sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

76. Nummella

 
Maaliskuun viima puhalsi nummen yli. Se tuntui kannattelevan kotkaa, joka liiteli kevyen näköisesti kaukana taivaankaaressa, ja se taivutti kanervat nöyrään kumarrukseen. Lunta oli vielä monin paikoin, mutta sulaneissa kohdissa multa tuoksui.

-Muistaakseni sinä sanoit, että teillä on täällä nykyään tiet, Susan Reid puuskutti päästyään ylös rinnettä, joka johti ryöväriluolalle.

-En minä sanonut, että joka paikkaan, Grace huomautti hurskaasti. -Ja muistaakseni sinä puhuit talvella jotakin reippailun miellyttävyydestä!

Susan nauroi. Hän oli nauranut huomattavan paljon kuluneen viikon aikana, vaikka samalla hänessä oli jotakin melkein pelästynyttä.

Gracen täytyi myöntää, että niin hauskaa kuin olikin ollut suunnitella pääsiäislomaa yhdessä Susanin kanssa, samalla häntä oli hirvittänyt. Entä jos Susan ei viihtyisi Koivurannan ahtaudessa ja metelissä? Entä jos Moira laukoisi totuuksia tämän ulkoasusta? Entä jos Gordon tai Archie tai kuka tahansa tekisi ymmärtämättömyydessään jotakin, mikä saisi Susanin pillastumaan? Entä jos Dugaldin vanhemmat todella osoittautuisivat maineensa veroisiksi ahdasmielisyydessä, ja syntyisi jokin selkkaus?

Toistaiseksi kaikki vaarat oli vältetty. Susan oli majoittunut äidin työhuoneeseen ilmeisesti hyvin tyytyväisenä oloihinsa, ja tytöt olivat käyttäneet estoitta hyväkseen mahdollisuutta jäädä rupattelemaan alakertaan muiden mentyä nukkumaan. Moira oli toistaiseksi ollut lähinnä ─ ehkä huolestuttavankin ─ ihastunut Susanin vaatteisiin ja ehostukseen. Kaikkiin tapaamiinsa miespuolisiin henkilöihin Susan tuntui suhtautuvan tavanomaisella härnäävällä ylemmyydentunnollaan, mutta Grace oli havaitsevinaan, että samalla tämä hiukan ujosteli isää, eikä enää suhtautunut Archieen niin uhmaavasti tajuttuaan, että täällä häntä katsottiin todellakin silmiin.

Ja mitä Dugaldin vanhempiin tulisi, nämä saapuisivat vasta kiirastorstaina, niin että heitä ei kannattanut vielä oikeastaan murehtia.

-Mikä maisema, Susan sanoi hiljaa ja jäi katsomaan yli laakson. Fort William levittäytyi heidän jalkojensa juuressa pienenä kuin leikkikalukaupunki, ja jopa mahtava Loch Linnhe näytti lähinnä käsipeililtä, jonka lapsi lainaa äidiltä esittämään järveä palikkatalojen keskellä. -Nyt minä ymmärrän, miten sinä olet niin jotenkin…

-Tynnyrissä kasvanut? ehdotti Grace hymyillen.

-No, sitäkin tietysti! Susan virnisti. -Ei, minä ajattelin sitä, miten… jollakin tavalla puhdas sinä olet.

-Herttinen, sanoi Grace järkyttyneenä. -Kai sinäkin peseydyt säännöllisesti!

-En minä tarkoita sitä, ja sinä käsität sen kyllä, Fleming. Sinä olet niin… Susan epäröi. -Minä kadehdin sinua siitä, ettet ole antanut tahria itseäsi. Tarkoitan, että olet niin varma itsestäsi ja kelpaamisestasi, ettet yritäkään olla muuta kuin olet. Kuten tämä maisema.

-Voi, puuskahti Grace, -varmako! Jos tietäisit.

-Kyllä sinä olet.

He seisoivat hetken vaieten, ja Grace tunsi olonsa melkein kiusaantuneeksi. Ei hän tuntenut olevansa vähääkään ”puhdas” tai ”varma itsestään”! Nytkin hän oli puolen kävelymatkaa mietiskellyt itsekseen lähinnä sitä, miten hän voisi Susania tekosyynä käyttäen vältellä kahdenkeskisiä tapaamisia Gordonin kanssa, ja tapaisiko hän sen sijaan Axelia muuta kuin ohimennen, sillä tämä oli kuulemma tullut kotiin lomalle.

-Juodaanko teetä, hän mutisi ja laski selästään repun, jonka oli Evanilta lainannut eväitä varten.

He levittivät huovan sellaiseen kohtaan, mistä aurinko oli jo sulattanut pois lumen ja kuivannut maan, ja ottivat esiin voileivät ja termospullon ja emalimukit. Grace kertoi Susanille tuntemiaan tarinoita lähellä avautuvasta luolasta, ja Susan kuunteli kiinnostuneena.

-Mikset sinä maalaa noista aiheista? hän kysyi.

-En minä tiedä, Grace mutisi. Hän mietti hetken, kertoisiko Susanille Gordonista tekemästään piirroksesta, mutta ei tohtinut. -Ehkä se on… jotenkin liian lähellä.

-Hm, sanoi Susan ja antoi sormiensa vaeltaa kanervanvarpujen lomassa. -Valkoista kanervaa? Minä en ole tiennytkään, että sellaista on.

-Se on harvinaista, ja siksi se tuottaa hyvää onnea, Grace selitti ja otti toisen voileivän.

Faith, joka äidin kanssa valmisteli kuumeisesti pääsiäisen ruokia ja leipomuksia sekä omaa perhettä että Dugaldin vanhempia varten, oli ollut hiukan pisteliäs heidän eväsretkensä suhteen, vaikkei hänen sen tähden ollut tarvinnut nähdä yhtään ylimääräistä vaivaa, sillä tietysti Grace ja Susan olivat valmistaneet eväänsä itse. Mutta Grace aavisti kyllä sisarensa toivoneen hänestä apua taloudenhoitoon sen sijaan, että hän huvitti kaupunkilaisvierasta.

Koivurantaan saavuttuaan Susan oli ilmeisesti hyvin pian tajunnut, etteivät kaikki ylämaalaiset olleet varakkaita klaaninpäälliköitä. Mutta siltikin hän oli kautta rantain hiukan ihmetellyt sitä, ettei niin väkirikkaassa talossa ollut kotiapulaista. Grace oli vikkelästi selittänyt, miten heillä oli sellainen kyllä ollut, mutta että tämä oli lähtenyt jatkamaan opintojaan. Hän aavisti, ettei Susanin ajatusmaailmalle olisi hyväksi, jos tämä saisi tietää, mitä varten Cora oli lähtenyt maailmalle ─ tai paremminkin lähetetty.

Niin käsittämättömältä kuin se tuntuikin, koko Coran ja Archien tarina oli edelleen saatu pimitetyksi kaupunkilaisilta ja perheeltä, jopa Moiralta. Äiti ja isä pitivät sinnikkäästi kiinni virallisesta totuudesta, joka sisälsi äkillisen vapaaoppilaspaikan vapautumisen, vaikka epäilemättä kaupungilla kiersi pahansuopia tarinoita siitä, miksi Cora oli kadonnut niin äkillisesti.

Kerrankin siitä oli etua, että Coran vanhemmat kävivät niin harvoin Fort Williamissa, sillä ilmeisesti ei edes rouva Saunders ollut saanut puristetuksi heistä mitään tietoja. Saattoi olla, ettei Ian MacRob olisi malttanut juovuspäissään pitää suutaan kiinni, sillä hänellä tuskin oli Archien törmäilyjen jälkeen epäilyksiä tyttärensä etelään lähettämisen syistä, ja hän tuskin olisi antanut minkään turhan hienotunteisuuden häiritä itseään saadakseen näpäyttää ”herraspoikaa”. Mutta tässä tapauksessa sekin oli onni, ettei MacRob useinkaan juopotellut toisten seurassa, vaan viihtyi kahdestaan pullonsa kanssa.

Archie itse teki töitä niin paljon kuin niitä suinkin oli tarjolla. Hän olisi varmasti jättänyt nukkumisen ja syömisen ja kaiken muun kotiintuloon pakottavan toiminnan väliin, jos se olisi ollut mahdollista, mutta vielä tähän aikaan vuodesta ei tarjennut nukkua tienvarrella kuorma-auton lavalla.

Grace ei ollut aivan varma siitä, oliko Archie vieläkään täysin ymmärtänyt, mihin äiti pyrki teollaan ─ hän aavisti, että äiti mietti samaa ja oli onneton ─ mutta ainakaan veli ei ollut haksahtanut Maisieen tai kehenkään toiseen tyttöön. Maisie olikin vihdoin alkanut herpaantua piirityksessään ja kääntää katsettaan muualle, Gracen salaiseksi riemuksi lähinnä Gordoniin, jolla ei ollut edes mahdollisuutta paeta kotoa töihinsä, kuten Archiella.

Mutta siitä Grace oli iloinen, että Archien liiketoiminta tuntui kukoistavan. Tämä oli ajossa kirjaimellisesti aamusta iltaan ja ehti vain toisinaan auttamaan isää kaupassa. Tosin ilmeisesti hän oli silläkin puolella alkanut menestyä. Edellisenä iltana Grace oli kuullut isän sanovan äidille, että hän kai saisi kohta laittaa lapun luukulle omasta puolestaan.

-Poika saa jo omat mainoskirjeensä kustantajiltakin, isä oli sanonut, eikä Grace ollut voinut tämän äänestä varmasti päätellä, oliko isä asiasta huvittunut, iloinen vai oudolla tavalla hapan.

-En minä muista sinun koskaan niin kovasti mainoskirjeistä pitäneen, äiti oli huomauttanut sovitellen. -Tuliko niitä montakin?

-Pari kappaletta muutaman viikon sisään, paksumpi ja ohuempi ─ kai jotakin kuvastoja. Poika ei avannut niitä minun nähteni, isä oli vastannut, ja Gracelle oli jäänyt sellainen mielikuva, että Archien olisi isän mielestä kai pitänyt avata posti hänen nähtensä.

Kuten luonnollista oli, Coran lähdettyä taloudenpito oli jäänyt lähinnä Faithin vastuulle. Grace aavisti, ettei sisar ollut asiasta niinkään innostunut, vaikka ei voinut oikein valittaakaan. Äiti nimittäin huomautti Faithille kerkeästi, että itsehän tämä ei ollut tahtonut käydä koulua eikä hankkia ammattia, jota harjoittaa ennen naimisiinmenoa, ja että hänen pitäisi olla kiitollinen mahdollisuudesta tottua kotitöihin ennen häitä. Kaikki tämä oli totta, mutta ei saanut Faithia pitämään yhtään sen enempää pyykinpesusta tai tiskaamisesta.

-Ehkä sinä voit ottaa Coran teille palvelukseen sitten, kun hän tulee takaisin? Moira oli ehdottanut ja saanut sisareltaan läimäyksen astiapyyhkeellä. Dugald Farlanella ei varmasti olisi mahdollisuutta palkata vaimolleen kotiapulaista, sikäli kuin sellaiselle olisi ollut järjellistä tarvettakaan postin yläkerran pikkuisessa asunnossa.

Nyt Faith tietysti hermoili tulevien appivanhempiensa vierailua ja tapaamista oman perheensä kanssa. Sisar saarnasi aamusta iltaan käytösohjeita Walterille ja Moiralle ja oli saanut Evanin jo ilmoittamaan, että hän ottaisi mahdollisimman pitkän opastustehtävän voidakseen olla poissa kotoa mieluiten koko pääsiäisen.

Archie sekä Donald, jota odotettiin lomalle näillä hetkillä, olivat ilmeisesti Faithin mielestä tarpeeksi porvarillisia ja kunniallisia, mutta hän oli esittänyt toiveen, että Grace sanoisi opiskelevansa piirustuksenopettajattareksi eikä taiteilijaksi, ja että Stuart, mikäli tämä tulisi käymään kotona, kertoisi mieluummin piano-oppilaistaan kuin konserteistaan ja kiertueistaan.

-Ovatko sinun äitisi ja isäsi todella niin kamalia? Moira oli kysynyt Dugaldilta silmät kauhusta laajenneina pari iltaa sitten. -Minä en usko, kun sinä olet kuitenkin niin kiltti!

Dugald oli koettanut vakuuttaa, että hänen vanhempansakin olivat kilttejä, ja ettei Moiran tarvitsisi istua koko pääsiäistä käsiensä päällä ja avata suutaan vain syödäkseen, vaikka Faith oli niin väittänytkin. Sen jälkeen hän oli vienyt Fayen pitkälle kävelylle, ja palatessaan kotiin sisar oli ollut vähemmän takakireä.

Niin, ei todellakaan ollut varmaa, tulisiko Stuart pääsiäisenä kotiin. Toiveita siitä oli, sillä Prinssillä oli konsertti toisena pääsiäispäivänä Glasgow’ssa, ja hän ehtisi ehkä ennen sitä käydä kotona. Joka tapauksessa hän ei olisi mukana Rose-tädin ja Rob-enon yhteisillä 50-vuotispäivillä, joita vietettäisiin vain suvun kesken teekutsujen merkeissä Kuusikukkulalla juuri toisena pääsiäispäivänä. Oikea syntymäpäivä oli myöhemmin huhtikuussa, mutta täti ja eno olivat päätyneet tällaiseen ratkaisuun, sillä kumpikaan ei tahtonut mitään suuria juhlia, eno varsinkaan.

Miltähän Fannysta tuntui taas odottaa ja toivoa, kaivata valmiina pettymään, kuten jouluna? Grace oli itse asiassa hiukan hämmästynyt siitä, miten hyvin Susan oli ehtinyt tutustua Fannyyn jo näiden muutaman päivän aikana. Se oli alkanut tietysti yhteisestä puheenaiheesta, ompelemisesta, Gracen piipahdettua vieraansa kanssa tohtorilassa ja tarkkasilmäisen Fannyn kysyttyä hyvin hienotunteisesti jotakin Susanin puvusta. Mutta Gracesta tuntui oudosti siltä, että Fanny ja Susan, jotka tulivat täydellisesti eri maailmoista, olivat löytäneet toisissaan jonkin yhteisen haavan.

Olisi sentään hauska tavata taas Donaldia. Milly oli kirjoitellut Gracelle talven mittaan yhtä harvakseltaan kuin syksylläkin, mutta jokainen kirje oli ollut tulvillaan sellaista elämäniloa, että Grace pystyi melkein hyväksymään veljensä korvaamisen tanssilla Millyn elämän keskipisteenä, jos se teki serkun niin onnelliseksi.

Tosin välillä tuo keskipiste tuntui imevän Millyn liiaksikin haltuunsa, kuin virran pyörre, jota vastaan tämä ei pystynyt taistelemaan. Milly oli viime kirjeessään vaikuttanut suorastaan happamalta, kun joutui tulemaan kotiin pääsiäisenä äitinsä syntymäpäiväjuhlan vuoksi, vaikka olisi voissut päästä mukaan erääseen tanssiesitykseen pääsiäisen ajaksi! Lisäksi hän joutui huolehtimaan Davy-enon kaksostenkin matkasta, sillä Glenn ja Clyde viettäisivät pääsiäisen Mooreilla Ballachulishissa.

Ja mitä Donald ajatteli? Tämän kirjeet olivat olleet kuin mitäkin uutisselostuksia opinnoista ja urheilusta, aivan kuin hänen elämässään ei olisi ollutkaan mitään, mikä kosketti tunteita.

-Vieläkö sinä olet pahoillasi siitä arvosanasta? Susan kysyi yhtäkkiä ja havahdutti Gracen ajatuksistaan.

Grace huokasi ja keinutteli teetilkkaa mukinsa pohjalla.

-Olen, hän tunnusti. -Tiedän, ettei pitäisi ─ että se on lähinnä naurettavaa hänen taholtaan ─ mutta minua harmittaa niin vietävästi oma typeryyteni.

Pääsiäisloman aluksi he olivat saaneet taas väliarvostelut. Grace, joka oli ahkeroinut aivan erityisesti taidehistorian parissa ja tehnyt parhaansa saavuttaakseen rehellisesti ei toki kiitettävää, mutta edes hyvän arvosanan, oli saanut hylätyn. Se oli selkeä mielenosoitus Lewisilta, ja osoitti tämän olevan ”juuri sellainen kuin pelkäsinkin”, kuten isoäiti oli harmissaan todennut asiasta kuultuaan.

Gracea ei lohduttanut vähääkään se, että arvostelu osoitti Lewisin huonoa luonnetta. Hän tiesi, että kolmen välitodistuksen arvosanojen keskiarvo ratkaisisi kurssin arvosanan, ja että Lewis voisi pelkkää ilkeyttään antaa hänelle hylätyn vielä kesälukukaudestakin.

Grace oli onnistunut pimittämään todistuksensa kurssitovereiltaan, koska tiesi, että hylätystä arvosanasta nousisi meteli ja selitysvaatimusten myrsky, ja uskoutunut vain Susanille. Tämä oli vakuuttanut moneen kertaan, että vaikka Grace saisi toisenkin hylätyn, Lewis tuskin voisi antaa hänelle hylättyä koko kurssista, koska oli antanut jouluksi kiitettävän. Aivan varmasti Grace läpäisisi, hän lohdutti, mutta tyttö itse epäili joutuvansa käymään kurssin ensi vuonna uudelleen kaiken muun ohella.

Joka tapauksessa Grace tunsi tulleensa kohdelluksi äärimmäisen epäoikeudenmukaisesti, niin kiitettävän kuin hylätynkin arvosanan suhteen, ja Susan oli saanut lisää vettä myllyynsä miesten eläimellisyydestä.

-Tahtoisinpa tietää, kenelle hän antoi kiitettävän! Susan oli tiuskaissut. -Taatusti jollekulle. En ihmettelisi, vaikka se olisi Hope. Joka ei taatusti olisi juossut tiehensä hänen ateljeestaan!

Grace oli nuhdellut Susania moisista puheista ja torjunut kauhistuneena ehdotuksen siitä, että menisi puhumaan rehtorille.

-Enhän minä voi. Minunhän pitäisi silloin kertoa, mitä varten hän kohtelee minua tuolla tavalla, ja pahimmassa tapauksessa minä tulisin erotetuksi!

-Siinä näet, Susan oli tiuskaissut. -Miehet saavat tehdä mitä mielivät, ja naisten osa on kantaa seuraukset!

Ensimmäisen kerran Gracen oli myönnettävä, että Susanin ajatuksissa saattoi olla perääkin. Hän oli raivoissaan sekä Lewisille että itselleen, kun oli syksyllä sortunut tämän seuralaiseksi. Olisihan hänen pitänyt käsittää, että siitä tulisi vain harmia!

-Miksi sinä et kieltänyt minua? hän oli sanonut isoäidille moittien.

-Minunko vastuulleni sinä koetat tätä vierittää? isoäiti oli tiedustellut lempeästi, ja Grace oli nolostunut. Ei, tämä oli kaikki hänen omaa syytään. Mutta hän päätti, että totisesti ottaisi opikseen, eikä toista kertaa haksahtaisi mihinkään, mitä vastaan hänen omallatunnollaan olisi mitään sanottavaa.

Nyt Susan ravisteli mukinsa pohjalta viimeiset teetipat kanervikkoon.

-No, hän sanoi, -ehkä hän vielä joutuu katumaan tekosiaan.

-Minä en aio lähteä millekään kostoretkelle, Grace huomautti merkitsevästi.

-Ehkä sinun ei tarvitsekaan. Sinulla on lahjoja, Fleming. Taatusti enemmän kuin hänellä.

-Äh, sanoi Grace hyvillään ja imarreltuna ja samalla vähän vavisten, sillä hän muisti ne oudot taulut Lewisin asunnolla.

Samassa vuorten lomasta alkoi nousta mustaa savua, ja sitten solasta puksutti esiin terhakka juna.

-Siinä tulee Don! Grace sanoi iloisena. -Voi miten mukavaa.

-Vieläkö teistä puuttuu kovinkin monta? Susan kysyi vähän huvittuneena. -Minä alan mennä laskuissa sekaisin!

-Vain Stuart, ja hänen tulostaan kukaan ei ole varma. Grace huokasi vähän. -Minähän varoitin, että meillä on ahdasta!

-Ei, en minä sillä, Susan sanoi. -Minusta teillä on… mukavaa.

Ja sitten, aivan kuin olisi hävennyt äkillistä pehmeyttään, Susan ryhtyi käärimään pois voileipäpapereita ja valittelemaan ilman raakuutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti