torstai 4. toukokuuta 2017

80. Juhlat Kuusikukkulalla

 
-Niin tyypillistä, puuskahti Anna-täti. -Ensiksi monta lämmintä päivää, ja sitten tänään talvi tulee takaisin! Minä olin ajatellut, että ainakin nuoriso olisi voinut olla ulkona.

-Kyllä me mahdumme, äiti sanoi rauhoittavasti. -On vain tunnelmallisempaa, kun on hiukan ahdasta, ja kaikkihan ovat tuttua väkeä. Miten Rob jaksaa kaiken tämän hälinän?

-Rose antoi hänelle jotakin lääkettä aamulla, Anna-täti vastasi hiljaa. -Aivan vain siltä varalta, että joku alkaa sittenkin pitää puheita ─ tai että aletaan muistella sota-aikaa. Rose kyllä olisi ansainnut…

-Ei Rosekaan tahdo muistella sen paremmin sota-aikaa kuin monta muutakaan asiaa, huomautti äiti yhtä hiljaa. -Hän saa kyllikseen kukkakoreja ja puheita Ballachulishissa oikeana syntymäpäivänä kuun lopussa, arvaan minä. Niinhän niitä riitti silloinkin, kun Charlie täytti, vaikka hän ei tahtonut järjestää yhtään mitään.

Grace, joka oli tullut Kuusikukkulan keittiöön mukanaan pajukorillinen likaisia teekuppeja ja kuullut keskustelun, mietti, mitä äiti mahtoi tarkoittaa. Tietysti hän ymmärsi, että Rob-eno väsyi suuriin vierasjoukkoihin eikä tahtonut kuulla ajoista, joiden tähden hänestä oli tullut ”kummallinen”, mutta mitä varten Rose-täti ei halunnut juhlia kunnolla? Hän oli sentään lääkäri ja kaikkea hienoa!

Gracen ajatukset ”kunnolla” juhlimisesta kertoivat, ettei hän oikein osannut pitää monikymmenpäistä sukuaan suurenakaan ihmeenä, sillä nythän koko talo oli täynnä sukulaisia. Ulkona tuuli navakasti ja satoi vaakasuoraan, mutta kuten äiti oli sanonut, oli vain kodikasta, kun vanhoissa tulisijoissa roihusivat suuret valkeat ja huoneet olivat täynnä väkeä.

Stuart oli lähtenyt aamujunassa Glasgow’hun ehtiäkseen harjoitella ennen konserttiaan. Grace ei tiennyt, mitä tämän ja Fannyn välillä oli rannassa tapahtunut edellisenä päivänä, mutta ilmeisesti sovinto oli syntynyt, sillä sen paremmin Fannya kuin Prinssiäkään ei ollut näkynyt koko iltapäivänä. Äiti, joka oli niin taitava lukemaan rivien välistä, olikin huojentuneena lähettänyt Walterin kutsumaan tohtorilan väen teelle Koivurantaan.

Alice-täti ja Fergus-setä olivat tulleet, mutta vain Gusin ja Torquilin kanssa. Fannyn lisäksi Gordonillakin oli ollut menoa, sillä tämä oli kuulemma vienyt Maisie Armstrongin elokuviin. Grace ei tahtonut tunnustaa edes itselleen, että tämä tieto oli kirvellyt häntä. Hänhän oli toivonut, että Gordon tekisi muutakin kuin opiskelisi, hänhän oli toivonut, että tämä ei pyörisi hänen ympärillään, vaan löytäisi jonkun muun. Miksi ajatus Maisiesta Gordonin kanssa sai hänet tuntemaan outoa kipua?

Nytkin tyttö huokasi vähän ryhtyessään purkamaan astioita korista. Anna-täti oli Rose-tädin kanssa viisaasti suunnitellut tarjottavat, jotka saattoi valmistaa mahdollisimman pitkälle etukäteen ja joka kestivät pilaantumatta tuntikausien esilläolon seisovassa pöydässä. Niinpä Kuusikukkulan palvelustyttö Debbie pärjäsi yksinään tarjoilupuolen kanssa, kunhan sai hiukan tiskausapua. Itsekseen Grace mietti, olisiko Cora ollut nyt töissä tässä keittiössä, jos olisi ollut kotiseudulla ─ ja olisiko Archie pyrkinyt taas kuivaamaan astioita?

Mutta Cora oli poissa, ja sen sijaan tiskipaljun ääressä seisoi esiliina edessään ja hihat käärittyinä Susan Reid. Hullua kyllä, Grace ei ollut edes ajatellut, että tämä voisi tai osaisi tehdä taloustöitä, vaikka tietysti Susan osasi, kun hänen äitinsä teki sellaista työkseen. Mutta tänään Susanilla oli taas sievä väljempi leninkinsä eikä niin paljon ihomaalia, ja hän oli heti taloon tullessaan pyytänyt saada olla avuksi. Grace oli saanut suostutella Susania aika tavalla, ennen kuin tämä oli suostunut ylipäätään lähtemään ”perhejuhlaan”, kuten hän taas oli sanonut. Vasta vetoaminen siihen, että Grace tahtoi esitellä hänelle äitinsä kodin, oli auttanut, mutta selvästikin Susan ei tuntenut kuuluvansa joukkoon ja siksi viihtyi mieluusti keittiössä.

-Tänne vain, sanoi Susan reippaasti ja ojensi kätensä ottaakseen Gracelta astioita. -Nämä menevät vielä, sitten minä vaihdan veden.

-Eikö nyt jo riitä, neiti Reid, sanoi Debbie, joka toi ruokakomerosta uutta täyttä leivosvatia. -Minä tulen kyllä siihen välillä. Te ette ole istahtanut hetkeksikään tultuanne.

-Debbie on oikeassa, sanoi Anna-täti. -Roz ja Leslie joutavat tulla tekemään jotakin hyödyllistä.

-Ei, kyllä minä, Susan sanoi aivan kuin pelästyneenä siitä, että hänet ajettaisiin pois keittiöstä.

-Höpsis. Miltä se nyt näyttää, jos talon tyttäret istuvat vieraina ja muut raatavat! Juoksepa hakemaan serkkusi, Grace.

Grace tiesi, ettei erityisesti Roz-serkku ollut vähääkään kiinnostunut sulkeutumaan keittiöön tiskipaljun ääreen, mutta teki työtä käskettyä. Ja vähän ajan kuluttua serkut olivat ilmaantuneet vastahakoisina paikalle, ja Grace oli Susanin kanssa suorastaan komennettu nauttimaan juhlista ja olemaan koskematta yhteenkään likaiseen kuppiin, paitsi omaansa ottaakseen lisää teetä.

Vanha talo oli todellakin täynnä väkeä. Isoäiti piti salissa ”hovia”, kuten Ned-serkku oli virnistänyt, sillä sinne olivat kokoontuneet kaikki tädit puhumaan omia asioitaan, ja sinne äiti ja Anna-tätikin menivät. Grace tosin näki, että he hymyilivät vähän toisilleen, sillä Annie-täti piti parhaillaan jotakin palopuhetta.

Kirjastossa isoisä oli joutunut ankaraan väittelyyn jostakin tuntemattomasta seikasta isosetä Geordien kanssa, mutta paikalla olevat enot ja sedät tuntuivat ennemminkin yllyttävän vanhoja herroja näiden kukkotappelussa, niin että kyse tuskin oli kovin vakavasta asiasta. Rob-eno, jonka olisi pitänyt olla toinen päivän päähenkilöistä, istui nurkassa osin muiden takana, melkein varjossa, eikä Grace nähnyt hänen ilmettään. Mutta tyttö toivoi, että eno jaksaisi tämän päivän, eikä seuraava yö olisi kovin levoton, kuten hän tiesi sen voivan olla, jos enolle tuli ”kohtaus”, ja sellainen saattoi tulla rasittavan päivän jälkeen, vaikka eno yleensä olikin aika rauhallinen. Grace ei tiennyt tarkemmin, mikä oli ”kohtaus”, mutta oli ymmärtänyt, että se oli jotakin hyvin ikävää, paljon pahempaa kuin isän ”huono hetki”.

Halli ja toiseen kerrokseen vievät portaat ja koko yläkerta olivat, jos mahdollista, vielä täydempänä, mutta nuorta polvea. Susan ja Grace joutuivat harppomaan rappusissa Alan- ja Joe-serkkujen säärien yli, sillä nämä eivät olleet löytäneet enää istumapaikkaa mistään muualta ja asettuneet siksi porrasaskelmille ─ poikittain tietysti, kaikkia häiritäkseen, mikä tosin oli Walterista ja Chris- ja Roy-serkuista ja muista pikkupojista tavattoman hauskaa.

-He taittavat vielä niskansa, puuskahti Meggie-serkku, kun pojat olivat jälleen kerran tehneet asiaa alakertaan vain saadakseen leikkiä esterataa, ja Chris Murray olikin kompastunut ja olisi luultavasti kierinyt kuin keila alas aulaan, ellei Archie olisi juuri ollut tulossa yläkertaan ja saanut hänestä kopin. -Joe! Kuuletko sinä?

Vastahakoisesti hänen veljensä muutti istuma-asentoaan niin, että portaiden keskelle jäi kulkureitti, eikä Alanin auttanut kuin tehdä samoin.

-Ja ei, nuori mies, sinä et mene sinne, Meggie-serkku jatkoi ja nappasi kiinni nuorimmaisensa, kun kolmivuotias Jim yritti lähteä itsekseen alakertaan. -Mikä ihmeen vetovoima portaissa voi olla lapsiin! Mikset sinä voi mennä leikkimään.

-En minä tahdo, ilmoitti Jim kiukkuisesti. -En minä osaa!

-Mitä sinä et osaa? Grace kysyi huvittuneena ja sieppasi puolestaan kiinni pienen Douglas Murrayn, kun tämä olisi halunnut veljiensä perässä alakertaan. -Leikkiäkö?

-Kukaan ei tee minulle autoa!

-Autoa? toisti Susan, joka tuntui hyvin mielellään ryhtyvän juttusille lasten kanssa. -Mistä sinulle pitäisi tehdä auto?

-Hän sai syntymäpäivälahjaksi paketin sitä sellaista uutta muovailuvahaksi kutsuttua massaa, eikä siitä pitäen ole juuri muulla leikkinytkään, Meggie-serkku selitti. -Mutta täällä kukaan ei ehdi auttaa häntä muovailussa.

-Muovailusta minä tiedän jotakin, Susan sanoi. -Tulepa, nuori mies, ja sinä siinä myös, ja kaikki lapset. Minä näytän teille jotakin.

Seuraavan tunnin ajan Kuusikukkulan yläkerrassa oli oudon hiljaista, vaikka sen avara päätyhuone oli tungokseen asti täynnä väkeä. Susan, jonka lahjat kuvanveistoon Grace oli kyllä tiennyt, ylitti sinä iltapäivänä itsensä täysin. Hän istui sanomalehdellä suojatun pöydän ääressä ja toteutti pikku James MacKintoshin muovailuvahan avulla yleisönsä unelman toisensa jälkeen.

-Tee kissa! huusi Cathleen-serkku, ja Susanin sormissa pala muovailuvahaa muotoutui kuin itsestään somaksi, kerällä nukkuvaksi kissaksi.

-Tee hevonen! Walter nosti panoksia, mutta Susan ei hämmentynyt, vaan vähän ajan kuluttua laski pöydälle ruumiinrakenteeltaan aivan oikeanlaisen pikku hevosen.

Hyvin pian vanhemmatkin serkut kerääntyivät päätyhuoneeseen ja alkoivat esittää toinen toistaan hullumpia toiveita. Mutta Susan ei häkeltynyt kertaakaan. Hän mietti hetken, ja sitten hänen sormensa tarttuivat muovailuvahaan, joka näytti vain pyörivän hänen käsissään, mutta ilmestyi lopulta pöydälle juuri sellaisessa muodossa kuin oli toivottu.

-Tee jalkapallomaali, käski Niall Ramsay, ja kaikki alkoivat nauraa, sillä eihän muovailuvahasta voisi tehdä verkkoa. Mutta hetken kuluttua pöydällä oli pieni maali, jonka takaosan Susan oli jättänyt umpinaiseksi ja tehnyt siihen verkkokuvion pienellä puuveitsellä, joka oli tullut muovailuvahan mukana.

-Tee tanssija, komensi Milly. Grace vilkaisi häneen. Koska näissä juhlissa ei haluttu olevan mitään erityistä ohjelmaa, serkku ei tanssinut ─ paitsi että hänen koko liikehdintänsä oli nykyään entistäkin kepeämpää ja sirompaa, kuin tanssia itsessään. Grace oli ehtinyt vaihtaa Millyn kanssa vain muutaman sanan ja esitellä pikaisesti Susanin.

Kaikki taputtivat käsiään, kun Susan laski pöydälle balettitanssijattaren, jolla oli lyhyt pönkkähame ja jonka pikkuriikkiset kasvot muistuttivat ihmeellisellä tavalla Millyä.

-Tee Ganesha! uskaltautui Glenn-serkku toivomaan, vaikka kaksoset olivat kaikessa tässä hälinässä ja metelissä vaikuttaneet lähinnä säikähtäneiltä.

-Nyt minun pitää kysyä, mikä se on, Susan nauroi. Hän tuntui suorastaan nauttivan keskipisteenä olemisesta, kun sai tehdä sitä, minkä osasi.

-Se on intialainen jumala, Clyde selitti veljensä esimerkin rohkaisemana. -Sillä on norsun pää ja ihmisen vartalo ja neljä kättä, yhdessä kädessä on kirves ja yhdessä ohjauskeppi ja yhdessä lootuksenkukka, ja yhdellä se siunaa katsojaa.

-Minä en ole aivan varma siitä, miltä lootuksenkukka näyttää, Susan tunnusti. Mutta vähän ajan kuluttua hän esitteli pienen muotoilutyön, joka kaksosten intialaisen asiantuntemuksen ─ ja heitä selvästikin vaivaavan koti-ikävän ─ mukaan oli koko lailla oikeaoppinen.

-Toivottavasti isoäiti ei saa tietää, millaisia pakanallisia jumalankuvia täällä tehdään, Evan kuiskasi Gracen korvaan ja sai tämän tirskumaan.

Mutta nyt vanhemmat serkut päättivät selvästi laittaa Susanin taidot koetukselle. Tilauksia sateli koko Kuusikukkulasta Glenfinnanin muistomerkkiin, Stewartien vaakunasta kirkontorniin. Ja Susan teki työtä käskettyä, vain välillä yksityiskohtia kysyen.

Grace tajusi, että aivan kuin hän itse piirsi luonnoksia ja sai joskus ihmiset hämmästymään sillä, miten muutamalla viivalla kuvasi selvästi ja selkeästi tiettyä ihmistä tai rakennusta, Susan toimi samoin. Hänen pienet muovailutyönsä eivät olleet kovin yksityiskohtaisia, mutta niiden mittasuhteet ja olemus oli sellainen, ettei kukaan voinut välttyä heti tunnistamasta esikuvaa.

Kun Susan ei kertaakaan hämmentynyt minkään tehtävänannon edessä, ne kävivät yhä hullummiksi.

-Tee maailman sievin tyttö, virnisti Geordie-serkku. Susan hymyili ja pyöritteli muovailuvahasta reliefin, joka kuvasi täysin tunnistettavasti Geordien paikalla olevaa kihlattua Heleniä ja sai nuoren morsiamen nyt nauraen peittämään omat kasvonsa.

-Tee ystävyys! huusi Bessie-serkku ja taputti käsiään. Hetkeäkään miettimättä Susan tuhosi edellisen työn, pyöritti massaa taas hetken käsissään ja alkoi muotoilla uusia kasvoja.

-Sehän olet sinä, Gracie! huusi Leslie-serkku, joka oli vapautettu keittiövastuusta parahiksi, jotta hänkin oli ehtinyt katsomaan tätä ihmeellistä esitystä.

-Niin taidan olla, Grace sanoi vähän nolona, mutta silti lämpöä sydänalassaan tuntien. Ajatella, ettei hän vielä syksyllä olisi ollenkaan voinut uskoa, miten hyvältä tuntui, kun Susan piti häntä ystävänään!

-Tee yhteisymmärrys, sanoi Donald yhtäkkiä. Hän nojasi ovipieleen kädet syvällä taskuissa ja oli seurannut Susanin käsien liikkeitä aivan kuin lumoutuneena.

-Nyt tämä menee mahdottomaksi, Milly ilmoitti. -”Ystävyys” ja ”yhteisymmärrys”! Eivät ne ole mitään tavaroita. Ja mitä varten sinä sellaista edes tahdot!

Viimeinen kysymys oli osoitettu Donaldille, joka ei vastannut mitään eikä edes katsonut Millyyn, tuijotti vain Susanin käsiä, jotka olivat hetkeksi pysähtyneet, aivan kuin niillä olisi ollut omat ajatukset, ja ryhtyneet sitten työhön.

-Sehän on savukerasia! puuskahti Charley-serkku. -Varjelkoon, se näyttää aivan aidolta.

Susan oli todellakin muotoillut savukerasian, jonka kansi avautui, ja johon hän oli puuveitsellä muutamin yksinkertaisin viivoin painanut jopa tupakkamerkin nimen.

-Mitä tekemistä savukkeilla on yhteisymmärryksen kanssa? Milly kysyi terävästi. Grace, joka oli kyllin lähellä nähdäkseen Susanin työn aivan selvästi, ja joka tiesi, mitä merkkiä Donald poltti, mietti, oliko Milly mahtanut tunnistaa sen.

-Nyt riittää, sanoi Susan samassa, tuhosi taas kättensä työn, taputteli muovailuvahan tasaiseksi kimpaleeksi ja sujautti takaisin rasiaan yhdessä puuveitsen kanssa. -Suo anteeksi, Jim, että minä käytin sinun vahaasi niin monta kertaa. Toivottavasti siinä on edes vähän sitkoa vielä jäljellä.

Vastalauseiden myrsky seurasi tämän huvin päättymistä, mutta siitä välittämättä Susan kääri pois pöytää suojanneen sanomalehden ja sanoi menevänsä alakertaan pesemään kätensä.

-Varjelkoon, miten lahjakas hän on! Faith puuskahti, kun he kaikki hajaantuivat taas ympäri talon. -Mikset sinä osaa tuollaista?

-Minä piirrän paremmin, huomautti Grace hiukan loukkaantuneena.

-Minusta osoittaa paljon suurempaa lahjakkuutta osata piirtää kuin pyöritellä lasten leluja, huomautti Milly ja sujautti kätensä Gracen kainaloon heidän laskeutuessaan portaita alakertaan.

Ensin Grace ilahtui serkun hakiessa pitkästä aikaa hänen seuraansa, sitten hän tajusi piikin, joka tämän sanoihin oli sisältynyt ─ ja seuraavassa hetkessä hän näki, että Susanin tullessa kylpyhuoneesta pesemästä käsiään Donald odotteli tätä eteisessä, veti savukerasian taskustaan ja nyökkäsi kysyvästi kuistille päin. Susan otti takkinsa, ja he katosivat ulos, vaikka kylmän tuulen ja sateen täytyi yltää sinnekin.

Faith avasi suunsa kuin jotakin sanoakseen, vaikeni sitten viisaasti ja veti sen sijaan Dugaldin perässään ruokasaliin, kuin olisi halunnut välttyä todistamasta mitään, mitä se ikinä olikin.

-Vai niin, sanoi Milly, ja Grace tajusi tämän puristavan hänen käsivarttaan niin, että se teki kipeää. -Minä sentään kuvittelin, ettei Donald olisi niin helposti narrattavissa… tuollaisella ulkonäöllä.

Grace mietti, mitä Milly mahtaisi sanoa, jos tietäisi Susanin tavanmukaisen ulkonäön.

-He menivät käsittääkseni vain polttamaan savukkeet, hän sanoi levollisesti. -Ikävä tapa. Minä olen koettanut saada molemmat luopumaan siitä.

-No, hän on kai tehnyt valintansa.

-Jos sinä puhut Donaldista, Grace jatkoi hiukan kuivasti ja irrotti Millyn puristavat sormet käsivarrestaan, -niin sinähän valintasi teit. Vuoden verran olet viis veisannut hänestä, ja nytkö yhtäkkiä se on hänen syynsä?

-Viis veisannut! Milly toisti. -Anteeksi vain, mutta minä olen vihdoinkin löytänyt sen, mitä tahdon elämässäni tehdä, ja saanut mahdollisuuden siinä harjaantumiseen. Minä kuvittelin, että hän ymmärtäisi sen verran, mutta…

Grace ähkäisi. Pitikö hänen käydä sama keskustelu vuorokauden sisällä jo toistamiseen!

-Sinä hylkäsit Donaldin kertakaikkiaan, hän ilmoitti tiukasti. -Jos silti kuvittelit, että hän istuisi kädet ristissä sinua odottamassa, olet tyhmä. Ja ei, minä en tiedä, onko hänen ja Susanin välillä muuta yhteisymmärrystä kuin savukkeet, aivan kuten äsken näit, mutta on sekin enemmän kuin hänellä ja sinulla nykyään ─ ja se on sinun valintasi!

He katsoivat hetken toisiinsa, ja Gracen sydämeen koski. Miten lyhyt aika tuntui olevan siitä, kun hän oli käsittänyt, että Donaldin ja Millyn välillä vallitsi ”yhteisymmärrys” ─ mikä ihastuttavan vanhanaikainen sana, miten hänen moderni insinööriveljensä osasi sellaista edes käyttää! ─ ja miten iloinen hän ollut molempien puolesta. Nyt hän suri Millyn tähden eikä tohtinut iloita Susanin tai Donaldin tähden, mutta toiveikas hän oli, varovaisen toiveikas.

-Minä menen katsomaan, tarvitaanko keittiössä apua, hän ilmoitti. -Sinäkin voisit muuten tehdä jotakin, nämä ovat äitisi juhlat.

Niine hyvineen Grace meni. Mutta kulkiessaan ruokasalin läpi hän aivan kuin narusta vedettynä huomasi päätyneensä ikkunan luo ja kurkisti ulos ─ sillä olihan aina mielenkiintoista tarkistaa säätila.

Sade oli laantunut, vaikka tuuli oli yhä voimakas. Susan istui takkiinsa kietoutuneena kuistin kaiteella ja Donald nojaili tukipylvääseen hänen lähellään. Kummallakin oli savuke sormiensa välissä, mutta kumpikin näytti unohtaneen sen, niin että seuraavana päivänä Anna-täti joutuisi harmissaan ihmettelemään, miksi kuistin lattialle oli pudonnut tuhkaa, ja syventyneen sen sijaan käynnissä olevaan keskusteluun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti