lauantai 6. toukokuuta 2017

82. Kirjeitä rakastetulle

 
Ensin Grace ei ymmärtänyt, mitä Alan-setä tarkoitti. Viereisellä sivulla oli jonkun kirjailijan valokuva ja esittely hänen teoksestaan, mutta sedän osoittamassa kohdassa vain kuva kirjan kannesta, oikein viehättävä vesivärilaveeraus tutunoloisesta vuoristomaisemasta ja kahdesta ihmishahmosta.

-Kirjeitä rakastetulle, hän luki. -Runoja. Mitä…

-Katso kirjoittajan nimeä, Alan-setä sanoi vähän kärsimättömästi, vaikkei hän koskaan ollut kärsimätön.

Grace henkäisi.

-A. Fleming, hän melkein kuiskasi.

-Maailma on puolillaan Flemingejä, Alan-setä sanoi nopeasti. -Ja maailma on puolillaan ihmisiä, joiden etunimi alkaa A-kirjaimella. Se voisi olla kuka tahansa. Mutta lue mainosteksti!

-”Kirjeitä rakastetulle on koskettava ja lyyrinen, mutta samalla moderni esikoisteos nuorelta runoilijalupaukselta”, Grace luki puoliääneen, aivan kuin olisi ollut ensiluokkalainen, joka ei osannut vielä lukea hiljaa itsekseen. -”Lemmittyään kaipaavan nuorukaisen säkeissä yhdistyy ikivanha skotlantilainen poljento täysin luontevasti nykypäivän vapaaseen mittaan. Hämmästyttävän valmiina ja kypsänä esittäytyvän kokoelman pohjalta uskaltaa aavistaa, että valtakunta on saamassa uuden Burnsin tai Scottin tuntojensa tulkiksi. Nuori runoilija on luonnonlahjakkuus Fort Williamista Skotlannin Ylämaalta, täysin maan kirjallisten piirien ulkopuolelta.”

Kun Grace lopetti, varastossa oli hetken aivan hiljaista. Autojen äänet kadulta ja viemärien kohina tuntuivat nekin vaimentuvan. Sitten Grace nosti katseensa ja katsoi Alan-setään.

-Fort Williamissa Skotlannin Ylämaalla on tietääkseni vain yksi Fleming-niminen perhe, jonka jäsenistä vain yhden nimi alkaa A-kirjaimella, setä sanoi hiljaa. -Onko se Archie?

Gracen kädet vapisivat niin, että hänen oli laskettava mainoslehti kirjoituspöydälle, ettei se olisi pudonnut.

-On, hän kuiskasi.

Hän tiesi, että se oli Archie. Hän tajusi nyt ”kustantamon mainoskirjeet”, joista isä oli puhunut, ja veljensä tavan sulkeutua huoneeseensa koko talven ajan, ja ne paperiniput, joita Archien pöydällä oli pääsiäislomalla ollut, kun veli ei ollut päästänyt häntä sisään ─ tilikirjat, muka.

Ja jos Archie ei ollut ”lemmittyään kaipaava nuorukainen”, kuka sitten!

-Vaikka en minä aivan sanoisi, että me elämme ”maan kirjallisten piirien ulkopuolella”, Grace sitten huomautti hiukan hysteerisesti naurahtaen. -Kun nyt ajattelee äidin mainetta!

Alan-setä hymyili vinosti.

-Se tarkoittaa sitä, että hän ei asu Lontoossa. Tiesitkö sinä tästä?

-En. Grace vavahti. -Onkohan isälle mennyt tämä lehti? Tuliko ─ tuliko kirjasta näytekappaletta?

-Luultavasti on mennyt. Ei, ei tullut. Se pitää tilata erikseen. Niin pitkälle ne eivät Lontoossa menneet meikäläisten voitelemisessa.

-Kauanko sen tulo kestää?

-Muutaman päivän. Hiukan pidempään, jos tilaan heti myyntikappaleetkin.

-Voi, Alan-setä ─ niin nopeasti kuin suinkin! Grace parahti yhtäkkiä. -Tilaa tämä niin nopeasti kuin suinkin!

-Tietysti, Gracie kulta, tietysti. Setä taputti hänen olkapäätään. -Älä nyt näytä noin kauhistuneelta, hyvä tavaton! Jos se on Archie, saat olla hänestä ylpeä. Minun käsittääkseni tuon kustantamon suojiin ei pääse yleensä kuin hyvillä suhteilla, tai sitten eittämättömillä lahjoilla.

-Ei kerrota kenellekään vielä, Grace sopersi. -Siltä varalta, ettei… se olisikaan Archie.

-Jos niin tahdot. Setä katsoi häntä terävästi. -Voitko sinä huonosti?

-Minä vain… järkytyin vähän.

-Et siis todellakaan tiennyt? Eikä äitisi?

-En tiennyt. Luultavasti ei äitikään.

Äiti ei tiennyt, kukaan ei tiennyt, Grace oli siitä aivan varma. Kuten yritystoiminnassaan tai tunteissaan, Archie ei kysynyt keneltäkään neuvoa myöskään tarjotessaan runojaan julkaistavaksi. Runojaan! Archie, vakaa ja järkevä Archie, joka oli käynyt kauppakoulun ja otti valokuvia ja hoiti myymälää ja kuljetuspalvelua!

Seuraavina päivinä Grace oli kuin tulisilla hiilillä. Hän ei hiiskunut asiasta mitään isoäidille, eikä hän soittanut kotiin ja pyytänyt Archieta puhelimeen, vaikka kiusaus oli suunnaton. Hän tahtoi olla ensin varma, vaikka oikeastaan jo olikin. Hän oli kuvitellut, että olisi hauska istua tuntien jälkeen Susanin asuntolahuoneessa auttamassa pukujen harsimisessa ja rupatella samalla kaikista maailman asioista. Mutta nyt se oli pelkkää tuskaa, kun hän olisi tahtonut juosta kotiin kysymään, oliko kirja jo tullut myymälään. Hän ei tohtinut puhua asiasta mitään edes Susanille.

Vihdoin Alan-setä pysäytti hänet taas kotimatkalla ja ojensi hänelle ohuen kirjan, jossa oli siniharmaa laveerattu kansi ja mallikappaleen leima.

-Sano mitä pidät ja kannattaako sitä ottaa myyntiin, hän virnisti.

Grace melkein sieppasi kirjan ja avasi sen jo porraskäytävässä. Kansilehden jälkeisellä tyhjällä sivulla luki painettuna yksi sana: ”Coralle”.

-On se Archien, hän melkein kuiskasi.

Sitten Grace istuutui kiviportaille, kuten Archie oli istunut joulun jälkeen odottaessaan häntä ja isoäitiä kotiin, ja alkoi lukea.

Grace oli kasvanut kirjojen takakansitekstien ja kustantamojen mainosten ympäröimänä ja tiesi, että niiden muotoilussa liioiteltiin aina, jotta jokainen kirja kuulostaisi mestariteokselta ja sitä myytäisiin hyvin. Mutta tällä kerralla Gracen oli myönnettävä, ettei mainos ollut liioitellut.

Archien runot olivat moderneja, vailla riimejä ja mittaa, joista äiti oli aina niin tarkka. Sanat oli jopa ladottu sivulle sillä tavalla, etteivät ne muodostaneet yhtenäisiä säkeistöjä, vaan olivat kuin sinne tänne ripoteltuja kukkia.

Ja sittenkin: näissä runoissa, joista useimmat olivat lyhyitä, ennemmin kuiskauksia tai huokauksia kuin mitään todellisia kirjeitä, oli jotakin tuttua, jokin ikivanha rytmi. Se otti modernia runoutta kaihtavan Gracenkin valtaansa. Hän aivan näki vuoret ja laaksot ja joet, vaikka ne mainittiin siellä täällä kuin taustana tai vertauskuvana, ja hän vapisi sitä tunteiden myrskyä, joka riveiltä ja niiden välistä hänen päälleen hyökyi.

Kääntäessään viimeisen sivun Grace ei edes huomannut, että häntä paleli kiviportaalla. Hän oli lukenut kertaistumalla yhden suuren rakkaudentunnustuksen, niin paljaan, niin rehellisen, että tunsi sydämensä pamppailevan yhtä rajusti kuin edellisenä kesänä, jolloin oli puhunut Archien kanssa ensimmäisen kerran tämän mieltymyksestä Coraan.

Miten Archie osasi! Miten tämä uskalsi! Miten hänen järkevä, monesti hiukan ivallinen veljensä saattoi tuntea näin rajusti, melkein väkivaltaisesti! Miten tämä tohti paljastaa tunteensa ja niiden kohteen näin rohkeasti koko maailmalle! Archie, joka oli vain vuosi sitten julistanut hänelle, ettei ollut lahjakas missään asiassa!

Mitä Cora tästä ajattelisi? Kunhan kirja päätyisi omistuksineen ensimmäisen fortwilliamilaisen käteen… Rouva Munron, esimerkiksi! Ja mitä Maisie parka ajattelisi! Ja ─ Fanny. Runot olivat viattomia, mutta sittenkin niistä oli luettavissa intohimo, jollaista Grace ei olisi koskaan osannut yhdistää Archieen. Ehkä Stuartiin ─ mutta ei koskaan Archieen.

Päättäväisesti hän nousi epämukavasta asennostaan, kiiruhti portaat ylös ja avasi oven.

-Isoäiti, hän sanoi ja meni takki päällä ruokailuhuoneeseen, jossa tämä kattoi teepöytää. -Archien kirja on julkaistu.

Jälkikäteen Grace ajatteli, että olisi tietysti voinut ilmaista asian vähän hienovarovaisemminkin. Ensin isoäiti ei käsittänyt lainkaan, mitä hän sanoi, sitten tämä tarttui kirjaan ja muuttui aivan kalpeaksi, ja lopulta laski kirjan pöydälle, piteli sydäntään ja sanoi:

-Nyt me juomme teetä.

Niin Gracen oli pakotettava itsensä rauhoittumaan, riisumaan takkinsa, juomaan teetä ja syömään voileipiä. Sen jälkeen oli tiskattava, ja vasta sitten isoäiti meni olohuoneeseen, sytytti lampun, otti silmälasinsa ja tarttui kirjaan. Mutta hän ojensi sen melkein heti Gracelle ja sanoi:

-Vai niin, tämä on sitä uusmuotista muurahaisenpolkua, kuten Johnilla oli tapana sanoa näistä moderneista runoista. Lue sinä, minä kuuntelen.

Niin Grace istui räätälinasentoon matolle isoäidin jalkojen juureen ja alkoi lukea. Ja oudolla tavalla nuo yksinkertaiset ja sittenkin niin syvät säkeet elivät ääneen luettuina vielä väkevämpinä, niin että välillä Gracen silmiin nousivat kyyneleet, välillä hän punastuen vaikeni, kunnes isoäiti kehotti lempeästi häntä jatkamaan.

Kun kirja loppui, ulos oli laskeutunut kevätillan kuulas hämy. Grace sulki kannet ja katseli pää painuksissa jonkun tuntemattoman kuvittajan tekemää laveerausta vuoristomaisemasta ja siinä näkyvistä ihmishahmoista.

-Minä sitten pidän siitä pojasta, isoäiti sanoi yhtäkkiä kuulostaen huvittuneelta. -Hän ei turhia lörpöttele asioistaan etukäteen!

-Isoäiti! Grace puuskahti järkyttyneenä. Eikö tämä ollut ymmärtänyt

-Vaikka tietysti olisi mukavaa, ellei sinun läheisilläsi olisi aina tapana runoilla julkisuuteen kaikkea, mitä perheen sisällä tapahtuu, isoäiti sitten mutisi.

-Mitä kaikkea? Grace kysyi hämmentyneenä.

Isoäiti kumartui silittämään hänen hiuksiaan.

-Rakkaani, minä elin yli viisikymmentä vuotta kirjakauppiaan rinnalla, ja luulen tietäväni jotakin kirjallisuudesta, hän sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut Gracen kysymystä. -Sinun veljesi on aivan tavattoman lahjakas. En muista koskaan kuulleeni mitään tuon veroista. Tai no, ehkä Burnsilta.

-Hän pitää Corasta kauheasti!

-Aivan selvästi hän pitää tuosta Cora-tytöstä kauheasti, isoäiti myönsi. -Ja minusta tuntuu, että viisas äitinne ajatteli oikein erottaessaan heidät. Luuletko sinä, että Archibald olisi pystynyt kertomaan tunteistaan noin kypsästi, jos olisi heti saanut, mitä tahtoi?

-En minä tiedä, Grace sanoi tuskastuneena. -Voi, mitä nyt tapahtuu? Minä tarkoitan, että tässä on Coran nimi ─ meillä kotona kaikki arvaavat heti ─ ja aletaan puhua ties mitä!

-No, sanoi isoäiti ja risti kätensä miettiväisenä, -jos sinun veljesi pystyi pimittämään koko perheeltään sen, että aikoo debytoida ihailtuna esikoisrunoilijana, hänelle tuskin tuottaa ongelmia pimittää myös kustantamon mainoslehti. Ja vaikkei hän tekisi sitä, minä uskon oman poikani hienotunteisuuteen sen suhteen, mitä hän tilaa myyntiin.

-Mutta Coran pitää saada kuulla, Grace sanoi yhtäkkiä lujasti. -Hänen pitää saada kuulla. Archie ei voi kertoa, koska ei tiedä, missä hän on. Sinä tiedät, isoäiti!

-Tyttöseni, äitisi tietää myös, samoin tuon Cora-tytön perhe. Kuka tahansa heistä voi…

-Sinä sanoit juuri, että Archie saattaa pimittää mainoslehden. Ehkä kukaan meillä kotona ei ole kuullutkaan kirjasta! Mutta Coran täytyy saada kuulla. Grace hypähti pystyyn ja ojensi siniharmaakantista nidettä isoäitiä kohti. -Isoäiti, lähetä tämä hänelle. Ei sinua ole kielletty ottamasta häneen yhteyttä!

-Lapsi kulta, isoäiti sanoi lujasti, -äitisi ajatus oli se, että tämä Cora saa kaikessa rauhassa miettiä omia tunteitaan. Se toive ei toteudu, jos minä toimitan hänelle tämän veljesi… no, painetun rakkauskirjeen.

-Mutta eihän Cora voi miettiä tunteitaan, ellei tiedä Archien tunteista!

-Ne eivät ymmärtääkseni ole jääneet hänelle epäselviksi.

-Niin, joulun aikaan! Mutta siitä on monta kuukautta, he ovat olleet erossa, eihän Cora voi tietää, muistaako Archie häntä edes! Hän voi tehdä typeriä päätöksiä vain siksi, että luulee joutuneensa hylätyksi!

-Varjelkoon, sinä kuulostat joltakin äitisi kertomuksen juonelta. Isoäiti puisti hymyillen päätään. -Eivät normaalit ihmiset tee mitään typeriä päätöksiä luulojensa pohjalta.

-Tekeväthän! Minäkin ─ minäkin suostuin menemään Lewisin asunnolle, koska luulin hänen välittävän minusta!

-Hyvä lapsi, isoäiti puuskahti, -sinun vertauskuvasi… Olkoon sitten. Minä toimitan kirjan tytölle, vaikka en tiedä, onko se viisasta.

-Minä voin viedä sen postiin aamulla, sanoi Grace toiveikkaasti.

-Et voi, isoäiti tokaisi. -Niin tyhmä minä en ole, että kirjoittaisin osoitteen nähtäväksesi tai antaisin sinulle mahdollisuuden höyryttää kuoren auki ja lisätä tänne omia terveisiäsi, kun äitisi kerran on kieltänyt. Kunhan huomenna olet lähtenyt kouluun, minä otan vuokra-auton ja käyn viemässä tämän omakätisesti perille. Ja nyt, alapa laputtaa huoneeseesi ─ sinulla on ymmärtääkseni koulutehtäviä, vaikka oletkin tuoreen runoruhtinaan sisar. Minun pitää vähän ajatella.

Grace ”laputti”, vaikka hänestä tuntui, ettei hän voisi keskittyä yhteenkään harjoitustyöhön, ei mihinkään luentomuistiinpanoihin. Hänen sydämensä hakkasi, kätensä vapisivat, poskensa hehkuivat, niin järkyttynyt, niin toiveikas ja niin onnellinen hän oli.

Kirjoituspöydällä oli luonnoslehtiö, jossa oli jäljellä enää pari paperia. Samaisen lehtiön ääressä hän oli istunut niin monta iltaa koettaen epätoivoisesti saada aikaan kuvaa näyttelyyn.

Nyt Grace istui taas, otti kynän ja alkoi hahmotella. Hän ei pysähtynyt miettimään tai sommittelemaan, hän vain piirsi. Tytön sydämessä värisi outo sävel, joka tuntui tulevan jostakin vuosisatojen takaa, mutta hänen kätensä ei enää vavissut, se oli varma ja tiesi, mitä teki. Sitä kannatti tietoisuus siitä, että oli olemassa jotakin niin suurta, niin kaunista, niin ihmeellistä, ettei sitä voinut voittaa mikään maallinen valta, ei aika eikä edes kuolema.

Grace ei ollut koskaan piirtänyt mitään kuvaa valmiiksi niin nopeasti ─ tai oikeastaan oli, yhden kerran, kauan sitten ryöväriluolalla piirtäessään Gordonin. Uusi piirros olikin tuolle vanhalle kuvalle sukua, tässäkin oli ylämaalainen vuoristomaisema ja nuori mies, joka tuli jostakin historian hämärästä ylämaalaispukuineen, hirvennahkaisine töppösineen, polvisukkineen, miekkoineen. Mutta jos vanhassa kuvassa oli selvästi ollut Gordon, tässä ei ollut. Tai itse asiassa Grace ei tiennyt, oliko vai ei, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kenen kuvan piirsi.

Sillä täysin ilman mallia syntynyt nuori mies ei näyttänyt kasvojaan. Hän oli selin, katseli yli kumpuilevan maiseman, yli kanervien täplittämän laakson. Hänellä ei ollut veneenmallista Glengarry-lakkia, vaan valkoisella kokardilla koristettu baretti, joka peitti hiukset. Mitään ajattelematta Grace oli piirtäessään välttänyt pienimmänkin tuntomerkin paljastamista.

-Kuka sinä oikein olet? Grace kuiskasi kuvan nuorukaiselle. -Kenen väreihin minä sinut puen?

Ja noustessaan ottamaan vesivärejään ja parempaa paperia voidakseen alkaa siirtää luonnosta maalaukseksi Grace tiesi, ettei kuvan mies kertoisi. Hänen pitäisi maalata nuorukainen niin, ettei tätä voitaisi liittää mihinkään klaaniin, ei mihinkään sukuun. Tämä oli salaperäinen ja vapaa, vapaa kuin Archie, joka ei tuntunut pelkäävän enää yhtään mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti