lauantai 29. huhtikuuta 2017

75. Isoäiti miettii

 
Seuraavina päivinä Susan väisteli Gracea yhtä taidokkaasti kuin tämä itse Lewis Willowsia. Grace ei onnistunut vaihtamaan hänen kanssaan sanaakaan sen paremmin ruokajonossa kuin luokissakaan.

-Mikä Susania vaivaa? Emily kysyi ihmeissään, kun tämän käytös alkoi kiinnittää muidenkin huomiota. -Onko hän suuttunut jostakin?

-Aivan kuin se jotakuta kiinnostaisi, tuhahti Hope, joka ei tuntunut vieläkään aivan toipuneen kokemuksistaan Valentinen päivän luistinradalla. -Parempi vain, ettei hän pyörikään jaloissa.

Gracea harmitti se, että Susan asui asuntolassa. Jos tällä olisi ollut asunto kaupungilla, hän olisi voinut Lewis Willowsin tavoin juosta toverinsa kiinni ja pakottaa puhumaan. Mutta nyt se ei onnistunut, ja tyttö tunsi syyllisyyttä. Hän oli puhunut Susanille todella rumasti ─ mutta hän ei siltikään tahtonut hyväksyä tämän ajatusmaailmaa.

Oli kauheata kuulla, mitä Susanin äidille oli tapahtunut. Ei ollut mikään ihme, jos tämä oli katkera ja oli opettanut Susaninkin katkeraksi. Mutta eihän Susan voinut pilata omaa elämäänsä noilla typerillä ajatuksillaan ”kostosta”! Nyt jo hänen maineestaan kulki akatemian käytävillä epämääräisiä tarinoita vain siksi, että hän pukeutui tuolla tavalla. Susan ehkä kuvitteli jollakin hullulla tavalla rankaisevansa koko miessukupuolta sen muutamien edustajien synneistä, mutta kaivoikin koko ajan maata omien jalkojensa alta.

-Mikä sinun mieltäsi painaa, pikku Gracie? isoäiti kysyi eräänä maaliskuun iltana, kun he söivät illallista.

Ulkoa kuului yhä vesipisaroiden tippumista räystäistä, vaikka aurinko oli jo laskemassa ja ilma viilentymässä. Gracen kävellessä koulusta hänen oli täytynyt hetkeksi pysähtyä ihmettelemään säkenöivän purppuraista auringonlaskua, ja hän oli kotiin tultuaan syöksynyt suoraan tekemään siitä luonnosta ja värimalleja voidakseen maalata sen myöhemmin kankaalle.

-Ei mikään, Grace mutisi. Mielessään hän toivoi, että isoäiti olisi ollut enemmän muiden vanhojen ihmisten kaltainen, jotka eivät yleensä huomanneet ja ymmärtäneet mitään.

-Älä valehtele, tyttö, kun minä näen sinusta, että jokin on hullusti. Isoäiti laski ruokailuvälineensä lautaselle. -Eihän tämä nyt liity enää siihen mieheen?

-Ei, ei toki! Grace puisti hurjasti päätään. Hän ei ollut hiiskunut isoäidille tammikuisesta kohtaamisestaan Lewisin kanssa, eikä aikonut paljastaa asiaa nytkään. Se seikkailu oli lopullisesti ohi, ja olisi turha huolestuttaa isoäitiä mainitsemalla asiasta.

-Mihin sitten?

Grace epäröi, sitten hän ajatteli, että jos olisi ollut kotona, hän olisi kertonut kaiken äidille ja pyytänyt tältä neuvoa. Miksi ei sitten isoäidiltä? Tämä oli vanha, mutta oli jo osoittanut monissa asioissa hämmästyttävää ymmärtämystä. Niinpä hän huokasi syvään, nosti katseensa lautasestaan ja toisti isoäidille kaiken sen, mitä Susan oli kertonut hänelle.

Kun hän vaikeni, isoäiti söi muutamia suupaloja mitään puhumatta, selvästi mietteissään. Juotuaan kulauksen lasistaan hän lopulta katsoi Graceen.

-Lapsiparka, lapsiparat ─ sekä tyttö että hänen äitinsä! Miten paljon tuollaisia kohtaloita onkaan. Jospa joskus tulisi sellainen aika, ettei meidän naisten tarvitsisi pelätä turvallisuutemme ja kunniamme puolesta.

Grace hämmentyi hiukan. Hän ei ollut osannut ajatella asiaa tuolla tavoin ja noin laajasti.

-No niin, nyt minä ymmärrän paremmin tätä Susania ─ ihmettelin hiukan hänen olemustaan sinun syntymäpäivilläsi. Isoäiti pyyhkäisi suupieliään kankaiseen lautasliinaan, joita hän tahtoi käyttää arkipäivisinkin. -Ja olet oikeassa, hän pelaa vaarallista peliä. Uskotko, että hänellä todella on veitsi vaatteissaan?

-En ihmettelisi sitä, Grace mutisi.

-Varjelkoon. Isoäiti puisti päätään. -Jotakin on todella tehtävä, ennen kuin hän tuhoaa jonkun toisen elämän ja samalla omansa. Onhan hän kuitenkin hyvä tyttö?

-Hän on reilumpi ja parempi tyttö kuin Hope ja muut, jotka luulevat olevansa jotakin! Grace huudahti. -Minä en pitänyt hänestä yhtään syksyllä, mutta sitten…

Ja yhtäkkiä hän kuuli kertovansa isoäidille kaiken siitä hämmennyksestä, jonka hänen kirkossakäyntinsä oli aiheuttanut, ja Hopen ostamasta viinipullosta, ja siitä, miten Susan oli tullut hakemaan häntä taidehistorian luokasta.

-Jos sinä korjaat pöydän ja tiskaat, isoäiti sanoi ja asetti aterimensa säntillisesti tyhjälle lautaselleen, -minä mietin vähän.

Grace oli jo oppinut, että isoäidin oli annettava miettiä rauhassa, koska silloin tulos oli yleensä hyvä. Niinpä hän lopetti nöyrästi oman ateriansa, korjasi pöydän ja tiskasi astiat. Sillä aikaa isoäiti istui olohuoneessa takan ääressä ja kutoi sukkaa Malcolmille. Jossakin vaiheessa Grace oli kuulevinaan hänen kopistelevan keppinsä kanssa eteiseen, mutta jatkoi puuhiaan. Isoäiti kertoisi kyllä ollessaan valmis.

Kun ruokailuhuone ja keittiö kiilsivät puhtauttaan, Grace riisui esiliinansa ja meni olohuoneeseen. Isoäiti päätteli juuri sukkaa ja katsoi häneen ystävällisesti silmälasiensa yli.

-Istuhan, tyttöseni, hän sanoi, ja Grace käpertyi toiveikkaana vanhaan laiskanlinnaan. -No niin. Ensiksikin minä tahtoisin lohduttaa sinua sillä, että vaikka kieltämättä puhuit tällä Susan-tytölle hiukan ankarasti, se saattoi tehdä hänelle hyvää. Kuten totesimme, hänen ajatusmaailmansa ei näiltä osin ole aivan terve.

-Kiitos, mutta ei minua lohduta se, kun hän on minulle vihainen! Grace mutisi.

-No, hän on sanonut pitävänsä sinusta, joten minä uskoisin, että hän kyllä leppyy. Isoäiti laski valmiin sukan käsityökoriinsa ja riisui silmälasinsa. -Eikä anteeksipyynnöstä koskaan ole haittaa, ei silloinkaan, kun uskoo itse olleensa oikeassa. Siitä sinun kannattaisi aloittaa.

-Hmh, Grace äännähti.

-Millaiset hänen kotiolonsa ovat? Tarkoitan, että ilmeisesti hänellä on kuitenkin hyvä suhde äitiinsä, jos olen oikein ymmärtänyt ─ äitinsä takiahan hän tuolla kostoretkellään on.

-Niin kai. Ei hän ole puhunut ennemmin mitään perheestään eikä kodistaan, enkä minä enää ihmettele sitä.

-Niinpä sinä et varmaan tiedä mitään hänen muustakaan lähipiiristään ─ onko heillä perheystäviä ja sellaista.

-En.

Isoäiti leikitteli silmälaseillaan ja katseli takkaan. Sitten hän hymyili puoleksi itsekseen.

-Muistatko, mitä minä sanoin äidistäsi silloin, kun Archibald oli täällä?

-Että äidillä on herkkä vainu romantiikan suhteen, Grace totesi, vaikka ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä asia tähän liittyi.

-Niin, sitäkin, mutta myös muuta.

-Että hänellä on herkkä sydän maailman kaltoin kohtelemille tyttölapsille, tai jotain sellaista.

Yhtäkkiä Gracen sydän hypähti toiveikkaasti. Ei kai…

-Minä soitin äsken äidillesi, isoäiti sanoi. -Niin, sillä aikaa kun olit keittiössä. Voi sentään, oli aikoja, jolloin en ollenkaan ymmärtänyt äitiäsi, mutta nyt…

Isoäiti puisti päätään, eikä Grace puolestaan ymmärtänyt yhtään, mitä tämä yritti sanoa. Ei kai isoäidistä ollut tulossa höperö, kuten tämä itse pelkäsi?

-No niin. Isoäiti ryhdistäytyi. -Pääsiäislomaan on enää vähän aikaa. Mitäpä, jos kysyisit tuolta Susanilta, tahtoisiko hän lähteä kanssasi katsomaan Ylämaan kevättä.

-Ylämaan… Gracen leuka loksahti. -Ettäkö pyytäisin hänet Koivurantaan?

-Niin. En minä tiedä, onko siitä mitään apua. Mutta jos ihmisellä on vääristyneitä ajatuksia, ilmastonvaihdos auttaa joskus, samoin kuin elämä aivan tavallisessa perheessä ─ sikäli kuin minun poikani perhettä voi miltään osin tavalliseksi sanoa.

-Mutta suostuisiko äiti…

-Me keskustelimme asiasta, ja hän oli sitä mieltä, että jos tämän Susanin kelpaa nukkua hänen työhuoneensa vuodesohvassa tai tyttöjen kamarin lattialla, hän on tervetullut.

-Niin mutta minä luulin äidin aikovan kutsua Dugaldin vanhemmat…

-Heidät onkin kutsuttu, mutta he majoittuvat poikansa luona. Käsittääkseni hänen asuntonsa ei ole järin suuri, mutta sinne he mahtuvat kuitenkin paremmin kuin Koivurantaan ─ Duncanin olisi pitänyt ymmärtää ostaa aikoinaan vähän suurempi talo. Isoäiti puisti päätään. -Näin meidän kesken: mitä olen sisaresi tulevista appivanhemmista kuullut, luulen äitisi jännittävän heidän tuloaan melko tavalla. Ehkä häntä jopa helpottaisi, jos olisi muitakin vieraita.

Grace nieleskeli. Hän tiesi, että äiti oli vieraanvarainen, mutta tämä tuntui jo melkein liioittelulta.

-Minä en kyllä tiedä, auttaako se Susania mitenkään, hän sanoi surkeana. -Tarkoitan, että ovathan kaikki meidän kurssimme pojatkin mukavia ja asiallisia, eikä sekään ole todistanut Susanille, etteivät kaikki miehet ole elukoita. Heistäkin kuulemma tulee, kunhan ehtivät aikuistua!

Isoäiti yskähti ja taputti pitsireunaisella nenäliinalla suupieliään.

-No, jos tuo tyttö näkee sellaisia pelottavia ennusmerkkejä minun pojanpojissani, asiaan täytynee puuttua, hän sitten sanoi totisesti. -Ei, en minä tiedä, auttaako se mitään. Mutta minusta tuntuu, että sinun Susanisi tarvitsisi nyt ennen kaikkea paljon rakkautta ja hyväksyntää. Ja ellei hän saa sitä Koivurannassa, minä en tiedä, missä sitten.

Gracesta tuntui hyvältä, kun isoäiti puhui sillä tavalla hänen kodistaan.

-Cora ei kai sitten tule pääsiäiseksi takaisin? hän kuitenkin tiedusteli arasti.

-Ei, isoäiti vastasi lyhyesti. -Ei tietenkään.

-Niin mutta on kauhean ikävää, että…

-Jos veljesi on yhtään tullut isäänsä, hän ei ole vielä ehtinyt jäähtyä tarpeeksi, isoäiti keskeytti. -Äitisi mukaan Archibald viettää edelleen iltansa enimmäkseen suljetun oven takana ─ teidän kirjakauppanne kirjanpito mahtaa olla sellaisessa kunnossa, että vaikka valtiovarainministeri voisi sen tarkastaa!

Grace huokasi. Salaa hän oli toivonut, että Cora olisi sittenkin jo ollut jos ei lopullisesti palaamassa, ainakin tulossa lomalle.

-No, hän sanoi epävarmasti, -minäkö sitten koetan palauttaa puhevälit Susaniin ja kutsun hänet meille pääsiäiseksi?

-Teepä se, sanoi isoäiti. -Heti huomenna. Ja nyt minä luulen, että komerossa on hiukan siirappia, joka alkaa kohta kovettua. Mitä pitäisit nekkujen keittämisestä?

Seuraavana päivänä Grace tajusi jännittävänsä ainakin yhtä paljon kuin silloin kauan sitten, kun oli odottanut Coran päätöstä Koivurantaan palvelukseen tulemisesta. Ja kuten Coran suhteen, myös Susanin kohdalla hän mietti, oliko sittenkin tekemässä tyhmyyksiä. Jännittäminen oli turhaa, sillä eihän Susan voisi tehdä muuta kuin korkeintaan tiuskia hänelle ─ mutta tuntui pelottavalta ajatella, että heidän välinsä mahdollisesti olisivat kokonaan poikki. Vasta nyt Grace tajusi, miten kovasti oli alkanut pitää Susanista.

Kuluneina päivinä Susan ei ollut kanttiinissa pyrkinyt samaan ruokapöytään Gracen kanssa, ja tälläkin lounastauolla hän asettui muualle. Mutta nyt Grace piti häntä silmällä, ja heti kun Susan nousi viedäkseen pois tarjottimensa, Gracekin hypähti pystyyn, vaikka hänen leipäpalansa oli vielä kesken.

-Minulla on sinulle asiaa, hän ilmoitti seistessään astioiden palautusjonossa Susanin takana.

Susan ei vastannut mitään, aivan kuin ei olisi kuullutkaan. Hän paiskoi ruokailuvälineensä ja astiansa keräysvaunuun ja kiiruhti ovelle. Grace tajusi, ettei ehtisi perään, jos jäisi lajittelemaan omia ruokailuvälineitään. Niinpä hän jätti tarjottimen sellaisenaan vaunuun vähät välittäen perässä tulevien moittivista huudahduksista.

-Susan! Grace juoksi Susanin kiinni käytävässä ja tarttui tämän käsipuoleen. -Anna anteeksi.

-Mikä niin? Susan ei riuhtaissut itseään irti, mutta ei myöskään katsonut häneen.

-Minä puhuin typerästi, Grace sanoi vasten parempaa tietoaan ─ mutta jos anteeksipyyntö saisi Susanin leppymään, se oli sen arvoinen. -En tarkoittanut arvostella äitiäsi.

-Siihen minä olen toki jo tottunut.

-Susan Reid, ole ihmisiksi!

Susan tuhahti.

-Kai sinä nyt käsität, että minä aivan todella järkytyin kaikesta, mitä sinä kerroit, Grace jatkoi sinnikkäästi. -Erityisesti siitä, mitä sinä kerroit… omista ajatuksistasi ja… no, minä en tiedä montakaan, joka kulkisi veitsi sukassa!

-Vai et, Susan sanoi. -Minä luulin, että veitsi sukassa on oleellinen osa ylämaalaispukua!

-Niin, mutta minun isäni on alamaalainen, eikä minun veljiänikään ole koskaan puettu kilttiin, Grace huomautti toiveikkaasti. Susanin äänensävy oli jo ollut lupaava.

Susan tuhahti taas, mutta seisoi paikoillaan ja oli etsivinään jotakin laukustaan, eikä ainakaan enää pyrkinyt pois.

-Kuule, Grace jatkoi urhoollisesti, -minä olen edelleen sitä mieltä, että sinä olet väärässä. Miesten suhteen, tarkoitan.

-Ja minä olen edelleen sitä mieltä, että sinä olet tynnyrissä kasvanut.

-No mutta mitäpä jos sinä tulisit katsomaan sitä tynnyriä? Voisit ymmärtää minua sitten paremmin.

-Mitä? Nyt Susan kääntyi häneen päin. -En minä välitä tulla teelle isoäitisi luo.

-Äh, en minä kutsu sinua teelle isoäidin luo ─ tai saat sinä tietysti tulla, jos tahdot ─ mutta en minä sitä yritä sanoa.

-No mitä sinä sitten yrität sanoa, Susan tiedusteli äänensävyllä, jota lastenhoitaja saattaisi käyttää sinnikkäästi inttävän holhokkinsa kanssa.

-Haluaisitko sinä tulla pääsiäislomalle minun kotiini? Fort Williamiin siis.

Grace totesi, että vaikkei hän onnistuisi missään muussa, hän oli onnistunut yllättämään Susanin. Tämä lakkasi penkomasta laukkuaan ja tuijotti häntä.

-Sinun kotiisi? Mitä varten?

-No mitä varten sitä kyläillään. Muuten vain. Nähdäksesi maailmaa. Et sinä käsittääkseni ole käynyt Ylämaalla, vai?

-En todellakaan, mutisi Susan äänensävyllä, joka kertoi hänen mielipiteensä kyseisestä maanäärestä. -En minä osaa hiihtää.

-Meillä on kyllä siellä tiet nykyään, Grace näpäytti.

Yhtäkkiä Susan alkoi nauraa, sitten hän kiersi toisen kätensä Gracen hartioiden ympäri ja rutisti tätä, niin nopeasti ja lyhyesti, että Grace tuskin ehti tajuta mitä tapahtui.

-Minä sitten pidän sinusta, Fleming, hän tokaisi. -Oletko sinä tosissasi?

-Olen. Jos sinun nimittäin kelpaa nukkua vuodesohvassa tai lattialla. Meillä on aina vähän täyttä.

Susanin ilme muuttui uteliaaksi.

-Minä luulin, että kaikki ylämaalaiset asuvat tuhatvuotisissa linnoissa, hän sanoi, eikä Grace ollut aivan varma, tarkoittiko hän sitä tosissaan.

-Linnat ovat niin kolkkoja ja ikäviä, Grace vastasi hilpeästi. -Ja hirveän hankalia pitää siivossa.

-Mitä äitisi sanoo, jos sinä tuot… tällaisen… mukanasi?

-Hän kutsui sinut, sanoi Grace päättäväisesti, ja siunasi mielessään isoäitiä ja tämän innostusta puhelinsoittoihin. -Koska minä pidän sinusta, Reid.

Susan oli hetken hiljaa.

-Ehkä minä sitten tulen, hän sanoi melkein ujosti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti