tiistai 2. toukokuuta 2017

78. Appivanhemmat

 
Dugaldin perhe saapui Fort Williamiin kiirastorstaina. Äiti ja isä menivät heitä vastaan asemalle ja saattoivat heidät postille, jotta he voisivat asettua taloksi ennen hotellilta varattua illallista.

-Minä en sitten tule, Susan ilmoitti päättäväisesti Gracelle. -Se on perheateria.

-Älä ole hullu, Grace sanoi. -Sinä olet meidän vieraamme, kuten hekin. Tietysti tulet!

-Minä en kuulu teidän perheeseenne, Susan sanoi tiukasti. -Se ateria maksaa vanhemmillesi omaisuuden muutenkin. Minä menen tapaamaan Fannya siksi ajaksi, hänellä on hyviä muotilehtiä ja hän lupasi, että saan jäljentää muutamat kaavat.

-Jos sinä niin ajattelet, Grace mutisi tuntien syyllisyyttä siitä, että oli oikeastaan helpottunut ─ lähinnä Faithin vuoksi. Susanin räikeä ehostus ja vartaloa nuolevat puvut eivät ehkä olleet aivan sitä, mitä tämä tahtoi tuleville appivanhemmilleen kotikaupungissaan esitellä.

Ja sitä paitsi kuulosti hyvältä, jos Susan oli kiinnostunut Fannyn lehdistä: ehkä hyvästä maustaan tunnettu Fanny saisi tämän hiukan muuttamaan tyyliään?

-Sinun tilallasi pitäisin varani, Faith sanoi matalasti Gracelle, kun he illansuussa valmistautuivat iltaan tyttöjen huoneessa ja Moira oli mennyt äidin luo pyytääkseen tätä palmikoimaan hiuksensa. -Ei Gordon enää niin keskenkasvuinen ole, etteikö hän iskisi silmiään tyttöön, joka suorastaan tyrkyttää itseään jokaiselle miehenpuolelle!

-Ei hän mitään tyrkytä, Grace mutisi. Voi sentään, kukaan ei varmasti ymmärtäisi eikä uskoisi, jos hän koettaisi selittää, mitä Susan oikeastaan olemuksellaan ajoi takaa! -Ja sitä paitsi minä olisin vain iloinen, jos Gordon iskisi silmänsä johonkuhun, Susaniin tai vaikka sitten Maisieen. Ei ole tervettä, että hän uppoutuu vain lukuihinsa!

-Mitä varten sinä et voi antaa periksi hänelle? Faith kysyi ja nyki hamettaan, aivan kuin olisi epäillyt sen olevan liian lyhyt. -Tarkoitan, että nyt kun Axel ei enää vilkaisekaan sinuun, kannattaisi pitää kiinni edes Gordonista, ettet jää kohta lehdelle soittelemaan.

-En minä osaa soittaa enempää kuin mihin isä on pakottanut, Grace irvisti ja meni peilin ääreen kampaamaan tukkaansa. -Miksi sinä kuvittelet, että minä välttämättä tahtoisin naimisiin?

-Mitä sinä sitten aiot tehdä? Et kai sinä kuvittele elättäväsi itseäsi piirustamalla?

Gracen hiusharja pysähtyi kesken liikkeen, sitten hän kääntyi hitaasti.

-Joskus minä en totisesti voi olla ihmettelemättä, mitä Dugald sinussa oikein näkee, hän sanoi äärimmäisen loukkaantuneena.

-Enkä minä voi olla ihmettelemättä, mitä Gordon sinussa näkee! Faith nykäisi niskaansa. -Aivan oikein sinulle, jos hän ottaa tuon Susanin.

-Hän on seitsemäntoista, hölmö! Ei hän ”ota” ketään vielä vuosiin! Itse taidat olla kateellinen, kun Fannylla on muitakin ystäviä, etkä saa tuntea enää itseäsi tärkeäksi!

-Minä… Faith aloitti.

Ja sitten hän yhtäkkiä peitti kasvonsa, putosi istumaan vuoteelleen ja alkoi itkeä.

Grace järkyttyi niin, että jähmettyi hetkeksi paikalleen. Sitten hän heitti hiusharjan pois ja kietoi kätensä Faithin ympäri.

-Faye, älä nyt ─ mitä sinä ─ et saa itkeä, kultaseni, ajattele nyt mitä Dugaldin vanhemmat ajattelevat, jos näkevät sinun itkeneen!

-Minä en vain jaksa, Faith nyyhkytti. -Minä en jaksa enää!

-Mitä sinä et jaksa? Grace tarjosi sisarelleen nenäliinaa toivoen, että tämän kyynelten aiheuttamat läikät hänen leninkinsä rintamuksessa kuivuisivat ennen hotellille pääsyä. -Koeta rauhoittua, et saa olla hysteerinen!

-Minä en jaksa tätä kaikkea! Faith painoi nenäliinaa suulleen. -Joulusta asti minä olen vain siivonnut ja keittänyt ja pyykännyt, eikä siitä tule loppua ─ ja minä tiedän, että huominen lounas ei onnistu, minä en vain osaa tehdä paahtopaistia ─ ja Dugald odottaa minulta niin paljon, varsinkin kun Joan-täti on niin tarkka ruoasta ─ minä en kelpaa heille!

-Faye, sanoi Grace tiukasti ja ravisteli sisartaan, -lopeta heti. Tietysti sinä kelpaat heille! Dugald rakastaa sinua, ja se on tärkeintä.

-Mutta minä en… minä en jaksa tätä jatkuvaa arjen pyörittämistä, minusta tuntuu kohta, että toiseen käteeni kasvaa pölyhuiska ja toiseen tiskiriepu, eikä elämässä ole mitään…

-On kauhean ikävää, että sinä jouduit niin äkkinäisesti ottamaan taloudenpidon taas vastuullesi, Grace sanoi varovasti. Hän ei tahtonut missään tapauksessa lipsauttaa mitään Coran asioista. -Mutta toisaalta, nyt minä kysyn kuten äiti: mitä muuta sinä sitten tekisit? Eihän sinulla ole koulua käytävänä eikä muuta työtä, kun et halua auttaa isää kaupassakaan.

-Sitähän minä juuri en jaksakaan! Faith sopersi ja niisti nenänsä. -Että koko elämä on vain tätä!

-Mitä koko elämä on? Grace vilkaisi kelloaan. Heidän pitäisi lähteä hotellille neljännestunnin kuluttua.

-No tätä! Faith teki kädellään liikkeen, joka ilmeisesti sisällytti kotitalouden kaikki toimet. -Etten minä koskaan enää tee mitään muuta kuin laitan ruokaa ja silitän ja…

-Faith, Grace sanoi terävästi. -Siitä on kulunut kaksi vuotta, kun vastasit myöntävästi Dugaldin kosintaan. Et kai sinä kuvitellut, että tänä aikana hän muuttuu postinhoitajasta ruhtinaaksi, joka kustantaa sinulle täyden palveluskunnan?

-En minä tiedä, Faith mutisi ja hypisteli nenäliinaa. -En minä ajatellut. Tarkoitan, että minä rakastan Dugaldia, tietysti, ja aluksi kodinhoito oli hauskaa, oli mukava tuntea itsensä tärkeäksi ja osaavaksi, mutta… Tätäkö tämä elämä sitten vain on?

-Äiti varmaan sanoisi tähän, että avioliiton perimmäinen tarkoitus ei ole pyykinpesussa, Grace huomautti, ja ensimmäisen kerran elämässään suorastaan toivoi Moiran törmäävän sisään ja keskeyttävän tämän kaikin puolin kiusallisen tilanteen. -Ja kyllä minä luulen, että on aivan toisenlaista pestä pyykkiä ja kokata omassa kodissaan kuin täällä äidin valvonnassa! Minustakin on hauskempi keittää isoäidin luona kuin täällä.

-Äiti on sanonut paljon viisaita asioita, Faith melkein kuiskasi. -Meidän kihlautuessamme hän koetti saada minut käyttämään hyväkseni tämän odotusajan ennen häitä, opiskelemaan, kehittämään itseäni, etsimään omaa tietäni. Minun olisi pitänyt kuunnella häntä.

-Mitä sinä tarkoitat? Grace vilkaisi taas salaa kelloaan.

-Nyt se on kaikki myöhäistä! Muutaman kuukauden päästä me olemme naimisissa, ja siinähän minä sitten vain pölytän ja tiskaan! En voi koskaan enää opiskella enkä matkustaa enkä tehdä mitään muutakaan, vaikka miten tahtoisin!

-Faith, sanoi Grace tiukasti, -eikö sinun mieleesi ole todellakaan tullut miettiä tällaisia asioita yhtään aiemmin?

-Ei! Oli niin mukavaa, kun Cora oli meillä, ja minä sain valmistella kapioita ja kaikkea sellaista! Mutta kun hän katosi aivan yhtäkkiä ja sitten minun piti ruveta huolehtimaan kaikesta enkä enää päässyt mihinkään…

Seitsemän minuuttia.

-Rauhoitu nyt, sanoi Grace ja rutisti Faithia hartioista. -Sinä olet vain väsynyt, kun olet koko viikon raatanut kellon ympäri. Anteeksi, etten minä ole ollut enemmän avuksi! Kaikki menee hyvin, Dugald on hulluna sinuun ja hänen vanhempansa ─ sinähän olet jo tavannut heidät, miksi sinä enää jännität!

-Juuri siksi, Faith mumisi ja niisti taas.

-No, sanoi Grace miettiväisesti, -ainahan sinä voit sanoa, että haluat lykätä häitä.

-Oletko sinä hullu! Kahden ja puolen vuoden kihlauksen jälkeen!

-Tai voithan sinä naimisissa ollessasikin opiskella. Äitikin on kirjoittanut koko ajan kun on ollut naimisissa.

-Äidillä on ollut kotiapulainen!

Grace huokasi.

-Minä en oikein enempää voi auttaa, hän sanoi lyhyesti. -Jos sinä alat vasta tässä vaiheessa miettiä, mitä olisit voinut tehdä elämälläsi…

-Minä kadehdin sinua, Faith tunnusti yhtäkkiä ja katsoi sisareensa. -Sinä et hätäile, sinä teet mitä tahdot, kaikki ovet ovat sinulle auki…

Grace oli aivan vähällä sanoa, että niinhän ne olisivat olleet Faithillekin, mutta sai nielaistua tämän kommentin, josta tuskin olisi ollut sisarelle iloa. Sen sijaan hän nousi ja meni Faithin lipastonlaatikolle.

-Puuteroi nenäsi, hän komensi ja otti esiin puuterirasian. -Muuten Farlanet luulevat, että olet riidellyt Dugaldin kanssa.

-En minä voi puuteroida itseäni! Joan-tädin mielestä sellainen on hirveän kevytmielistä.

-No sitten menet heti kylpyhuoneeseen ja peset kasvosi. Toivotaan, että raitis ilma hoitaa loput.

Faith livahti huoneesta ja alas portaita ja sulkeutui kylpyhuoneeseen kymmeneksi minuutiksi, niin että lopulta äiti koputti oveen jo oikein huolissaan.

-Me myöhästymme, ellet sinä tule ulos juuri nyt, hän sanoi.

Vihdoin Faith tuli, hymyilevänä, suloisena, punoittavin poskin. Hän lähetti terveisiä Fannylle, jonka luo Susan lähti selvästikin huojentuneena siitä, ettei joutunut mukaan perheillalliselle, rupatteli hilpeästi illan ruokalistasta ja moitti Emma Woodia, jonka karvoja löysi päällystakistaan.

Grace oli toisaalta helpottunut siitä, että sisar hillitsi itsensä, toisaalta häntä ärsytti. Oli niin Faithin tapaista tehdä kaikkensa saadakseen haluamansa, ja sitten halutakin jotakin muuta! Mitä isä olikaan sanonut Faithin ja Dugaldin kihlauksen jälkeen ─ ”toivottavasti Faye ei saa päähänsä mitään typeryyksiä”. Voi, jos isä tietäisikin!

Hotellilla oli melkein tungosta, sillä monet matkailijat olivat tulleet Ylämaalle viettämään pääsiäislomaa. Evan mutisikin haikeana, että oli menettänyt hyväpalkkaisen opastustehtävän, sillä äiti oli ehdottomasti torjunut kaikki ajatukset nummille katoamisesta, kun heillä oli vieraita.

Onneksi heille oli etukäteen varattu pöytä, jonka ympärille kaikki mahtuivat istumaan. He ehtivät odottaa vain hetken, kun Dugald tuli ruokasaliin vanhempiensa ja sisarensa kanssa.

-Eivät he näytä yhtään kamalilta, kuiskasi Walter äänekkäästi, ja Grace tönäisi veljeään kyynärpäällä kylkeen.

Herra Farlane oli hyvin paljon Dugaldin näköinen, tai tietenkin toisinpäin. Hänen paksu tukkansa oli jo harmaantunut ohimoilta, mutta hänellä oli samanlaiset mustikansiniset silmät kuin pojallaan, ja hän oli yhtä reipas ja ryhdikäs. Grace oli myös huomaavinaan, että hän vaikutti yhtä hilpeältä kuin Dugald, joka oli aina iloinen ja ystävällinen.

Grace ei voinut olla miettimättä, että herra Farlane olisi yksinään saattanut olla erittäin hauskaa seuraa, vaikka tietysti tämä kysyi jossakin vaiheessa iltaa isältä, missä tämä oli palvellut sodan aikana, ja sitten he puhuivat vain Ranskasta ja Belgiasta, ja se kävi vähän pitkästyttäväksi.

Läsnä oli kuitenkin myös rouva Farlane. Tämä oli pieni, hoikka ja tumma, vähän samanlainen kuin Cora. Mutta siinä missä Corassa oli jotakin vetäytyvää ja vähän arkaa, rouva Farlane ei aristellut. Hän oli hyvin kohtelias, siinä ei ollut moittimista. Äärimmäisen kohtelias. Myöhemmin kotona Moira pohti ääneen, oliko Dugaldin äiti opetellut ulkoa kaikki maailman käytösoppaat, ja Grace arveli, että vaikka rouva Farlane olisi istutettu neljännestunnin varoitusajalla illalliselle Buckinghamin palatsiin, hän olisi osannut valita oikeat ruokailuvälineet oikeassa järjestyksessä ja keskustella täsmälleen niistä aiheista, joista kuninkaan seurassa sopi keskustella.

Mutta samalla rouva Farlane sai lähipiirinsä tuntemaan, että nämä eivät olleet yhtä taitavia. Hänellä oli tapana tuhahdella hiukan samalla tavalla kuin Angela-neidillä Berliinissä, mutta siinä missä Angela-neidin tuhahtelu oli ollut jotenkin aristokraattista, Joan Farlane onnistui tuhahtamaan tavalla, joka sai keskustelukumppanin tuntemaan, että juuri hän oli sanonut tai tehnyt jotakin paheksuttavaa.

Alison Farlane oli neljäntoista, ja nyt Grace alkoi ymmärtää, miksi Dugald oli aina suhtautunut Moiraan niin kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti. Alison vaikutti tulleen isäänsä, hänen silmänsä tuikkivat yhtä iloisesti kuin herra Farlanella ja Dugaldilla, ja yhtään vapaammassa tilanteessa hän olisi varmasti ystävystynyt hyvinkin vikkelään Moiran kanssa. Mutta hänkin tuntui vavahtavan äitinsä tuhahteluja ja keskittyi lähinnä syömään niin, etteivät ruokailuvälineet kilahtaneet lautaseen.

Oli ihailtavaa havaita, miten Koivurannan perhe, joka oli tottunut keskustelemaan ruokaillessaan huomattavasti vilkkaammin ja vapaammin kuin monet muut perhekunnat, teki kaikkensa Faithin vuoksi. Isä oli yhtä asiallinen kuin silloin, kun hän piti puheita tai johti kokouksia. Äiti hymyili suloisesti ja osoitti suurta kiinnostusta kaikkeen, mitä rouva Farlane omasta elämästään kertoi.

Archie osoittautui yllättäen aivan mestarilliseksi kiusallisten hiljaisten hetkien täyttäjäksi. Donald, joka oli ollut jollakin tavalla hajamielinen, aivan terästäytyi ja näytti siltä, kuin olisi ollut äidin tavoin suunnattoman kiinnostunut kaikesta, mistä vieraat puhuivat. Evan nyökytteli hyväksyvästi kaikelle selvästikin huojentuneena, kun sai antaa vieraiden puhua. Moira keskittyi kuuntelemaan silmät suurina, minkä tiedettiin perheen kesken merkitsevän keskustelussa käsiteltyjen asioiden leviämistä valon nopeudella eteenpäin, mutta Farlanet näkyivät pitävän häntä vain tavattoman suloisena tyttönä. Jopa Walter teki kaikkensa, jotta ei olisi pyöritellyt kaulaansa, vaikka kotona olikin ollut varma, että äidin hänen kaulaansa pakottama solmio kuristaisi hänet.

Faith oli hiljainen ja lähinnä työnteli ruokaa lautasellaan sinne tänne. Grace näki, että Dugald piti häntä kädestä pöytäliinan suojassa. Toivottavasti kukaan muu ei huomannut! Sillä todellakin Farlaneilla ─ ainakin rouvalla ─ oli melko tiukat käsitykset siitä, mikä oli sopivaa ja mikä ei.

Tietysti se, että isä oli kauppias ja että hänellä oli niin monia luottamustoimia, herätti heissä arvostusta. Mutta rouva Farlanen suu muuttui viivaksi, kun äiti mainitsi jotakin kirjoitustöistään ─ selvästikään tämä ei hyväksynyt sitä, että perheenäiti teki ansiotyötä. Faith oli aivan oikein arvannut Archien yritystoiminnan ja Donaldin insinööriopintojen tulevan hyväksytyiksi, mutta taideakatemia sai rouva Farlanen nenänpielet värisemään, kuin hän olisi haistanut jotakin epämiellyttävää.

-Ennen nuoret tytöt harjoittelivat posliininmaalausta ja asetelmien tekoa kotona, hän sanoi, ja Grace näki sielunsa silmin, miten Alison pakotettiin kotona maalaamaan posliinia ja tekemään asetelmia. -Eikö tuollaisissa paikoissa elämä ole hirveän kevytmielistä!

-Me teemme kyllä ahkerasti työtä, Grace sanoi tavalla, joka Archien myöhemmän tulkinnan mukaan kuulosti siltä, kuin jos hän olisi kertonut piirtävänsä alkukuvia käsikirjoituskopioihin nunnaluostarissa.

Evanin, Moiran ja Walterin elämän rouva Farlane onneksi katsoi keskittyvän niin täysin koulunkäyntiin, ettei hän epäillyt vielä heidän suhteensa mitään sopimatonta. Mutta sitten äidiltä lipsahti, että Stuart puuttui seurueesta. Ja koska tämä kerran ei ollut tullut kotiin kiirastorstaina eikä ollut siis pelkästään kunniallinen pianonsoitonopettaja, jolla olisi vapaata pyhäpäivät, äidin oli pakko jatkaa mumisemalla jotakin konserteista.

-Olemmekohan me kuulleet häntä? herra Farlane sanoi ilahtuneena. -Kävimme taannoin Perthissä konsertissa, jossa eräs nuori mies soitti oikein taitavasti Brahmsia.

Isä kiiruhti muotoilemaan, että viime aikoina Stuart oli esittänyt lähinnä kevyempää ohjelmistoa. Hän toi korostetusti esiin sen, että Stuart oli kihloissa ja keräsi pääomaa avioitumista varten, aivan kuin Prinssi vain ansiotulon tähden olisi alentunut soittamaan muuta kuin Brahmsia.

-Onneksi Dugaldilla on kunniallinen ammatti, sanoi rouva Farlane ja taputti poikansa kättä, edelleen havaitsematta, että toinen käsi oli liinan suojassa Faithin käden ympärillä. -Voin vain kuvitella, miten raskasta on, kun oma poika joutuu henkensä pitimiksi kiertelemään pitkin poikin maailmaa!

-Äiti, Dugald nuhteli lempeästi, -Stuart on oikein arvostettu pianisti. Olet varmasti lukenut hänestä sanomalehdistä.

-Minä en jouda lojua lehtiä lukemassa, rouva Farlane naurahti. -Koti ei hoidu itsestään, käsität kai!

Faith sai yskänpuuskan ja joutui irrottamaan otteensa Dugaldista köhiäkseen lautasliinaan. Samassa silmänräpäyksessä Moira, jonka oli sankarillisesti hillinnyt itsensä koko aterian ajan, unohti täysin missä oli.

-Oletko sinäkin tupakoinut? hän huudahti moittivasti. -Susan antoi minun maistaa savukkeestaan ja minä rupesin yskimään ja… Grace, älä nipistä!

-Jos minä pyydän tarjoilijaa tuomaan lisää vettä, karahvi on näköjään tyhjä, Archie sanoi nopeasti. -Vai joko äiti ajatteli, että olisi jälkiruoan aika?

Isä alkoi kysellä herra Farlanen työalasta, ja äiti ryhtyi nopeasti kertomaan rouva Farlanelle, miten mainio keittiö hotellissa oli häitä ajatellen, aivan kuin he eivät juuri olisi kaikki syöneet mainitun keittiön antimia. Sisarukset puolestaan loivat närkästyneitä katseita sekä Moiraan että Graceen, jota arveltiin jollakin tavoin tämän paljastuksen syypääksi, kun kyse oli kerran ollut Susanista.

-Anteeksi, Donald sanoi, nousi ja kumarsi kohteliaasti, -minä taidan käydä haukkaamassa vähän raitista ilmaa ennen jälkiruokaa.

-Niin minäkin! Grace hypähti pystyyn ja seurasi häntä.

Ilta oli kolea ja sumuinen, mutta Grace mieluummin hytisi rappusilla kuin istui senkin hetken ruokasalissa. Donaldin savukkeen pää kiilui harmaudessa pienen kiiltomadon tavoin.

-Hän on selvästikin niitä ihmisiä, jotka varmasti tietävät, miten tulee elää, nimittäin täsmälleen kuten hän elää! mutisi Donald. -Rouva Farlane siis.

-Minä alan ymmärtää, miksi Faith jännitti niin kovasti, Grace vastasi. -Onneksi Susan ei tullut mukaan.

Hän ei ollut tarkoittanut sanoa sitä, hän ei ollut tiennyt ajatelleensakaan Susania muuten kuin Moiran lipsautukseen liittyen ─ mutta nyt hän tunsi yhtäkkiä kadehtivansa tätä. Miten hauskaa Susanilla mahtoi olla Fannyn kanssa tohtorilassa, kun hän kitui täällä!

Donald ei kommentoinut mitään hänen puheeseensa, poltti vain savukettaan keskittyneesti kuin se olisi ollu tärkein asia maailmassa.

-Mennään takaisin, sinä palellut, veli sitten sanoi lyhyesti ja sammutti savukkeensa porraspielessä olevaan tuhkakuppiin.

Grace puri huultaan. Hän olisi tahtonut yhtäkkiä jatkaa keskustelua Susanista, pakottaa Donaldin sanomaan jotakin, ─ mitä, sitä hän ei tiennyt itsekään. Donald oli kuitenkin jo ovella ja piti sitä auki häntä varten, ja Gracen oli pakko pujahtaa sisään.

Vihdoin illallinen oli ohi ja he hyvästelivät Farlanet. Koska Dugaldin oli mentävä tietysti postille vanhempiensa kanssa, hän ei voinut viedä Faithia iltakävelylle, kuten varmasti olisi tahtonut. He muut taas eivät Farlaneista erottuaankaan viitsineet sanoa suoraan, mitä näistä ajattelivat, etteivät olisi loukanneet Faithia. Äiti vain kysyi ankarasti Moiralta, mitä tämän puheet tupakoinnista olivat tarkoittaneet, ja sanoi Donaldille toivovansa tämänkin luopuvan moisesta turhuudesta, sillä oli hyvin sopimatonta nousta pöydästä kesken aterian.

-Olisinhan minä voinut polttaa pöydässäkin, Donald mutisi. -Mitähän rouva Farlane siihen olisi sanonut!

-Donald Duncan Fleming, äiti nuhteli, -sinä olet kahdenkymmenen ja voisit käyttäytyä sen mukaan.

-Onko meidän pakko tavata heidät huomennakin? Walter kysyi onnettomana.

-On, sanoi isä tiukasti. -Eikä ole haitaksi, että sinä joudut edelleen olemaan ihmisiksi.

Ilta ei ollut vielä kovin myöhäinen, joten he hämmästyivät nähdessään, että Koivurannassa paloi valo. Susan oli sanonut viipyvänsä tohtorilassa siihen asti kuin he palaisivat, mutta nyt hän istuikin olohuoneessa ja luki jotakin hyllystä löytämäänsä kirjaa.

-Sinun vanhin veljesi tuli iltajunassa ja ilmaantui naapuriin, hän sanoi Gracelle. -Niin että minä häivyin.

-Stuartko? äiti huudahti. -Voi miten mukavaa, että hän pääsi sittenkin käymään kotona! Pitää laittaa hänelle voileipiä valmiiksi, kun hän palaa tohtorilasta.

-Hän palasi jo, sanoi Susan ja käänsi kirjan sivua, kuin olisi ollut hyvinkin tottunut kertomaan ihmisille näiden läheisten tekemisistä. -Puoli tuntia sitten. Ja hän paiskoi ovia, niin että ilmeisesti siellä on nyt ryppy rakkaudessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti