekunnioitukselle armollisempi syy tulla torjutuksi kuin se, ettei hän itsessään olisi koskaan saanut Gracea kiinnostumaan?

-Minä olen mielelläni sinun ystäväsi, tyttö toisti hiljaa ja päätti olla selittämättä mitään enempää. -Nähdäänkö aamulla?

Hetken Grace ajatteli, että Ed sanoisi hänen joutavan hyvin kävellä yksikseen koulumatkansa, kun kerran seura ei kelvannut. Mutta silmänräpäyksen hiljaisuuden jälkeen nuorukainen hymähti vähän, nyökkäsi ja lupasi tulla aamulla ”samaan aikaan”.

Grace hyvästeli, avasi oven ja pujahti porraskäytävään. Hetken hän tunsi kiusausta avata myymälän takaoven ja mennä hetkeksi puhelemaan Alan-sedän kanssa. Aivan kuten oli arvellutkin, Grace oli havainnut koti-ikävän vaivatessa löytävänsä lohtua myymälän tutusta, painomusteen ja paperipölyn tuoksuisesta ilmasta, ja nyt jos koskaan hän tunsi lohtua kaipaavansa. Mutta ehkä oli parempi olla menemättä. Ei hän Alan-sedälle aikonut vuodattaa tämän mielipahansa syytä sen kummemmin kuin isoäidillekään.

Sen sijaan Susanille Grace huomasi uskoutuvansa, kun hän seuraavana iltapäivänä lähti tämän mukana ostoksille. He kumpikin tarvitsivat uusia sukkia ja hammastahnaa ja muuta arkista, minkä ostamiseen ei suorastaan makutuomaria olisi tarvittu, mutta mikä antoi silti hyvän syyn kierrellä myymälöissä ihailemassa myös kaikkea sitä, mihin heillä ei olisi varaa vielä aikapäiviin.

Valentinen päivän jälkeen Grace tunsi ystävyytensä Susanin kanssa lämmenneen melkein yhtä paljon kuin ennen joulua, jolloin Susan oli pelastanut hänet taidehistorian luokasta. Näköjään Susanin lähelle pääsi tuolla tavalla nykäyksittäin, ei vähän kerrallaan tutustuen. Vieläkin Grace joskus hämmentyi Susanin terävistä kommenteista, mutta alkoi vähitellen tottua niihin.

-No, tokaisi Susan, kun he istuivat kahvilassa suklaakuppien ääressä ja Grace oli kertonut Edin kanssa käymästään keskustelusta, -se tuskin tuli sinulle yllätyksenä. Poikahan on kuolannut kuin koiranpentu sinun kengillesi syksystä alkaen.

-Älä viitsi, Grace sanoi pahoilla mielin.

-Mitä? Kaikkihan sen ovat nähneet. Ihme, että hän odotti näinkin kauan. Minä jo syksyllä melkein toivoin, että hän pelastaisi sinut Willowsin kynsistä ─ pienempi paha ja kaikkea sellaista. Susan taputteli paperiseen lautasliinaan kermavaahtoa punatusta ylähuulestaan.

-Mitä varten sinä olet tuollainen? Grace kuuli kysyvänsä.

Hän ei ollut aikonut sanoa sitä. Hän ei ollut tajunnut edes ajattelevansa mitään sellaista.

-Mitä? Susan katsoi häneen uhmakkaasti, ja yhtäkkiä Grace ymmärsi tämän hyvin käsittävän, mitä hän oli tarkoittanut.

Tyttö rohkaisi itsensä. Susan saattaisi sanoa hänelle pahasti, mutta hän tiesi tarvittaessa osaavansa sanoa vastaan vähintään yhtä pahasti.

-Minkä tähden sinä suhtaudut niin happamasti miehiin, vaikka samalla sinä ─ anteeksi nyt vain ─ pukeudut siten, kuin haluaisit herättää mahdollisimman tarkkaan heidän huomionsa!

Nyt se oli sanottu. Grace tajusi, että hänen sydämensä tykytti kuin hän olisi kuollakseen säikähtänyt. Jos Susan nyt suuttuisi häneen eikä tahtoisikaan olla enää hänen ystävänsä, mitä hän tekisi?

Susanin silmät olivat yhtä tummat kuin suklaa hänen kupissaan, ja Grace aivan vavahti niiden raivokasta ilmettä.

-Jos minulla on pienikin mahdollisuus kostaa, minä teen sen!

-M-mitä? Grace äännähti.

Susan vilkaisi ympärilleen. Yleensä hän ei tuntunut välittävän vähääkään siitä, mitä sanoi kenenkin kuullen, mutta nyt tilanne oli näköjään toinen.

-Jos minä voin saada yhdenkin miehen kärsimään hänen nähdessään, mitä hän voisi saada, mutta ei tule koskaan saamaan, olen tyytyväinen!

Oliko Susan tullut hulluksi? Hänen silmänsä aivan salamoivat, ja hänen tulipunaiset huulensa olivat puristuneet tiukaksi viivaksi. Grace koetti epätoivoisesti ymmärtää, mitä tyttö tarkoitti. Oli tämä vielä ankarampi naisasianainen kuin Mally-täti? Mutta totisesti ei Grace ollut nähnyt ainoassakaan Nykyajan naisen kuvassa kenelläkään tuollaisia vaatteita!

-Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, hän lopulta sanoi suoraan.

-Et tietystikään! Tuollainen perhetyttö. Susan epäröi, sitten hän kumartui pöydän yli ja jatkoi: -Melkein kahdeksantoista vuotta sitten minun äitini palveli jossakin kartanossa, jonka nimeä tai sijantia hän ei ole koskaan minulle kertonut. Siellä pidetyissä suurissa juhlissa eräs vieraista kävi hänen kimppuunsa, eikä kukaan tullut avuksi. Hyvin kärkkäästi hänelle kyllä annettiin potkut, kun minä ilmoitin tulostani!

Grace äännähti ja vaistomaisesti nojautui taaksepäin tuolissaan.

-Voi sentään, Susan naurahti kitkerästi, -pikku Grace ei ole tainnut kuullakaan koskaan mistään tällaisesta!

-Ei kenenkään pitäisi kuulla! Grace huudahti. -Eikä sillä tavalla voi tehdä!

-Eikö? Kerropa se sille kartanonemännälle, joka oli vielä katsonut asiakseen lopputilin yhteydessä saarnata äidille siveän käytöksen merkityksestä! Tai sille sankarille, joka ei pitänyt palvelustyttöä minkään arvoisena, ja jonka perintötekijöitä minä joudun kantamaan koko elämäni!

-Oletko sinä tavannut hänet? Grace sopersi. -Sen miehen, tarkoitan.

-Oletko sinä hullu? En tietenkään. En usko, että äiti edes tuli tietämään hänen nimeään ─ kuulemma vieraina oli suuri joukko rintamalta lomalla olleita aatelisnuorukaisia. Niin että kai minä saisin olla kiitollinen sinisestä verestäni! Susan heitti päätään taaksepäin.

Grace ajatteli Niall-serkkuaan ja Eliza-tätiä ja sitä amerikkalaista, joka oli käynyt Fort Williamissa pari kesää aiemmin, mutta joka ei ollut edes tunnistanut tätiä tämän kirjakaupassa tavatessaan.

Ja sittenkään Eliza-tädin kohdalla ei ollut kyse näin kauheasta asiasta ─ että joku väkisin…

-Eikö äitisi mennyt naimisiin? kysyi Grace ajatellessaan Sean-setää, joka oli pelastanut Eliza-tädin.

-Naimisiin? Palvelustyttö, jolla oli lapsi? Kuka hänet olisi huolinut!

-Mutta millä hän elättää sinut! Sinullahan on kuitenkin…

Grace oli aikonut sanoa, ettei Susanilla hänen nähdäkseen ollut sen vähempää käyttörahaa kuin heillä muillakaan, mutta sai sentään vaiettua.

-Jostakin tulee äidin tilille kerran vuodessa kohtuullinen rahasumma. Minä en tiedä mistä, mutta kaipa se tarkoittaa, että se mies tai joku hänen sukulaisensa on saanut selville olemassaoloni. Susan hymähti. -Niillä rahoilla me olemme eläneet silloin, kun äiti ei ole onnistunut saamaan palveluspaikkaa. Niistä rahoista hän kouluttaa minut, sillä hän oli kuulemma heti päättänyt, ettei koskaan päästä minua toisen palvelukseen, ei koskaan uhraa minua samanlaiselle kohtalolle.

Susanin silmät olivat nyt melkein mustat.

-Jos sinä tietäisit, miten äidin palveluspaikkojen miehet ovat suhtautuneet häneen, kun heille on selvinnyt, että minä olen olemassa ─ aivan kuin minun olemassaoloni osoittaisi äidin olevan kevytmielinen ─ aivan kuin äiti olisi halunnut sitä, mitä hänelle tapahtui!

-Oletko sinä vapaaoppilas? Gracelta lipsahti, vaikka sellainen asia nyt ei kuulunut tähän keskusteluun millään tavalla. Hän huomasi vain ajattelevansa Coraa ja tämän kotioloja, eikä käsittänyt, miten oli voinut selvitä kevääseen asti tulematta tietämään yhtään mitään Susanin kotioloista. Hän ei edes tarkkaan tiennyt, mistä tämä oli kotoisin, oli vain olettanut, että Edinburghista, koska heidän kauempaa tulevien hälistessä loman alkaessa junavuoroistaan ja muusta ei Susan ollut liittynyt siihen keskusteluun.

-En. Tietysti minä hain vapaaoppilaspaikkaa, en minä idiootti ole! Mutta en saanut. Luultavasti siksi, että minulla on vain yksi vanhempi, eikä äiti ole mikään kunniallinen leski. Minä olisin kyllä väärentänyt ”isän ammatin ja tulot” papereihin, mutta äiti ei antanut!

He istuivat hetken aivan hiljaa pienessä pöydässään. Kello kahvilan ovella kilahteli tasaisesti asiakkaiden tullessa ja mennessä. Grace, jonka ajatukset tuntuivat Susanin järkyttävien paljastusten jälkeen sinkoilevan sinne tänne kuin tennispallot, huomasi nyt ajattelevansa Berliiniä ja Maryä ja Beniä ja Annelieseä ja sikäläistä kahvilaa ja sitä, mitä isä oli joulun aikana kertonut tapahtumista Saksassa.

Mitä kukaan voi syntyperälleen? Mitä väliä sillä oli, millaisista oloista tuli, mitä rotua oli, niin kauan kuin ei itse tehnyt mitään väärää?

-No, Susan tokaisi, -nyt sinä olet järkyttynyt, Fleming. Vieläkö sinä ilkeät kulkea seurassani?

Grace tuhahti.

-Tietysti, hän tokaisi. -Mikä typerä kysymys. Pidätkö sinä minua aivan tynnyrissä kasvaneena!

-Pidän. Sitä varten minä niin pelästyin, kun tajusin, että Willows vehtaa kanssasi. Näin jo sieluni silmin, miten hän tekee sinulle saman kuin se mies äidille ja sitten heittää sinut tunkiolle.

-Minä en vehdannut hänen kanssaan, Grace ilmoitti tiukasti, sillä sana kuvotti häntä. -Enkä minä ole niin helposti heitettävissä mihinkään.

-Luulet vain! Kaikki miehet ovat sydämettömiä elukoita.

-Vai niin, sanoi Grace hitaasti, -jos niin on, me palaamme alkuperäiseen kysymykseeni: mitä varten sinä sitten haluat heidän huomiotaan?

Ja hän nyökkäsi taas Susanin pukua kohti.

-Minähän sanoin, että haluan kostaa. Susan nosti leukaansa. -Ne viheliäiset perintötekijät, jotka siltä mieheltä olen saanut, ovat tuoneet minulle hyvän ulkonäön ─ olen kyllä sen verran katsonut peiliin. Äitiä minä en muistuta vähääkään. Ja heti kun aloin jostakin jotakin ymmärtää, ja heti kun tajusin osaavani ommella, minä päätin, että sitä ainokaista kirottua perintöäni käytän hyväkseni.

-Mitä sinä tarkoitat?

-Miehet ovat elukoita, täysin viettiensä vietävissä. Kun he näkevät hyvännäköisen naisen, joka pukeutuu houkuttelevasti, he menettävät vähänkin järkensä. Silloin he ovat heikoimmillaan. Silloin on paras hetki näpäyttää heitä ─ todellakin näyttää, mitä he voisivat saada, mutta mitä eivät koskaan saa!

-Susan, sanoi Grace vakavasti, -tuo on vaarallista leikkiä!

-Tiedän. Sitä varten minulla onkin aina veitsi sukassani. Jos yksikin niistä sioista yrittäisi sormellaankaan koskea minuun…

-Susan Reid, nyt sinä et puhu totta!

-Haluatko nähdä? Susan näytti hetken siltä kuin olisi ollut valmis vetämään hameenhelmansa ylös osoittaakseen, ettei valehdellut. -Minä pidän kyllä puoleni, vaikkei äiti ymmärtänytkään pitää!

-Käythän sinä tanssimassa ja luistelemassa ja…

-Se on eri asia. Ne pojat ovat vielä kakaroita. Mutta kunhan he kasvavat…

-Susan, Grace sanoi tiukasti, -sinä kuulostat nyt kiukkuiselta suffragetilta. Kaikki miehet eivät ole elukoita eivätkä sikoja.

-Siinä näet, miten tynnyrissä kasvanut olet! Susan sysäsi pois jäähtyneen suklaansa. -Sinä tietysti kuvittelet, että jossakin odottaa unelmaprinssi, joka on onnellinen pelkästään saadessaan palvoa sinua. Voin kertoa, että sellaista miestä ei olekaan. Kaikki he tahtovat vain lentää kukasta kukkaan!

-Se ei ole totta, intti Grace. -Luuletko sinä tosiaan, etten minä ole koskaan tavannut yhtään miestä! Minun isäni ja veljeni…

-Sinun isäsi ja veljesi voivat olla vieraskoreita jonkin aikaa, mutta kunhan tosipaikka tulee…

Gracen mielessä vilistivät muistot Stuartista, joka totisesti oli ennen Fannya lentänyt ”kukasta kukkaan”. Mutta nythän Stuart oli muuttunut, hän tahtoi kunnioittaa Fannya ─ ja Archie oli koko syksyn vaiennut tunteistaan Coraa kohtaan vain kunnioittaakseen tämän toivetta, ja nyt oli tyytynyt odottamaan...

-Ehkä sinun tuttavapiirissäsi, Grace sanoi kieltämättä hiukan ilkeästi. -Ei minun.

-Sinä olet lapsellinen. Susan otti esiin savukerasian ja sytytti tupakan. -Siksi sinun perääsi pitääkin katsoa.

-Katsoisit itsesi perään ─ ympärillesi! Grace tunsi todella suuttuvansa. -Et sinä voi tuomita kaikkia miehiä yhden roiston perusteella ja sitten istua siinä syyttämässä muita siitä, että he tuomitsevat äitisi!

Grace ehti tuskin lauseen loppuun, kun hän tajusi menneensä liian pitkälle. Susan tuijotti häntä silmin, jotka olivat terävät kuin se veitsi, jota hän väitti kantavansa mukanaan. Sitten hän yhtäkkiä tumppasi savukkeensa keskeneräiseen suklaakuppiinsa, nousi niin, että tuoli kolahti, heitti takin niskaansa, sieppasi ostoskassinsa ja syöksyi ulos kahvilasta, ennen kuin Grace ehti tehdä tai sanoa enää mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti