maanantai 1. toukokuuta 2017

77. Kohtaamisia

 
-Uskomatonta, mutisi rouva Saunders myöhemmin Armstrongin kaupassa kerätessään ostoksia koriinsa. -Ja minä kun jo luulin nähneeni kaiken sen perheen osalta.

-Laitetaanko vastakirjalle? kysyi rouva Armstrong kassakoneen ääressä koettaen näyttää siltä, kuin ei olisi lainkaan kuullut asiakkaansa mutinaa.

-Kyllä, kiitos, Ranald käy maksamassa heti kun maitotili tulee. Rouva Saunders kumartui tiskin yli. -Olemmehan me tietysti aina tienneet, että Betty Fleming on ─ hm ─ mutta voisitko sinä kuvitella päästäväsi tuon näköisen olennon Maisien ystäväpiiriin, Ida!

Rouva Armstrong vilkaisi siihen suuntaan, johon rouva Saunders loi purevia katseita.

-Oh, sehän on Gracen koulutoveri Edinburghista ─ he kävivät ostoksilla toissapäivänäkin ja Grace esitteli tytön. Oikein viehättävä nuori nainen, joskin ehkä hiukan toisen tyylinen kuin nämä meidän maalaistyttömme.

-Toisen tyylinen! pärskähti rouva Saunders. -Niin todella. Antaisitko sinä Maisien lähteä ulos tuon tyylisenä?

-On Maisiellakin urheiluhousut, huomautti Ida Armstrong puolustellen. -Eiväthän ne enää ole mikään kummallisuus.

-Mutta tuskin Maisie siinä asussa näyttää siltä, kuin… rouva Saunders etsi sopivaa sanaa, -kuin ei hänellä olisikaan housuja!

-No mutta Shona, sanoi rouva Armstrong moittien. - Pahemmalta ne muutaman vuoden takaiset hameet minusta näyttivät, jotka tuskin ylsivät polveen!

-Pahemmalta! rouva Saunders pärskähti. -Kun housut ovat niin tiukat, että… Oh, Ida, minä en olisi sinusta uskonut.

-Hm, sanoi rouva Armstrong monimielisesti. -Maailma muuttuu, ja kai meidänkin pitäisi.

-Kaikki asiat eivät muutu, sanoi rouva Saunders ilkeästi kootessaan ostoksensa. -Tarkoitan, että onhan sitä palvelustyttöjä ennenkin lähtenyt yhtäkkiä... opiskelemaan, kuten nykyään ilmeisesti sanotaan. Ei tietysti pidä hämmästyä, että se tapahtui juuri siinä talossa, kun nyt tietää taustat ja katsoo noitakin kahta!

-Ole hyvä, sanoi Ida Armstrong nopeasti ja ojensi tiskillä olevaa karamellimaljaa, -ota vähän suklaata! Tarjoamme näin pääsiäisen kunniaksi.

Onnekseen Grace ja Susan, jotka olivat ryöväriluolalta palatessaan pysähtyneet kaupalle ostamaan karamelleja, olivat jääneet katselemaan hattunauhoja eivätkä kuulleet tätä keskustelua.

Toki Grace oli tietoinen siitä, että Susanin tiukat pitkät housut keräsivät Fort Williamissa vähintään saman verran katseita, nuorten miesten vihellyksiä ja vanhemman väen päänpuisteluita kuin Edinburghissakin. Äitikin oli katsonut Susania vähän pitkään heidän lähtiessään retkelleen. Mutta salaa mielessään Grace mietti, voisiko pyytää Fannya tai Susania ompelemaan hänellekin urheiluhousut ─ tietysti väljät, sellaiset kuin lehdissä, ei noin tiukkoja. Nummella olisi paljon helpompi vaeltaa housupuvussa kuin hameessa, ja jos hän saisi vihdoin säästettyä kylliksi rahaa vuosia haaveilemaansa polkupyörään, housut olisivat mukavat pyöräillessä.

-Minä tunnen itseni viisivuotiaaksi, Susan virnisti, kun he lopulta lähtivät kaupasta suuren raidallisen pussin kanssa. -Silloin äiti tapasi ostaa minulle piparminttukaramelleja, kun hänellä oli vapaa iltapäivä ja hän haki minut isoäidin luota.

-Eikö äitisi ollut pahoillaan, kun et mennyt hänen luokseen pääsiäiseksi? uskaltautui Grace kysymään.

-Se on hänelle helpompi. Sen jälkeen, kun isoäiti kuoli, on ollut vähän hankalaa, sillä eihän hän voi aina majoittaa minua palveluspaikkaansa. Kaikki eivät katso sitä hyvällä, varsinkaan, jos äiti on onnistunut pimittämään olemassaoloni siihen asti. Varmaan olisin jäänyt asuntolaan pääsiäiseksi. Siellähän minä vietin joulunkin. Äh, älä näytä noin surkealta, Fleming. Sehän vain tarkoittaa, että äidillä on töitä.

Grace ei tohtinut edes kysyä, miltä tuntui, kun ei ollut oikeaa kotia. Hän oli jo tullut ymmärtämään, ettei Susanin äidin palveluspaikkojen, noiden kartanoiden ja mahtitalojen palvelijanhuoneita ollut tarkoitettu perhettä varten. Ellei Susanin isoäiti olisi pitänyt Susania luonaan silloin, kun tämän äiti ei voinut majoittaa tyttöä, ja heitä molempia silloin, kun uutta palveluspaikkaa ei löytynyt, heidän tilanteensa olisi ollut tavattoman surkea.

Mutta isoäiti oli kuollut jo vuosia sitten, ja sen jälkeen Susan oli siirtynyt enemmän tai vähemmän paheksuvalta sukulaiselta toiselle. Susan olikin eräässä luottamuksellisessa keskustelussa kevätyön hämärässä tunnustanut, että vasta taideakatemian asuntolassa hän tunsi ensimmäisen kerran saaneensa kodin, vaikka kyse oli vain kapeasta, kovasta vuoteesta kahden hengen kolkossa huoneessa.

Makeisia imeskellen tytöt kääntyivät rantapolulle ja kävelivät sitä pitkin Koivurantaan. Järvi, joka oli kukkulalta katsottuna näyttänyt niin pieneltä ja vaatimattomalta, levittäytyi mahtavana ulappana heidän sivullaan, ja muutamissa puutarhoissa innokkaimmat asukkaat rapsuttivat jo toiveikkaina multaa. Alice-täti nosti heille kättään tohtorilan puutarhasta, mutta ei tullut puheisiin, sillä hän näkyi olevan täydessä työn touhussa.

Koivurannankin puutarhassa oli Moira ja Walter laitettu haravoimaan nurmikkoa. Äiti parka taisi jännittää herra ja rouva Farlanen vierailua melkein yhtä paljon kuin Faith.

-Donald tuli! huusi Moira, heitti haravan käsistään ja juoksi Gracea ja Susania vastaan. -Antakaa minullekin karamelleja!

-Moira, harava nojalleen puuta vasten heti, komensi Grace. -Muuten joku astuu siihen ja satuttaa itsensä.

-Hän on etsinyt koko ajan syytä jättää kaiken minun niskaani, Walter marisi. -Ja minun piti tänään mennä Torqin kanssa satamaan!

-Me tulemme auttamaan teitä, Susan lupasi yhtäkkiä. -Niin työ sujuu joutuisammin.

-Sinä olet reilu, ilmoitti Moira ja loi sisareensa katseen, joka selvästi vihjasi, että Grace voisi ottaa asiassa oppia Susanista.

-Ensiksi me menemme sisälle tervehtimään Donaldia, ilmoitti Grace tiukasti. -Harava, Moira!

Pikkusisko laahusti tympääntyneenä hakemaan haravaansa ja jatkamaan työtään mutisten jotakin siitä, että toivoi pääsiäisen olevan jo ohi, kun se kerran piti pilata niin kamalilla vierailla, että näiden takia piti aivan näännyttää itsensä työllä.

Grace kiiruhti ensimmäisenä sisään ja vilkuili innokkaana ympärilleen. Hän tiesi, että jos Archie olisi sattunut olemaan kotona, Donaldin olisi todennäköisimmin jo löytänyt makuulta kadunvarresta kuorma-auton alta, mutta ehkä nyt olisi toiveita tavata veli aivan normaaleissa olosuhteissa, ellei tämä ollut ehtinyt jo kyselemään isältä kameroiden kunnosta ja huoltotarpeesta.

Ja todellakin Donald istui aivan rauhassa keittiönpöydän ääressä edessään teekupillinen, sillä myös Faith oli kasvanut rouva Wallacen koulussa.

-No, Gracie, hän sanoi, nousi ja rutisti tyttöä veljellisen raa’asti. -Et kai sinä ole kasvanut sitten viime näkemän?

Grace nauroi. Oli mukava huomata, että Donald oli sittenkin oma hilpeä itsensä, huolimatta Millystä ja kaikesta.

-Jos minä vielä kasvan, se tapahtuu sivusuuntaan, kiitos isoäidin keitosten, hän virnisti. -Susan, tässä on Donald. Don, tässä on minun kurssitoverini Susan Reid.

Grace ei ollut aivan varma siitä, millaiset varoituspuheet äiti oli pitänyt perheelle ja erityisesti sen miesväelle ennen Susanin saapumista taloon, mutta selvästi hän ei ollut ehtinyt kertoa Susanista mitään Donaldille. Tai ehkä äiti oli arvellut, että kun Donald ei ylipäätään havainnoinut ympäristöään muuten kuin teknisestä näkökulmasta, niin että hänellä ei yleensä ollut hämärintäkään aavistusta siitä, minkä näköisiä nuoria naisia hänen ympärillään liikkui, elleivät nämä olleet matkassa polkupyörällä tai omistaneet kameraa tai ajaneet autoa, Donaldin ei tarvitsisikaan tietää mitään erityistä Susanin herkkyydestä.

Mutta nyt tekniikan ylioppilas Fleming, jonka päässä ei pitänyt olla mitään muuta kuin koneita ja voimahihnoja, ojensi kätensä tervehtiäkseen, ja sitten hän katsoi vastassaan seisovaa nuorta naista päästä jalkoihin ja takaisin, varmaankin ensimmäisen kerran elämässään, sillä Millyä ei Grace muistanut hänen koskaan noin katsoneen.

Donaldin katse ei ollut röyhkeä eikä millään tavalla sopimaton. Se oli hiukan hämmentynyt, mitä ei tietysti Susanin kohdalla sopinut ihmetellä, mutta ─ yhtäkkiä Grace ei oikein tiennyt, mitä muuta se oli. Tytön ajatukset haparoivat muistoa, vastaavaa tilannetta, jonka hän tiesi varmasti kokeneensa, mutta eivät saaneet kiinni siitä, vaikka sellainen oli olemassa, jotakin, joka teki hänen mielensä hyväksi ja olonsa lämpimäksi.

Mutta samassa Grace tajusi, että Susanin mielestä Donaldin katseessa ei selvästikään ollut mitään muuta kuin röyhkeyttä ja sopimattomuutta ─ Susanin, joka niin vakaasti uskoi miesten eläimellisyyteen ja joka niin päättäväisesti pyrki ”kostamaan” näille. Nyt Susan melkein riuhtaisi irti kätensä, nosti leukaansa ja vastasi Donaldin katseeseen ─ ylimielisesti, kylmästi, vahingoniloisesti. Donald, joka oli yleensä niin rauhallinen ja tyyni, tuntui yhtäkkiä aivan kuin kutistuvan, ja sitten Susan katsoi Graceen, ja Grace melkein näki hänen ajatuksiinsa: ”Siinä sen nyt huomaat! He ovat kaikki samanlaisia!”

Tilanne oli ohi muutamassa silmänräpäyksessä, eikä Grace ollut enää varma oliko kuvitellut kaiken, sillä ainakaan lieden ääressä puuhaileva Faith ja pöydän toisella puolen istuva äiti eivät osoittaneet huomanneensa mitään. Mutta Donald vetäytyi äkkiä takaisin kuppinsa ääreen, ja Susan mutisi jotakin epäselvää ja meni huoneeseensa keittiön taakse, ja Grace jäi seisomaan eteiseen karamellipussinsa kanssa.

Ja siinä hän yhtäkkiä muisti, missä oli nähnyt täsmälleen tuollaisen katseen kuin Donaldilla. Siitä oli jo pitkä, useita vuosia. Oli ollut kesä, mutta satanut kovasti, ja hän oli ollut apteekilla auttamassa neiti Brucea, joka oli taittanut jalkansa, ja Axelin isä oli tullut tuomaan lääkettä ja tutkinut neiti Brucen jalkaa, jota pakotti kipsissä, ja…

-Grace, miksi sinä seisot siellä? äiti kysyi. -Etkö tule juomaan teetä ─ ja eikö Susankin tule?

-Me joimme juuri teetä ryöväriluolalla, Grace mutisi ja laski reppunsa ovipieleen, vaikka tiesi, että hänen olisi pitänyt heti tyhjentää se ja pestä pois mukit ja termospullo, etteivät ne pinttyisi. -Minäkin taidan mennä… vaihtamaan vaatteet.

Hän koetti sillä tavalla aivan kuin selittää Susanin katoamisen, että tämäkin tahtoi vaihtaa vaatteet ja oli vain siksi mennyt huoneeseensa mitään puhumatta. Ja hän koetti sillä tavalla aivan kuin selittää, miksi tahtoi itse sulkeutua vähäksi aikaa yksinäisyyteen.

Päästyään yläkertaan Grace putosi istumaan vuoteelleen karamellipusseineen. Hänen ajatuksensa olivat niin sekaisin, ettei hän tiennyt, mitä olisi tehnyt.

Jos se olisi ollut kuka tahansa muu kuin Donald, asiassa ei olisi ollut mitään kummallista. Stuart todennäköisesti yhä vieläkin vaistomaisesti katsoi jokaista tyttöä tuolla tavalla. Mutta eihän Donald ollut koskaan välittänyt mistään muusta kuin koneista ─ koneista ja Millystä, jonka kanssa oli lapsesta asti aivan kuin luonnostaan kasvanut yhteen.

Kunnes sitten Milly oli halunnut erkaantua tuosta yhteisyydestä ja jättänyt Donaldin yksin. Ja nyt tämä katsoi Susania sillä tavalla.

Voi hyvä tavaton, mitä Susan mahtoi ajatella! Mitä hän kuvitteli Donaldin ajattelevan! Ja minkä tähden Susan oli livahtanut tiehensä? Eihän hän koskaan muulloinkaan ollut poikia ujostellut, vaan nimenomaan pyrkinyt kaikin tavoin näitä ärsyttämään ja loukkaamaan! Normaali Susan olisi täräyttänyt Donaldille jotakin sellaista, mikä olisi saanut tämän nolostumaan, ja nauttinut teostaan!

Samassa oveen koputettiin ja Susan pisti päänsä sisään. Hän ei ollut vaihtanut vaatteita, mikä olikin järkevää, sillä hän sanoi hiukan välinpitämättömästi:

-Tuletko sinä? Mehän lupasimme auttaa lapsia haravoinnissa.

-Totta, aivan, niinhän me lupasimme, Grace mumisi. -Mennään!

Oli helpottavaa päästä ulos tekemään jotakin. Moiran ja Walterin vastentahtoisuus määrättyä työtä kohtaan ilmeni siinä, että haravointi ei ollut juurikaan edistynyt. Mutta Susan otti johdon käsiinsä, komensi Walterin hakemaan kottikärryt ja Moiran auttamaan lehtikasojen nostelussa kyytiin ja tarttui itse haravaan antaen toisen Gracelle. Hän toimi luontevasti, kuin olisi ikänsä määräillyt nuorempia sisaruksia, eikä hänessä näkynyt enää jälkeäkään mistään hämmennyksestä.

Mutta sitten ovi kävi ja Donald tuli ulos yllään haalari, jonka hän oli ostanut itselleen edellisenä kesänä sahalta, ja sytytti savukkeen portaiden luona. Hän piti tarkkaan huolen siitä, ettei koskaan polttanut sisällä, sillä äiti ei pitänyt tupakanhajusta.

-Näetkö, mutisi Susan Gracelle. -Hänen mieleensäkään ei kai tule, että hänkin voisi tulla tekemään jotakin. Tyypillistä.

-Niin mutta hänhän on menossa ”tekemään jotakin”, Grace puuskahti vastaan. -Archie tulee kotiin näillä hetkillä ja Don katsoo hänen autoaan.

Susan tuhahti ja haravoi ruskonnutta nurmikkoa niin, että edellissyksyn lehdet lentelivät ilmassa kuin vasta nyt puista putoavina. Grace tunsi olonsa epätoivoiseksi. Ilmeisesti Donald oli onnistunut antamaan niin täydellisen epäonnistuneen ensivaikutelman, ettei Susanille nyt kelvannut mikään, mitä tämä teki tai jätti tekemättä.

Samassa kadulla vilahti tuttu autonkylki. Donald sammutti savukkeensa ja meni portille. Grace värähti vähän muistaessaan erään autonhuoltokerran. Ehkä olisi parempi, ettei hän näkisi Axelia lainkaan tällä lomalla. Hän ei halunnut selitellä Susanillekaan mitään.

Neljän käsiparin voimin piha oli kohta siisti. Susan käski Walterin juosta tiehensä, ja tämä livahti onnellisena tohtorilaan Torquilia hakemaan. Moira sen sijaan jäi huolestuttavasti roikkumaan Susanin ja Gracen seuraan, kun edellinen istuutui puutarhapöydän ääreen ja vuorostaan sytytti savukkeen.

-Minä en tiennyt, että tytöt voivat polttaa, Moira huomautti.

-Älä ole idiootti, Grace sanoi. -Rosie-tätikin polttaa.

-Niin mutta hän on vanha, ei mikään tyttö!

Susan virnisti.

-Haluatko sinä maistaa? hän kysyi äkkiä.

-Susan! puuskahti Grace.

-Voinko minä? kysyi Moira puoleksi kauhuissaan, puoleksi innostuneena.

-Tietysti. Susan käänsi savukkeen tyttöä kohti. -Imaise.

Moira parka teki työtä käskettyä. Silmänräpäystä myöhemmin hän yski ja kakoi kaksinkerroin.

-Mitä varten sinä annoit hänen tehdä sen, tiesithän sinä että näin käy! Grace huudahti moittien.

-Tietysti tiesin, ja siksi teinkin. Susan imaisi savuketta vuorostaan kokeneesti. -Ymmärrätkö nyt, Moira, miten typerää tupakointi on? Älä kokeile sitä toiste.

-En varmasti! Moira huohotti vedet silmissä. -Mutta miten sinä pystyt…

-Minä erehdyin opettelemaan, sanoi Susan ja puhalsi savua ilmaan. -Lupaatko minulle, ettet sinä opettele?

Hänen äänensä oli yhtäkkiä vakava, ja hän katsoi Moiraan tiukasti.

-Lupaan, tyttö mutisi ja yskäisi vielä. -Mikset sinä lopeta, ja Don? Hänkin erehtyi opettelemaan!

-Se ei ole niin helppoa, sanoi Susan vakavasti. -Tätä alkaa tehdä mieli. Ja sitten on pakko ostaa savukkeita ja pakko polttaa, vaikka ei olisi rahaa eikä oikeastaan tahtoisi. Sitäkään varten tupakointia ei kannata opetella. Sinä et varmaan halua olla minkään mieliteon orja, eikö niin?

Itsekseen Grace ajatteli, että toisinaan saattaisi olla parempi, jos Moiran mieliteko olisi suuntautunut vaikka sitten savukkeisiin eikä niinkään toisten ihmisten asioihin, mutta hän vaikeni. Hän oli vihainen Susanille, joka oli narrannut hyväuskoista Moiraa, mutta ei voinut toisaalta olla pitämättä opetusta tehokkaana.

-Senkö tähden Milly jätti Donin, kun tämä tupakoi? Moira sanoi pohtivasti.

-Älä ole hölmö, Grace sanoi. -Ei ketään sen takia jätetä.

-Kuka on Milly? kysyi Susan välinpitämättömästi ja puhalsi taas savua ilmaan.

Moira kiirehti innostuneena kertomaan kaiken, mitä Millystä tiesi, kun sai kerrankin tuoretta kuulijakuntaa. Grace korjasi hänen tarinaansa siltä osin kuin se laajeni sadun puolelle ja täydensi niiltä osin kuin Moira oikaisi turhan suoraan.

-Mutta nyt Milly ei välitä enää Donista eikä oikein kenestäkään, kun hänestä tulee tanssija, Moira huokasi. -Millaista on olla lahjakas? Minäkin tahtoisin olla.

Susan nauroi ja taputti yhtäkkiä Moiraa lempeydellä, joka kenen tahansa muun taholta olisi käynyt nelitoistavuotiaan nuoren neidon kunnialle.

-Varmasti sinä olet lahjakas, hän sanoi. -Kaikki ovat jollakin tavalla.

-Eikä kai kaikista tarvitse tulla taiteilijoita, Moira sanoi vähän haikeasti.

Yhtäkkiä Gracen tuntoon pisti. Miten usein hän oli hermostunut Moiraan, miten monta kertaa vain käskenyt tämän olla hiljaa ja lopettaa puheenpälpätyksensä ja mieluiten mennä tiehensä. Mutta eihän Moira ollut enää mikään pikkulapsi, hyvä tavaton, totta kai hänelläkin oli haaveita ja unelmia, ei hän tahtonut aina tulla sysätyksi syrjään, vaikka osasikin olla tavattoman ärsyttävä!

-Ei tietenkään tarvitse, hän sanoi ja sieppasi Moiran yhtäkkiä kainaloonsa. -Ei taiteilijana ole helppoa, olethan sinä nähnyt, miten hankalaa se on Prinssillä, ja minäkin teen mieluummin säännöllisiä lehtikuvituksia kuin koetan elää vapaana taiteilijana.

-Niin mutta Prinssillä ja sinulla kuitenkin on lahjoja, Moira mutisi. -Minulla ei ole.

-Höpsis, sanoi Grace tiukasti. Silmänräpäyksen mietittyään hän sanoi: -Sinä olet aivan hurmaava tyttö, josta kaikki pitävät, ja se jos mikä on lahja!

-Olenko? Moira kysyi arasti ja katsoi sisareensa suurilla sinisillä silmillään.

-No, sanoi Grace miettiväisesti, kiittäen mielessään niitä pieniä, herttaisia juoruja, joita äiti oli hänelle talven mittaan kirjeissä tarjoillut, -minä en tiedä Gus MacDonaldin saatelleen ketään muita koulusta kuin sinua, mutta minä tiedän, että Alan Williamson on tahtonut olla monta kertaa parisi tanssitunneilla.

-Moira, Susan pisti väliin hiukan terävästi, -älä kuvittele, että sinun arvosi olisi mitattavissa poikien suosiolla.

-Ei tietenkään ole, Grace kiiruhti sanomaan luoden Susaniin varoittavan silmäyksen. Hänen sisarensa ei tarvinnut vielä murehtia mistään sellaisesta, mihin tämä vihjasi. -Tarkoitan vain sitä, että kaikki pitävät sinusta, koska olet iloinen ja hauska ja hyvä ystävä. Siitä mitataan sinun arvosi. Etkö sinä tapaa tänään Ionaa tai Catrinaa tai Megania?

-Voisinko minä mennä? Moira sanoi toiveikkaasti. -Äiti sanoi, että minun pitää auttaa Faithia.

-Me voimme auttaa Faithia, sanoi Susan ja sammutti savukkeensa. -Kun laiskottelimme päivällä.

-Jos minä sitten menen, Moira sanoi innoissaan ja hiukan epäröiden. -Mistä sinä löysit valkoista kanervaa?

Kysymys oli osoitettu Susanille. Tämä vilkaisi pusakkansa rintataskua, johon oli pistänyt kimpun poimimiaan kanervanoksia.

-Sieltä… mikä se luola oli. En ole koskaan aiemmin nähnyt valkoista kanervaa.

-Se tuottaa onnea, sanoi Moira hymyillen ja nousi penkiltä. -Jos äiti kysyy, minä olen Irvineillä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti