keskiviikko 3. toukokuuta 2017

79. Taas Särkyneiden sydänten kujalla

 
Maaliskuun 30. päivänä
”Hämärästi muistelen rouva Wallacen joskus maininneen, että äiti olisi kutsunut meidän katuosuuttamme Särkyneiden sydänten kujaksi. En ole koskaan ymmärtänyt, minkä tähden, sillä eihän tässä nyt sen onnettomampia ihmisiä asu kuin muuallakaan. Mutta tällä hetkellä nimi on aika osuva.

Stuart on riidellyt Fannyn kanssa. Mistä, sitä ei tiedä kukaan muu kuin nämä kaksi, eivätkä he kerro. Faithkaan ei tiedä, mutta me olemme luonnollisesti esittäneet takanapäin lukuisia arvailuja. Valitettavasti arvaileminen ei tee sovintoa Stuartin ja Fannyn välille, kun Prinssi ei sitä yritäkään tehdä. Hän on istunut puolen päivää pianon ääressä ja soittanut melkein yhtä rajusti kuin isä silloin, kun tällä on ’huono hetki’.

Archie kaipaa Coraa ─ vaikka tämän tietysti tiedämme vain minä ja äiti ja isä. Hän hautaa ikävänsä työntekoon, tai milloin se ei onnistu, kuten näin pitkäperjantaina, vetäytyy huoneeseensa heti kun voi. Taas mietin, mahtavatko he Stuartin kanssa puhua asioistaan toisilleen. Minä olen loman aikana yrittänyt parina iltana käydä ovella, mutta Archie on käännyttänyt minut pois ennemmin päättäväisesti kuin hienotunteisesti, ja hänen pöytänsä on ollut täynnä papereita, niin että kai hän keskittyy ajattelemaan vain yrityksensä ja kirjakaupan asioita.

Donald suree Millyn välinpitämättömyyttä. Aavistan, ettei hän olisi tahtonut edes tulla kotiin pääsiäiseksi, jos olisi voinut keksiä tekosyyn jäädä Glasgow’hun. Archien tavoin hänkin tahtoisi hautautua työhön, käytännössä kuorma-auton ja isän moottoripyörän ja kameroiden ja minkä tahansa teknisen korjaamiseen. Kun sellaista ei riitä määrättömästi, hän hautautuu jonkin oppikirjansa taakse ja käy ulkona tupakalla tavallista useammin. Susaniin hän suhtautuu täysin välinpitämättömästi, niin että minun hupsut kuvitelmani heräävistä katseista olivat omaa mielikuvitustani, ja olen todella kiitollinen siitä, etten mennyt puhumaan asiasta mitään Susanille. Hän olisi räjähtänyt.

Faith ─ no, hänellä ei pitäisi olla mitään syytä suruun. Tänään Farlanet olivat kanssamme kirkossa ja tulivat sitten meille lounaalle, ja Faithin paahtopaisti onnistui yli odotusten, niin että jopa rouva Farlane sanoi siitä jotakin kiittävää. Ja huomenna Faye menee äidin kanssa hotellille tapaamaan rouva Farlanea ja hovimestaria, ja he suunnittelevat häitä, sillä vaikka äiti ja isä ne järjestävät, äiti tahtoo olla kohtelias ja kysyä myös Dugaldin vanhempien mielipidettä, kuten Alice-täti kysyi hänen mielipidettään kaikesta Fannyn ja Faithin tanssiaisiin ja äidin ja isän hopeahääjuhlaan liittyvästä. Mutta sen jälkeen, mitä kiirastorstai-iltana tapahtui, minä olen ollut näkevinäni Faithin kasvoilla naamion, ja minua pelottaa ajatella, mitä on sen alla. Sanoin Fayelle, että hänen pitäisi puhua äidin kanssa, ja että ei ole mikään skandaali lykätä häitä, mutta hän vain käski minun olla vaiti.

No niin, seuraavana listassa olenkin sitten minä, enkä minä koe sydämeni olevan nykyään enää pahastikaan särkynyt ─ kestän jo kuulla puhuttavan Berliinistä ilman ikäviä muistoja ─ mutta kun tänään kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen Barclayt pysähtyivät puhelemaan kanssamme, ja Axel kysyi kuulumisiani ja kertoi itse voivansa hyvin ja sen jälkeen lähinnä näytti siltä, kuin olisi toivonut pääsevänsä mahdollisimman pian seurastani, ja kun sen sijaan Gordon tuli kysymään, enkö lähtisi hänen kanssaan elokuviin tai nummelle, ja minä tunsin pelkkää helpotusta ilmoittaessani hänelle, etten todellakaan tekisi mitään sellaista pitkäperjantana ylipäätään, ja etten missään tapauksessa tekisi mitään sellaista nyt, kun Susan on vieraanani, ja kun Gordon näytti happamalta eikä yhtään siltä, kuin olisi pyynnöllään itse asiassa pyrkinyt saamaan Susanin seuraansa, vaikka Faith niin väittikin, ja kun tunsin siitä johtuen kummallista helpotusta, en oikein tiedä itsekään, mitä tämä on.

Niin että meidän sisarussarjastamme aivan tyytyväisiä elämäänsä taitavat olla vain Evan, Moira ja Walter. Vaikka Evan on jo kuudentoista, ja hänen äänensä ei enää satu korviin vaan on muuttunut miellyttävän matalaksi, en tiedä hänen koskaan saatelleen ketään tyttöä sen enempää kuin mitä kohteliaisuus on vaatinut tanssituntien jälkeen, jonne isä hänet pakotti, vaikka Moira on ”sattunut kuulemaan”, että Tyra Saunders tulisi Evanin taholta hyvin mielellään saatelluksi. Evan on tänä talvena johtanut pienimpiä partiolaisia, ja kesällä hän aikoo taas mennä vuoristo-oppaaksi. Mitä hän sen jälkeen aikoo, sillä hänen koulunsahan loppuu, sitä ei kukaan tiedä, ei edes äiti. Minä luulen, että Evan olisi onnellinen, jos vain saisi vaeltaa erämaassa tapaamatta koskaan ketään toista ihmistä.

Moira on, kuten ällistyksekseni olen vasta nyt tajunnut, todellakin jo neljäntoista, ja hänellä on tietysti omat pienet sydänsurunsa silloin tällöin. Mutta kuten koetin hänelle taannoin puutarhassa vakuuttaa, hän on pidetty ja myös lörpöttelylahjoistaan huolimatta hyvin järkevä tyttö. Minä en ihmettelisi vähääkään, vaikka hän menisi muutaman vuoden päästä kihloihin Gus MacDonaldin kanssa ilman mitään skandaaleita ja asettuisi säädyllisen ajan kuluttua tyytyväisenä elämään tämän rouvana, eikä kaipaisi elämäänsä mitään sen kummallisempaa kuin taloustöitä ja teekutsuja naapurien kanssa, sillä niin sietämätön kuin Moira joskus onkin, hänellä on ihmeellinen lahja olla kiinnostunut kaikesta ja kaikista ja löytää ilo elämäänsä pienistä ja vaatimattomistakin asioista.

Walterin ei onneksi tarvitse tietää sydänsuruista vielä aikoihin, sillä hän on vasta kahdentoista, ja joskus täytyy myöntää, että minä melkein kadehdin häntä. Ollapa kahdentoista, miten huoletonta se oli ─ ja miten kovalla kiireellä halusin olla ’melkein kolmentoista’! Olisinpa silloin tiennyt, ettei ’isoksi tuleminen’ ole laisinkaan niin hauskaa.

Jos tähän luetteloon ottaa vielä Susanin, niin voin todeta, että ehkä hänenkin sydämensä on tietyllä tavalla särkynyt ─ mennyt rikki jo ennen syntymää, silloin, kun hänen äidilleen tapahtui kauheita asioita. Minä en tiedä, onko Susanille ollut mitään hyötyä tai iloa siitä, että hän viettää lomansa meillä, mutta toivon sitä. Tosin hän suhtautuu Donaldiin yhä niin kylmästi, että pelkään tämän onnistuneen pilaamaan kaikki hyvät yrityksemme osoittaa miehetkin ihmisiksi.

Susan oli tänään kanssamme kirkossa. Hän ilmoitti ensiksi, ettei todellakaan aio tulla, mutta minä vetosin hänen syksyiseen tunnustukseensa siitä, että hän toisinaan käy kirkossa, eikä hän keksinyt mitään syytä siihen, miksi ei tulisi nyt. Huomasin toki, ettei hän avannut suutaan yhdenkään virren sen enempää kuin uskontunnustuksen tai rukoustenkaan aikana, mutta saarnaa hän kuunteli, koska esitti siitä jälkikäteen aivan kuin muodon vuoksi muutaman pisteliään huomautuksen. Onneksi pastori Torran saarnasi, sillä hän puhuu aina hyvin ja loogisesti ja vähemmän tulikivenkatkuisesti kuin kirkkoherra, varsinkin sen jälkeen, kun pikku Sophia on syntynyt.

Olin hiukan huolissani siitä, miten Susan pukeutuisi kirkkoon ja lounaalle, mutta hänellä oli yllään se sama hiukan väljempi leninki kuin minun syntymäpäivilläni, eikä edes rouva Farlane katsonut häntä pitkään muusta kuin siitä syystä, että Susan paljasti minun laillani opiskelevansa tuossa kevytmielisessä taideakatemiassa.

En voinut olla kysymättä Susanilta, miksi hänellä on tämä yksi asiallinen leninki, ja hän paljasti, että tätä ─ omien sanojensa mukaan ’tekopyhää’ ─ pukua hän käyttää tavatessaan äitiään. Ilmeisesti rouva Reid (tai eihän hän ole rouva, mutta tuntuu hullulta nimittää häntä neidiksikään) ei edes tiedä, millaisella kostoretkellä hänen tyttärensä on koko miessukukuntaa kohtaan.

Itse asiassa Susan on huomattavan paljon sievempi pukeutuessaan vähemmän päällekäyvästi, ja melkein uskaltaisin sanoa, että Donald katseli häntä salaa lounaan aikana ─ mutta kun niin täysin erehdyin hänen katseestaan taannoin eteisessä, erehdyin luultavasti tässäkin.”

Maaliskuun 31. päivänä
”Tänään meillä muilla oli ’lomaa Farlaneista’, kuten Walter aamiaisella tyytyväisenä ilmoitti, sillä vain äiti ja Faith lähtivät hotellille heitä tapaamaan. Moira olisi itse asiassa halunnut mennä mukaan ystävystyäkseen paremmin Alisonin kanssa, jonka kanssa ehti tutustua hiukan perjantaina, mutta äiti ei huolinut häntä, enkä minä sitä ihmettele. (Moira olisi kuulemma tahtonut kysyä, oliko Alison hyväksytty morsiusneidoksi!)

Faithilla on hyvin varmat mielipiteet siitä, mitä kukkasia hän tahtoo käyttää koristelussa ja mitä tarjotaan alku- ja mitä pääruuaksi, ja millaista musiikkia soitetaan vastaanoton aikana. Välillä minusta tuntuu, että hän on varmempi hääjuhlan puitteista kuin siitä, tahtooko naimisiin ylipäätään.

-Olen totisesti kiitollinen, etten minä joudu koskaan tutustumaan mihinkään appivanhempiin, Susan virnisti, kun me lähdimme kävelylle. Sää on lämmennyt ja hetkittäin tuntui melkein kesältä.

-Älä sano, minä varoitin. -Minä uskon, että kun sinä tapaat sen oikean…

-Fleming, älä vain väitä, että sinä uskot tuollaisiin satuihin! puuskahti Susan aivan tosissaan suuttuen. -Unelmaprinsseihin ja valkoisiin ratsuihin! Juuri tuolla tavallahan pikkutyttöjä huijataan uskomaan, että miehet tekevät mitä tahansa heidän eteensä, kun asia on todellisuudessa juuri toisinpäin.

-En tietystikään, sanoin vähän kärsimättömänä. -Mutta siihen minä uskon, että jokaiselle on olemassa se oikea. Vähän kuin äiti ja isä toisilleen!

En oikein tiedä, miksi sanoin niin. Mutta nyt vain yhtäkkiä tulin ajatelleeksi äitiä ja isää, ja miten he kohtelevat toisiaan, ja mitä kaikkea hopeahääjuhlassa puhuttiin, ja mitä isä puhui minulle kauan sitten puutarhassa siitä, millaista oli odottaa ja toivoa äidiltä myöntävää vastausta ─ ja olen entistäkin varmempi siitä, että Susan on väärässä ja minä oikeassa.

-Hmh, sanoi Susan. -Se taulu on kyllä hyvä. Sinä olet lahjakas.

Hän tarkoitti sitä maalausta, jonka tein äidin vanhan valokuvan perusteella, ja jonka tarinan olen hänelle kertonut.

-Sellaisesta aiheesta ei voi kukaan tehdä kuin hyvän taulun, sanoin viattomasti. -Uskollisesta rakkaudesta, tarkoitan.

-Äh, sanoi Susan. -Isäsi taatusti esitteli tovereilleen sitä kuvaa vain yhtenä päänahkana.

Se taitaakin olla eri asia, miten minä Susanin oikeassaolostani vakuutan.”

Huhtikuun 1. päivänä
”Tänään me emme menneet pääsiäiskirkkoon, sillä Farlaneiden juna lähti aamupäivällä ja kaikki menimme saattamaan heitä.

Vaikka he eivät viipyneet kaupungissa kuin kolme yötä, ja vaikka he eivät yöpyneet lainkaan meillä, vaan Dugaldin luona ─ niin että tämä itse on kai nukkunut keittiön lattialla, ja minä mietin taas, miten tavattoman pieni ja ahdas postin yläkerran asunto on, ja miltä Faithista tuntuu joskus emännöidä siellä ─ uskon, että olimme kaikki helpottuneita. Epäilen, että myös Farlanet itse, mikä on minusta vähän loukkaavaa, sillä me olemme mielestäni aika hurmaava perhe!

Sitten me palasimme kotiin pääsiäislounaalle, jolla oli jotakuinkin helpottunut tunnelma. Vaikka itse asiassahan herra Farlanessa ja Alisonissa ei ollut mitään vikaa, ja kai rouva Farlanekin yritti parhaansa. Dugald tuli meille syömään, niin ettemme tietystikään voineet keskustella hänen vanhemmistaan muuten kuin ystävällisesti, mutta hän vaikutti itsekin jotenkin huojentuneelta.

Lounaan jälkeen tiskasimme Susanin kanssa, ja sitten Susan sanoi tahtovansa polttaa savukkeen, ja minä lähdin hänen kanssaan ulos. Sää on edelleen kaunis, ja oli mukava mennä istumaan puutarhapöydän ääreen ja puhua tulevasta, Taideseuran näyttelystä ja sellaisesta. En kyllä usko, että osallistun näyttelyyn, sillä ei minulla ole mitään erinomaista siellä esiteltäväksi, eikä ensimmäisen vuoden opiskelijoiden töitä ole siellä koskaan palkittu. Keskityn ennemmin johonkin sellaiseen, mistä on hyötyä ─ vaikka taidehistoriaan minun ei taida kannattaa enää niin paljon lukuaikaa käyttää.

Rupatellessamme Susan melkein unohti koko tupakointinsa, mistä ehdin jo salaa olla iloinen. Stuart tuli ulos ja marssi pihan poikki kädet taskuissa ja happaman näköisenä, mutta siltikin ehdin jo salaa toivoa, että hän menisi tohtorilaan. No, hän ei mennyt, vaan katosi rantaan. On kauheata ajatella, että hän tuhlaa koko lyhyen yhdessäoloaikansa Fannyn kanssa tällaiseen!

-Tyypillistä, sanoi Susan Prinssin perään nyökäten ja avasi savukerasiansa. -Hän tietysti odottaa, että Fanny tulee katuvaisena pyytelemään anteeksi!

Kysyin, tiesikö Susan, mistä Fanny ja Stu olivat riitaantuneet, mutta tämä puisti päätään. Ei hänkään ole tavannut Fannya sen jälkeen, kun jätti tämän Stuartin seuraan kiirastorstai-iltana.

-Minä en ymmärrä, mihin Fanny häntä tarvitsee, Susan huomautti. -Fannylla on rahaa ja lahjoja, hän voisi luoda uran vaatesuunnittelijana ja ompelijana sen sijaan, että istuu vanhempiensa silmien alla odottamassa, milloin sinun veljesi suvaitsee piipahtaa häntä tapaamassa! No voi hyvänen aika.

Viimeinen huomautus oli osoitettu savukerasialle, joka oli tyhjä. Näytti hupaisalta, kun Susan ensin puhuessaan hapuili toisissa silmin savuketta, sitten katsoi rasiaa, sitten kumosi sen nurin ja ravisti, aivan kuin savuke olisi voinut olla näkymätön ja silti pudota hänen käteensä.

Minä vihjasin, että nyt hänen olisi hyvä hetki lopettaa polttaminen, mutta Susan vain tuhahti äkäisesti ja kysyi, oliko aseman kioski auki, vaikka on pääsiäinen. Minä sanoin, etten valitettavasti tiennyt, koska minulla ei ole useinkaan ollut mitään yllättäviä tarpeita sen suhteen.

Samassa ulos tuli Donald, ilmeisesti samasta syystä kuin Susan, sillä hänen suupielessään oli jo savuke ja hänellä oli sytytin kädessään. Voi, miten minä toivoisin, että hänkin luopuisi moisesta typeryydestä!

Mutta äiti sanoo, että pilvilläkin on hopeareuna, ja ehkä niin on tälläkin asialla. Sillä Susan, kopautettuaan vielä kerran toivorikkaana savukerasiaansa pöydänkanteen, epäröi silmänräpäyksen, nousi ja meni Donaldin luo kysyen, voisiko tämä lainata hänelle savuketta ja mahtoiko aseman kioski olla auki. Ja jos Donald hämmästyi moista nöyrtymistä, hän ei näyttänyt sitä, vaan tarjosi omasta rasiastaan ja sanoi, että kioski tapasi olla auki sunnuntaisin iltapäiväjunan tuloon asti.

Ja sitten tämä minun veljeni, jonka päässä ei pitänyt olla kuin voimahihnoja ja konekaavioita, sanoi luontevasti, kuin olisi tehnyt itseään tykö tytöille kaiken ikäänsä, että hän aikoi käydä itsekin kioskilla ja voisi lähteä siis seuraksi.

-Kiitos, mutta me voimme kävellä sinne Gracen kanssa, Susan sanoi, aivan kuin yhtäkkiä muistaen, että hänen piti suhtautua Donaldiin kylmäkiskoisesti. Donald ei ollenkaan hämmentynyt, kohautti vain olkapäitään ja sanoi, että aivan miten Susan tahtoi.

En ehtinyt itsekään ajatella, mitä tein. Minä vain hyppäsin pystyyn ja ilmoitin, että yrittäisin puhua järkeä Stuartille, ja että Susan voisi hyvin lähteä käymään kioskilla, ja kiiruhdin puutarhan läpi ja ulos portista niin nopeasti kuin pääsin.

Prinssi seisoi järvenrannassa, nojaili koivuun ja heitti voileipiä. Hän ei ole siinä ollenkaan niin hyvä kuin Archie, niin että itse asiassa hän ei saanut ainoatakaan voileipää, vaan kivet putosivat veteen kuin ─ no, kivet.

-Mitä sinä tahdot, Prinsessa? hän kysyi. -Mikset sinä ole huvittamassa vierastasi?

-Donald huvittaa häntä nyt, minä ilmoitin kujeellisesti. Ja aivan oikein, sain Stuartin kääntämään päätään.

-Don? Kappas. Valju hymy kävi Prinssin kasvoilla. -Syvissä vesissä ja sellaista.

-Stuart, mitä varten sinä pilaat pääsiäisen itseltäsi ja Fannylta ─ ja meiltä kaikilta, sillä äiti tahtoisi kutsua tohtorilan väen meille tänään, kun olemme päässeet Farlaneista, mutta hän ei oikein tiedä, miten sinä siihen suhtaudut!

-Mitä hän minusta välittää. Stuart heitti kourallisen kiviä järveen, niin että vesi lensi korkealle. -Ei minusta tarvitse kenenkään välittää.

-Noinko sinä aiot sanoa konsertissasi huomenna? minä tiukkasin. -Mistä sinä riitelit Fannyn kanssa?

Stuart työnsi kädet syvälle housuntaskuihin ja katseli järvelle. Huomasin, että hän on laihtunut ja näyttää vähän väsyneeltä.

-Miksi minä tunkeutuisin Fannyn seuraan, jos kerran häiritsen.

-Häiritset! minä puuskahdin. -Oletko sinä hullu! Hänhän elää niistä hetkistä, jolloin sinä käyt kotona!

-Ei se siltä vaikuttanut! Stuart tiuskaisi ja heitti päätään taaksepäin, niin että punainen hiuskiehkura putosi hänen otsalleen.

Ja sitten hän yhtäkkiä alkoi puhua nopeasti, kuin olisi melkein kolme päivää väkisin joutunut vaikenemaan. Miten hän oli ollut epävarma siitä, ehtisikö pääsiäisenä käydä kotona, mutta eräs konsertti olikin siirretty ─ miten hän oli olettanut Fannyn ilahtuvan, kun hän saapuisi yllättäen ─ miten tämä oli toki ilahtunutkin, mutta moittinut sitä, ettei Stuart ollut ilmoittanut etukäteen, sillä hänellä olisi kuulemma ollut kaikenlaista tekemistä vielä sinä iltana.

-No, minä sanoin miettiväisesti, -siinä hän on kyllä oikeassa. Fanny on jo vuosia vain odottanut sinua, elänyt sinun aikataulujesi mukaan, järjestänyt kaiken tekemisensä sinua miellyttääkseen. Niin kuin nyt vaikka jouluna hän valvoi aamuyöhön vain siksi, että sinä saattaisit ehtiä viimeiseen junaan! Miten kauan kuvittelet hänen jaksavan?

Stuart käännähti minua kohti, ja nyt hänen harmaat silmänsä salamoivat.

-Mnkä minä sille voin, etten vielä ole pystynyt säästämään kylliksi ja…

-Ei siitä ole kyse, sanoin tiukasti. -Tietysti Fanny sen ymmärtää, ettette voi mennä vielä naimisiin! Etkö sinä todellakaan käsitä, että Fannylla on rahaa ja lahjoja, hän voisi luoda uran vaatesuunnittelijana ja ompelijana missä tahansa sen sijaan, että istuu vanhempiensa silmien alla odottamassa, milloin sinä suvaitset piipahtaa häntä tapaamassa!

En olisi uskonut siteeraavani Susanin sanoja, mutta niin vain tein. On myönnettävä, että ärhäkkyydestään huolimatta hänellä on joskus viisaita ajatuksia.

-Ei Fanny ole mikään ─ mikään nuottivihko, jonka voi ottaa esiin ja laittaa takaisin kaappiin niin kuin sinua huvittaa! jatkoin itsekin kiihtyen. -Sinä olet käynyt kotona kesällä pari viikkoa ─ ja sitten jouluna pari päivää, silloinkin yllättäen ─ ja nyt muutaman päivän. Ja silti oletat, että Fannyn pitäisi olla joka hetki valmiina vain sinua vastaanottamaan! Totta kai hänellä voi olla muutakin tekemistä ja hän on harmissaan, kun joutuu muuttamaan aina suunnitelmiaan sinun tähtesi!

-Minkä minä sille voin! Prinssi tiuskaisi. -Minä yritän ansaita kylliksi, jotta voisin viedä hänet vihille ─ enkä minä voi tehdä sitä täällä!

-Kyllä voisit viedä, jos sinä sallisit isän…

-Minä en tarvitse almuja isältä!

-Älä sitten valita, tiuskaisin. -Ja sinähän et tahdo enää juuri käydäkään täällä. Miksi sinä et halua tulla enää kotiin, Stu?

Tätä samaa olin koettanut kysyä Stuartilta kesällä, ja aivan kuten silloin, hän selvästi aikoi kieltää minua dramatisoimasta. Mutta sitten hän yhtäkkiä kääntyikin taas katsomaan järvelle, mietti hetken ja sanoi:

-Miksi minä tulisin?

Voi mikä typerä kysymys! Sanoinkin sen hänelle, ja Prinssi naurahti vähän.

-Ei se ole typerä, hän sanoi. -Miksi minä tulisin tänne? Eihän täällä ole mitään.

-Eikö Fanny ole mitään? Tai me? kysyin suuttuneena.

-Teidän tähtennehän minä tulen käymään. Mutta Fannya voisin tavata missä tahansa, vaikka Dundeessa, jossa minä en ole pelkkä hulttio. Etkö sinä käsitä, Prinsessa, että täällä saa leiman otsaansa, eikä sitä saa pestyksi pois millään, oli se sitten hyvä tai paha. Täällä ei kukaan koskaan käsitä, että ihminen voi muuttua ja kehittyä ja osata muutakin kuin…

-Kaikki tietävät, että sinä menestyt pianistina! minä melkein huusin, niin loukkaantunut olin.

-Odotas vain, Stuart sanoi matalasti. -Sinä voit saavuttaa nimeä kuvittajana, ja sinä voit tulla kuuluisaksi valokuvaajaksi, ja sinä voit pitää loistavasti arvosteltuja taidenäyttelyjä ─ ja sittenkin ihmiset täällä muistavat vain, että katosit hyväntekeväisyysjuhlasta moneksi tunniksi Axel Barclayn seurassa!

Minusta oli ilkeää vetää tähän Axelia, kun Prinssi hyvin tietää, ettei minulla ole hänen kanssaan mitään tekemistä. Mutta muuten minun oli myönnettävä, että Stu on tavallaan oikeassa. Täällä ihmiseen todellakin lyödään leima, halusi hän sitä tai ei. Ja äkkiä mietin Coraa ja sitä, pääsisikö hän koskaan leimastaan, vaikka kävisi miten monta koulua.

Samassa kuulin rantapolulta Susanin ja Donaldin äänet. Kioskikäynti oli selvästikin suoritettu. Ja ajattelin sitä, miten Susaniin suhtauduttiin koululla, ja ajattelin myös sitä rouvaa, joka oli lyönyt Felixiä käsilaukulla junassa matkalla uimarannalle.

Ja silloin tajusin jotakin.

-Et sinä voi syyttää Fort Williamia siitä, että sinut leimataan, sanoin lujasti. -Aivan samoin leimaannutaan missä tahansa. Ihmiset ovat vain sellaisia, he lajittelevat toisiaan, määrittelevät näitä jonkin asian mukaan, eivätkä osaa muuta. Ellet sinä sitä kestä, sinun on parasta pysyä kaukana kaikista maailman ihmisistä! Siinähän sitten on pianistin urasi.

Stuart kääntyi taas katsomaan minuun. Ja sitten hänen harmaat silmänsä alkoivat yhtäkkiä tuikkia.

-Sinustahan on tullut ärhäkkä, hän hymähti. -Näkee, että luet Mally-tädin lehtiä! Mutta nyt sinun on parasta juosta leikkimään pikku toverisi kanssa.

-Menetkö sinä sitten käymään Fannyn luona? Et kai todella aio huomenna lähteä Glasgow’hun sopimatta hänen kanssaan?

Stuart aikoi sanoa jotakin, kun me molemmat kuulimme tohtorilan portin vingahtavan. Vanha rautaportti pylväineen säilyi tulipalosta, mutta on vinkunut siitä pitäen kuten Koivurannankin portti.

Katsoimme molemmat ylös polulle, ja sitten minä rykäisin.

-Taidan mennä katsomaan, saiko Susan tupakkaa, tokaisin, käännähdin ja juoksin rinnettä ylös tervehtien ohimennessäni Fannya, joka oli seisahtunut polulle. Päästyäni kotipihaan katsoin taakseni ja näin, että hän meni alas rantaan Prinssin luo.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti