perjantai 5. toukokuuta 2017

81. Epävarmuuden hetkiä

 
Seuraavina päivinä Grace ponnisteli urhoollisesti. Hän ponnisteli ollakseen kysymättä Susanilta, mistä tämä oli puhellut Donaldin kanssa niin antaumuksella Kuusikukkulan kuistilla. Hän ponnisteli ollakseen kysymättä Donaldilta, mitä tämä oikein oli tarkoittanut yhteisymmärryksellä. Hän jopa ponnisteli johdattaakseen keskustelun muualle, jos Faith alkoi pohtia, oliko Donald kiinnostunut Susanista, eikä ollut huomaavinaan muutamia pitkiä katseita, joita aina niin tarkkasilmäinen äiti talon vieraaseen loi.

Donald ei ollut enää yhtä levoton kuin lomalle tullessaan. Hän viihtyi luonnollisesti entiseen tapaansa kaiken sellaisen ääressä, jossa oli ruuveja ja muttereita, mutta ei tuntunut enää pakenevan koko maailmaa Archien auton alle. Susan puolestaan tuntui jollakin tavalla pehmentyneen, aivan kuin hän olisi uskaltanut laskea alas aseensa ja luottaa siihen, että saisi hetken levähtää kesken taistelun.

Susanin muotoilutaidoista kerrottiin luonnollisesti pääsiäisen jälkeen lukuisia tarinoita Koivurannassakin, kunnes Susan lopulta meni hakemaan järvenrannasta savea ja piti keittiössä samanlaisen esityksen kuin juhlissa, niin että äiti ja isäkin näkivät. Savi ei tietysti ollut yhtä helposti muotoutuvaa kuin lasten muovailuvaha, mutta hänen taitonsa herättivät silti suurta ihmetystä.

Koska savea oli riittämiin, Susanin ei tarvinnut tuhota töitään saadakseen materiaalia uusiin. Niinpä Grace haki hetken mielijohteesta värinsä ja alkoi maalata noita pieniä muotoilutöitä niiden ensin kuivuttua. Tuloksena oli sarja hyvin somia pienoismalleja tutuista kotipiirin esineistä, joista äiti teki takanreunukselle hauskan sommitelman.

-Se muistuttaa aina tästä pääsiäisestä, hän sanoi hymyillen.

Mennessään illalla sytyttämään tulta takkaan Grace huomasi hämmästyneenä, että yksi pikku patsaista puuttui. Viehättävä pelargoniaruukun pienoismalli, jonka kukat Susan oli muotoillut niin taitavasti, että maalattuina ne näyttivät aivan aidoilta, oli kadonnut.

Gracen ensimmäinen ajatus oli se, että Emma Wood oli tassutellut takanreunalla ja pudottanut kukkahahmon, ja että Faith oli jo laassut murut pois. Mutta sitten hän näki, että Donald lojui läheisessä nojatuolissa jonkun kirjansa kanssa, ja tämän toinen käsi oli taskussa, kuin hän olisi juuri sujauttanut sinne jotakin arvokasta ja pitänyt siitä kiinni, ettei se menisi hukkaan.

Vaikka Susan oli ehdottomasti taiteilija ja Donald missään nimessä ei, Grace tajusi viimeisinä lomapäivinä ihmetyksekseen, että näiden lahjoissa oli jotakin yhteistä. Susan käsitti kolmiulotteisuutta, hän pystyi mielessään suunnittelemaan ja käsillään luomaan kokonaisia esineitä, ei vain kuvia niistä. Samalla tavalla Donald ymmärsi, miten niistä kaavioista ja piirustuksista, joihin hän tunsi niin suurta viehtymystä, saattoi rakentaa koneita, joissa yhden rattaan toiminta vaikutti kymmeneen muuhun. Susan jopa katseli Donaldin kirjoja ja kyseli niistä, ja hänen kysymyksensä olivat selvästi aivan järkeviä, sillä Donald jaksoi vastailla niihin loputtomiin.

Eräänä tällaisena iltana loman ollessa jo aivan lopuillaan Grace pujahti yksin ulos jättääkseen Susanin ja Donaldin rauhassa olohuoneeseen. Hän ei tiennyt, oliko siitä mitään hyötyä, varsinkin, kun Moira oli jostakin syystä viehättynyt istumaan kuuntelemassa tarinoita ”koneista ja kaikesta kummallisesta”, kuten tämä itse sanoi, ja pikkusiskoa tehokkaampaa esiliinaa tuskin tunnettiin edes viktoriaanisena aikana. Mutta Grace koki omasta puolestaan tarvetta olla hetken yksin.

Sinä päivänä he olivat olleet Susanin kanssa Maisien luona, jonne oli kutsuttu joukko tovereita. Grace ei voinut mitään sille, että olisi halunnut jättää menemättä. Hän piti Maisiesta, ja Gordon oli aivan vapaa tekemään mitä tahtoi, mutta sittenkin. Oli ollut kuitenkin mentävä, esiteltävä Susan niille tytöille, jotka eivät olleet tätä vielä tavanneet, kerrottava kuulumisia ja kyseltävä kaupungin asioista. Maisien kanssa puhellessaan Grace tunsi suurta kiusausta vihjata sopivalla tavalla johonkin suureen, romanttiseen seikkailuun elämässään, mutta kun mitään edes vihjauksen arvoista ei ollut ─ ellei laskettu Ed Couttsin pyyntöä saada lähteä elokuviin kahdestaan hänen kanssaan ─ hän sai hillityksi itsensä.

Susan oli vaikuttanut hiukan huvittuneelta tyttöjen seurassa. Hän tietysti piti näiden lörpöttelyä lapsellisena ja haaveita naimisiinpääsystä suoranaisena hulluutena. Onneksi hän ei sentään ollut yhtä piikikäs ja ylimielinen kuin Edinburghissa. Maisien ja toisten tyttöjen suhtautuminen Susaniin puolestaan oli ollut kaksijakoista. Tämä oli etelästä, joten hänessä täytyi olla jotakin hienoa ─ mutta koska hänellä oli taas tiukka hame ja avokaulainen pusero ja huulimaalia, Grace näki Janen luovan Bethiin merkitsevän silmäyksen. Maisien häneen itseensä luomia silmäyksiä Grace ei viitsinyt edes eritellä, niissä oli outoa vahingoniloa, jonka juuria hän ei tahtonut ruveta miettimään.

Ehkä oli hyvä, että loma päättyisi ja he palaisivat kaupunkiin, Grace ajatteli mennessään rantaan ja istuutuessaan suurelle kivelle. Sää oli taas lämmennyt, ja järven harmaus oli muuttunut vaaleanpunervaksi. Hän pääsisi murehtimasta muiden asioita ja omiaan ja voisi keskittyä opintoihin. Ja ainahan hän voisi kutsua Susanin teelle ja ”unohtaa” näkyviin Donaldilta tulleen kirjeen kuoren, jossa olisi lähettäjän kohdalla tämän osoite Jamie-enon ja Flora-tädin luo.

-Saanko minä häiritä?

-Huh! Grace melkein hypähti. -Älä hiiviskele tuolla tavalla, Gordon MacDonald!

-En minä hiiviskele, poika naurahti. -Mutta sinä olit niin ajatuksissasi. Haluatko olla rauhassa?

Gracesta tuntui oudon mukavalta, että Gordon kysyi sellaista, eikä muitta mutkitta tunkeutunut hänen seuraansa.

-Tule vain, tyttö sanoi ja teki tilaa kivellä vieressään.

-Joko sinun vieraasi lähti?

-Ei, hän on sisällä. Grace katseli käsiään. -Me lähdemme yhdessä ylihuomenna, kun lukukausi alkaa.

Gordon katseli järvelle ja Grace vilkaisi häntä. Hän ei ollut aiemmin huomannutkaan, ei edes muotoilua edelliskesänä harjoitellessaan, että nuoren miehen profiili oli koko lailla miellyttävä. Hänen pitäisi koettaa piirtää se, sen hän osaisi. Ja sitten koko ajatus tuntui jollakin lailla nolostuttavalta, ja tyttökin käänsi katseensa nopeasti järvelle.

-Tämä on ollut outo pääsiäisaika, sanoi Gordon. -En muista toista lomaa, jolloin olisin nähnyt sinua näin vähän.

-Onneksi sinulla on ollut muuta seuraa!

Grace ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, mitä oli päästänyt suustaan, mutta Gordon naurahti.

-Niin, Maisie ei ole hullumpi, kun häntä keskittyy ennemmin katselemaan kuin kuuntelemaan.

-Senkin porsas! Grace puuskahti kiukuissaan ─ mistä syystä eniten, sitä hän ei enää tiennyt itsekään.

-Minä olen vain koettanut nauttia nuoruudestani, kuten minua on eräältä taholta kehotettu, Gordon ilmoitti tyynesti. -Maisien kanssa siihen ei tarvita edes suuria ponnistuksia.

Jokin hänen äänessään sai Gracen taas kääntymään.

-Oletko sinä suudellut häntä?

Grace parka! Milloin hän oikein oppisi olemaan hiljaa asioista, joita ei edes tiennyt ajatelleensa?

Gordonin mustissa silmissä välähti.

-Se tuskin kuuluu sinulle, hän ilmoitti hyväntuulisesti. -Tai kysy Maisielta! Eivätkös ystävättäret vaihda juuri tällaisia salaisuuksia?

Grace punastui eikä enää tiennyt, mitä sanoa. Hän oli pääsiäisen aikana nuhdellut sekä Stuartia että Millyä siitä, että nämä olettivat toisen istuvan kotona odottamassa ─ mutta oliko hän itse ajatellut samoin? Ei tietenkään, eihän hän välittänyt Gordonista sillä tavalla. Vai välittikö?

Yhtäkkiä hän tunsi, miten Gordon kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

-Et kai ottanut sitä tosissasi, Gracie? Minä vain pilailin! Tiedäthän sinä, että…

-Älä, Grace sopersi, mutta ei vetäytynyt pois eikä ravistanut Gordonin kättä ympäriltään. Ja kun Gordon tarttui häntä leuasta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti, hän ei vastustellut.

-Lähdetäänkö, tyttöseni, lähdetäänkö kaikin kanervia poimimaan, Gordon kuiskasi. Sanat olivat siitä laulusta, jota Rosie-täti oli laulanut hopeahäissä ja aikoinaan myös äidin ja isän vihkiäisissä, kuten Grace oli äidiltä juhlien jälkeen kuullut.

Ja aivan tahdottomana Gracen katse upposi Gordonin mustiin silmiin, hän näki pojan kumartuvan, tajusi mitä oli tapahtumassa, eikä kyennyt vastustamaan eleelläkään, ei kyennyt eikä halunnut. Ratkaisu tapahtuisi nyt, vihdoinkin, eikä hänen tarvitsisi enää miettiä ─ vaikka tietysti Maisieta tulisi kauhean sääli, kun tämä joutuisi taas torjutuksi!

-Vai niin, anteeksi, minä taidan häiritä.

Huudahtaen Grace tempautui Gordonin otteesta ja hypähti ylös kiveltä. Axel Barclay seisoi polulla ja katsoi heihin suu tiukkana viivana.

-Mitä sinä täällä teet? Grace huohotti suunniltaan pelästyksestä ja järkytyksestä.

-Ajattelin tulla tapaamaan sinua, ennen kuin palaan huomenna St. Andrewsiin ─ mutta sinulla onkin kiireitä. Hyvää jatkoa.

Axel kosketti lakinlippaansa, käännähti kannoillaan ja lähti takaisin siihen suuntaan, josta oli tullutkin.

-Axel! Grace huudahti, mutta nuorukainen ei ollut kuulevinaan.

Sen sijaan Gordon tarttui Gracea käsivarresta.

-Hänenkö peräänsä sinä sittenkin yhä vielä olet!

-En minä ole kenenkään perään! Grace ravistautui irti melkein nyyhkyttäen. -Minä menen kotiin.

-Grace, eikö se, mitä äsken…

-Minä menen kotiin, Grace toisti melkein lapsellisesti. Ja hän juoksi ylös polulle, sisään portista, sisälle Koivurantaan ja suoraan yläkertaan tyttöjen huoneeseen.

Tällaista ei voinut tapahtua. Tämä ei voinut olla enää totta! Axel oli ollut tulossa tapaamaan häntä, ja mitä hän oli tekemässä ─ melkein suutelemassa Gordonia! Eihän tällaisia yhteensattumia voinut olla. Mitä hän oikein tekisi?

Vietettyään pitkän itsesäälin täytteisen tuokion päiväpeitteeseensä itkien Grace ei lopulta tehnyt yhtään mitään, paitsi puri hammasta. Axel lähtisi huomenna, ja Gordonia hän voisi helposti vältellä ylihuomiseen. Sitten he olisivat kaikki taas monta viikkoa erossa toisistaan, ja tilanne rauhoittuisi. Jospa Gordon nyt ottaisikin Maisien todesta, se olisi vain hyvä asia!

Pari päivää myöhemmin Grace oli suorastaan helpottunut istuessaan junassa Susania vastapäätä. Hän oli yhä pahalla mielellä, mutta se helpottaisi kyllä, kunhan hän pääsisi kaupunkiin ja saisi muuta ajateltavaa. Susankin oli vähän hiljainen, joten nyt oli parasta koettaa puhua opinnoista ja kaikesta sellaisesta, mikä ei ollut vähääkään vaaraksi kummankaan mielenrauhalle.

Ja niin he puhuivatkin. Ensimmäisestä opiskeluvuodesta oli enää yksi lukukausi jäljellä, peruskurssi olisi kohta suoritettu, syksyllä he saisivat keskittyä juuri siihen taiteenalaan, johon tunsivat suurinta taipumusta. Tämä tarkoitti sitä, että Grace pääsisi eroon kuvanveistosta ja Susan taas saisi unohtaa piirtämisen.

-Mihin sinä aiot, kun valmistut? Grace kysyi. -Aiotko sinä jäädä vapaaksi taiteilijaksi?

-Äh, sanoi Susan, -en minä saa mistään kylliksi apurahoja. Ajattelin, että hankin opettajanpätevyyden. Parhaassa tapauksessa pääsen opettamaan kuvanveistoa sinun kaltaisillesi punapäisille tytönhupakoille, joiden pitäisi mennä naimisiin ja jättää opiskelupaikat niille, joilla on lahjoja.

Grace nauroi. Jopa tällainen pilailu tuntui helpottavammalta kuin miettiä pääsiäisen tapahtumia.

-Älä yritä, hän sanoi, -sinä et kuulosta ollenkaan niin pelottavalta kuin herra Todd! Mutta sinä tulet hyvin toimeen ihmisten kanssa silloin kun haluat, niin että pärjäisit varmaan hyvin opettajana.

-”Silloin kun haluat”, Susan toisti moittivasti. -Luuletko sinä, etten minä aina halua?

-Et sinä ainakaan aina ole niin miellyttävä kuin voisit.

-Ja syyn siihen sinä tiedät.

Grace epäröi.

-Oletko sinä tullut yhtään uusiin ajatuksiin sen asian suhteen? hän kysyi varovasti. -Tarkoitan, että vieläkö sinä ajattelet pelkkää pahaa miehistä ja… aseistaudut?

Susan katseli hetken ulos ikkunasta mitään puhumatta. Grace huomasi, ettei hänen ehostuksensa ollut niin raskas kuin vielä ennen lomaa.

-Äiti on aina opettanut minulle jotakin sellaista, minkä sinä koetat nyt todistaa vääräksi, hän sitten sanoi hiljaa. -Miten itse ajattelisit siinä tapauksessa?

-Minä päättäisin omalla sydämelläni ja järjelläni, Grace vastasi epäröimättä.

Nyt Susan naurahti, selvästi tavoitteenaan kuulostaa ylimieliseltä, mutta hiukan epäonnistuen.

-Sinä hemmoteltu prinsessa! Sinulla ehkä on sellaiseen varaa, turvanasi koko tuo hirvittävän laaja klaani. Miten sinä muistat kaikkien nimet?

-He ovat minun sukulaisiani, tietysti minä muistan!

-Hm, sanoi Susan. -Onko se sinun tätisi toista kertaa naimisissa?

-Lillian-täti meni uusiin naimisiin sen jälkeen kun John-eno kaatui sodassa. Mutta hehän eivät olleet Kuusikukkulalla, koska olivat matkustaneet pääsiäiseksi Scott-sedän serkun häihin.

-Minä tarkoitan sitä tätiäsi, jonka puoliso on opettaja tai mikä lie rehtori. Sitä, joka ainoana kaikista näkyi panostaneen ulkonäköönsä.

-Eliza-tätiä? Ei, hän oli vain vähän meitä vanhempi, kun hän meni Sean-sedän kanssa naimisiin.

-Vai niin, sanoi Susan. -No, lapsista vanhempi on ainakin jonkun muun.

Grace äännähti pelästyneenä. Miten Susan oli saattanut kyetä vertaamaan Niallin ja Sean-sedän ulkonäköä kaiken sen väkimäärän keskellä? Vaikka tietysti siihen oli kyennyt juuri Susan, Susan-parka.

-Niin on, hän sanoi hiljaa, katsoi Susania silmiin ja sanoi: -Sean-setä tietää kyllä. Hän tahtoi pelastaa Eliza-tädin maineen ja meni tämän kanssa naimisiin, kun Niall oli tulossa. Niallin isä on joku amerikkalainen, joka oli täällä sodan aikana.

Grace tiesi, että äiti olisi ollut vihainen, jos olisi tiennyt hänen puhuvan tästä aiheesta Susanin tai ylipäätään kenenkään kanssa. Siitä ei puhuttu. Siitä tuskin puhuttiin kaupungillakaan, vaikka Niallin kasvaessa hänen vieras ulkonäkönsä oli käynyt yhä ilmeisemmäksi, sillä olihan kyse sentään rehtorin perheestä. Mutta eihän hän voinut olla kertomatta Susanille.

-Vai niin, sanoi Susan hetken hiljaisuuden jälkeen. -Sankariainesta. Minä käyn tupakalla.

Hän penkoi olkalaukkuaan, joka näkyi olevan täynnä paperia.

-Mitä sinulla siellä on? Grace kysyi hiukan helpottuneena, kun asian käsittely jäi siihen. -Lehtiäkö?

-Nämä? Sain Fannylta joitakin kaavoja pukumalleihin, joiden hän arveli sopivan minulle. Hänellä on aika hyvä maku. Susan jäi tuijottamaan savukerasiaa kädessään. -Jos minulla olisi aivot, jättäisin tämän moskan ja käyttäisin senkin rahan kankaisiin.

Grace hymyili ja ajatteli Fannya kiitollisena. Mikäli tämä oli valinnut kaavat ”pukumalleihin, joiden arveli sopivan” Susanille, ne eivät taatusti olleet tiukkoja ja avokaulaisia, vaan juuri sellaisia, jotka ─ no, jotka sopisivat Susanille.

-Jos sinä lopetat tupakoinnin, hän sanoi reippaasti, -minä autan harsimisessa.

-Yhdenkö puvun?

-Niin monen kuin tahdot.

-Sinähän vihaat harsimista.

-Minä otan sen riskin.

Susan alkoi nauraa, sitten hän pudotti savukerasian takaisin laukkuun.

-Kokeillaan, hän sanoi. -Jos nyt ensiksi pärjäisin ilman savuketta seuraavalle asemalle asti. Sinun tehtäväsi on pitää ajatukseni toisaalla. Yhäkö sinä ajattelet, ettet osallistu Taideseuran näyttelyyn? Kai tiesit, että akatemian oppilaat saavat pelkästä osallistumisesta pisteitä, jotka saa osoittaa haluamaansa aineeseen. Sinä saisit nostettua niillä taidehistorian keskiarvoasi.

-Hm, Grace sanoi. -En ole ajatellut osallistua.

-Äh, sinun pitää ottaa itseäsi niskasta kiinni, Fleming, sanoi Susan tiukasti. -En muista sinun ottaneen juuri kynää käteesi loman aikana, kun minä sentään muotoilin yhden hyvänkokoisen näyttelyn verran!

Grace ajatteli ”yhteisymmärrys”-savukerasiaa ja virnisti.

Mutta Susanin sanat jäivät kaihertamaan hänen mieltään. Hän oli todella laiskotellut loman aikana ─ kamerakin oli saanut levätä kuljetuslaukussaan koskematta, vaikka Ylämaan keväässä olisi ollut paljon kuvattavaa. Ehkä se johtui kaikesta muusta, mitä hänen oli pitänyt miettiä.

Oli siis kaikin puolin mukavaa palata arkeen, säännölliseen elämään, isoäidin luo, taideakatemiaan. Isoäiti oli hyvin kiinnostunut kuulemaan kaiken Faithin tulevista appivanhemmista, ja hetken Grace mietti, tohtisiko kertoa tälle myös sisarensa muista asioista, mutta vaikeni sitten kuitenkin.

Hope Trask puolestaan oli hyvin kiinnostunut siitä, minkä ihmeen tähden Grace oli ottanut Susan Reidin mukaansa lomalle.

-En minäkään ole koskaan ollut Ylämaalla, hän huomautti melkein loukkaantuneena.

-Tule kesällä, ehdotti Grace. -Jos nimittäin sinullekin kelpaa kuhmuinen vuodesohva!

-Olivatko sinun kaikki veljesi kotona? Hope kysyi seuraavaksi, selvästi haistellen jotakin salajuonta.

-Kaikki, sanoi Grace kepeästi. -Valitettavasti yksi on jo kihloissa.

-No en minä mitään sellaista ajatellut! Hope puuskahti. -Mutta entä sinä itse? Joko sinä olet kihloissa?

-Äh, sanoi Grace, -en minä jouda. Minä aion osallistua kevätnäyttelyyn, enkä ole edes aloittanut työtäni vielä.

Hän ei ollut tiennyt osallistuvansa, ennen kuin sanoi sen ääneen. Mutta miksei hän osallistuisi? Siitä todella saisi lisäpisteitä, kuten heille jaetussa tiedotteessa oli kerrottu, ja näyttelyn voisi mainita myöhemmin omassa ansioluettelossaan täysin riippumatta siitä, miten olisi menestynyt.

Seuraavina iltoina Grace linnoittautuikin huoneeseensa ja alkoi piirtää. Hän luonnosteli, varjosti, väritti, pyyhki ja repi. Mikään aihe ei viehättänyt, mikään teema ei tuntunut oikealta. Hän otti esiin kaikki Euroopan-matkalta ostamansa taidekirjat ja postikortit ja valokuvat, mutta mikään niistä ei antanut inspiraatiota. Lopulta hän kaivoi epätoivoissaan komeronsa perimmäisestä nurkasta esiin kalliin Firenzestä kertovan kuvateoksen, jonka oli kätkenyt sinne unohtaakseen helpommin kaiken sen, mitä oli ehtinyt Lewisista jo toivoa.

Mutta kirjankin kuvat ja tekstit tuntuivat jotenkin oudoilta ja kolkoilta. Hän voisi maalata jotakin niin kaukaista ja vierasta koulutunnin harjoitustyönä tai kopioksi isoäidille. Mutta eihän hän näyttelyyn voisi sellaista viedä ainoana työnään. Hän tahtoi luoda jotakin, ei kopioida!

Päivät kuluivat, ja taulun aihe pakeni Gracea. Toisinaan hän heräsi aamulla aivan varmana siitä, että oli unessa nähnyt jotakin, jonka maalaisi ─ mutta ei enää muistanut, mitä. Hän oli hajamielinen tunneilla, sai pari näpäytystä Lewis Willowsilta, kun ”nukkui silmät auki” taidehistorian luennolla, eikä todellakaan ollut muotoilunopettaja Toddin suosiossa ollessaan tavallistakin kömpelömpi.

Ulkona edistyi kevät, Edinburghin puistojen nurmet alkoivat vihertää ja krookukset ja narsissit puhjeta kukkapenkkeihin. Leithin kaupunginosassa ihastuttavat vanhat talot hehkuivat auringossa ja vesi tanssi koskessa. Mutta mikään ei herättänyt Gracessa sellaista paloa, jonka hän olisi tahtonut viedä Taideseuran juryn arvosteltavaksi. Krookukset ja koski ja vanhat kivitalot eivät olleet hänen. Ne eivät puhuneet hänelle.

-Kyllä sinä sen keksit, Susan lohdutti Gracea eräänä iltapäivänä heidän erotessaan taideakatemian aulassa. Susan oli menossa takaisin yläkerran harjoitusluokkaan, sillä muotoilutöitä näyttelyyn tekevät oppilaat saivat käyttää sitä tuntien päätyttyä. -Ja sitten se syntyy hetkessä, sinä olet nopea.

-Tai sitten minä luovutan, sanoi Grace. -Vaikka olisin kyllä tarvinnut ne pisteet. Lewis katsoo minua niin ilkeästi nykyään, että taatusti antaa hylätyn.

-Äh, etkä luovuta, Fleming, sanoi Susan reippaasti. -Huomenna pääset muuten harsimaan, se ehkä piristää mieltäsi.

-Huomenna? Oletko sinä ostanut kankaan? Yhtäkkiä Grace tajusi, ettei ollut nähnyt savuketta Susanin kädessä pitkään aikaan. -Voi miten hienoa!

-Odotas vaan, virnisti Susan, -siinä on kauheasti muotolaskoksia ja saumoja. Aivan sinua ajatellen. Nähdään aamulla!

Hiukan paremmalla mielellä Grace heilautti hänelle kättään ja kiiruhti ulos ovesta. Oli sentään jotakin mukavaakin tiedossa! Ei toki harsiminen, sitä hän todellakin inhosi, mutta sehän tarkoitti, että Susan oli luopunut savukkeista, ja että hän oli leikannut itselleen uuden puvun ─ Fannyn valitseman mallin mukaan.

Ja ehkä tänään taulukin ottaisi syntyäkseen! Grace kiiruhti poikki aurinkoisten katujen. Samahan se oli, millainen siitä tulisi, pisteet hän saisi osallistumisesta eivätkä työn jäljestä, ja ne korjaisivat edes hiukan Lewisin aiheuttamaa harmia. Hänen pitäisi vain istua alas ja olla ahkera.

Gracen astuessa rappukäytävään Alan-setä, joka oli myymälän ikkunasta nähnyt hänen tulevan, kurkisti myymälän takaovesta portaikkoon.

-Tuletko käymään täällä, Gracie? hän sanoi.

Astuessaan sisään myymälän takana olevaan varastoon Grace veti tapansa mukaan syvään keuhkoihinsa painomusteen hajua ja tajusi, että poti loman jälkeen yhä hiukan koti-ikävää.

-Mikä se on? hän kysyi, kun Alan-setä ojensi häntä kohti nidottua lehtistä. Tietysti hän oikeastaan tiesi, mikä se oli ─ tuollaisia kustantamojen ennakkomainoslehtiä isä oli lukenut niin kauan kuin hän muisti ─ mutta miksi setä halusi näyttää sitä hänelle?

-Tämän lähetti yksi Englannin suurimmista kustantamoista, Alan-setä sanoi. -He eivät läheskään aina muista meitä rajantakaisia kauppiaita, olettavat kai, että turvemökeissämme meillä on liikaa tekemistä toistemme karjojen varastelussa, jotta ehtisimme lukea.

Grace tirskahti ajatellessaan, mahtoiko herra Breckenridge olla kyseisen kustantamon johdossa.

-Mutta nyt tämä lehti tuli, ja minä taidan aavistaa, minkä tähden skottikauppiaatkin on otettu armoihin, Alan-setä jatkoi ja osoitti sormellaan erästä kohtaa aukeamalla. -Katso.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti