sunnuntai 7. toukokuuta 2017

83. On kahdenlaisia miehiä

 
Seuraavana aamuna Grace käveli taideakatemialle kuin sumussa. Hän oli maalannut koko yön, mikä oli aivan hullua, sillä kukaan täysijärkinen ei maalannut yöllä sähkövalossa, kun kerran oli kevät ja hän olisi voinut hyödyntää luonnonvaloa tänään iltapäivällä. Mutta hän ei ollut voinut odottaa ─ se nuori mies paperilla ei ollut antanut hänen odottaa.

Kuva oli valmis. Se oli vesivärityö, koska vesivärit olivat Gracelle tutuin ja rakkain ilmaisuväline, eikä hän nyt hakenut mitään muuta kuin varmuutta. Hän tiesi, että monet kurssitovereista maalaisivat näyttelytyönsä vahvoin öljyvärein, mutta ei välittänyt. Hänen maalauksensa oli täydellinen. Se oli juuri sellainen kuin hän tahtoi. Siinä ei ollut mitään pois otettavaa, ei mitään lisättävää.

Isoäiti oli löytänyt hänet aamulla viimeistelemästä työtään ja ollut vihainen ─ sen tähden, että luuli hänen nousseen ennen kellonsoittoa sitä tekemään. Koska isoäiti ei kysynyt suoraan, Grace ei ollut paljastanut, ettei ollut vuoteessa käynytkään.

Nyt hänen piti vain jaksaa pysyä hereillä tämä päivä, sitten hän saisi levätä, sekä fyysisesti että henkisesti. Huoli ja paine näyttelystä oli poissa, huomenna hän veisi työnsä kehystettäväksi erääseen huokeaan liikkeeseen, joka antoi opiskelijoille alennusta, ja heti taulunsa saatuaan jättäisi sen näyttelytoimistoon. Ja tänään isoäiti ottaisi auton ja veisi Archien runokirjan sinne, missä Cora oli ─ varmasti veisi, koska oli luvannut. Kaikki kävisi vielä hyvin!

-Tämäpä on onnellinen aamu, kun sinä kävelet suoraan syliini!

Grace aivan kuin heräsi horroksestaan ja otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Hän oli viimeisessä kadunkulmassa ennen taideakatemiaa, ja oli ollut todellakin vähällä kävellä suoraan päin Lewis Willowsia.

He eivät olleet puhuneet keskenään muuten kuin oppitunneilla sen jälkeen, kun Grace oli katkaissut heidän välinsä tammikuussa. Tilaisuuksia olisi kyllä ollut, sillä aina toisinaan he olivat poistuneet yhtä aikaa akatemialta tai tulleet kadulla vastakkain. Mutta Grace oli vain nyökännyt tervehdykseksi ja Lewis koskettanut hatunlieriään.

Nyt tämä kuitenkin seisoi siinä, niin ettei Grace päässyt eteenpäin jalkakäytävällä, ja ahmi tyttöä silmillään kuin olisi halunnut palauttaa mieleensä tämän koko olemuksen.

-Kuka on se onnellinen nuori mies, joka on saanut sinun kauniit silmäsi noin säteilemään? Lewis kysyi vähän pilkallisesti.

Grace tajusi aivan ensimmäiseksi ärsyyntyvänsä siitä, että Lewis oletti ilman muuta hänen ”säteilevien silmiensä” johtuvan jostakin nuoresta miehestä ─ eikä esimerkiksi valmistuneesta maalauksesta. Ja sitten hän tunsi kuplivaa naurunhalua huomatessaan, että itse asiassa Lewis oli oikeassa ─ mutta ei varmasti aavistanut, että se nuori mies oli hänen oma veljensä runokokoelmineen ja sen inspiroimana syntynyt taulu.

-Eikö kevät itsessään riitä syyksi? Grace tyytyi kysymään. Jostakin syystä hän ei halunnut hiiskua miehelle mitään maalauksestaan.

-Kevät ja kaunis nuori nainen kuuluvat yhteen, Lewis myönsi. -Gracie, minun on ollut sinua ikävä.

-Vai niin, sanoi Grace, ja tunsi nyt lievää levottomuutta. -Me olemme kyllä nähneet säännöllisesti luokassa.

-Luokassa! Lewis puuskahti. -Gracie, jos kerran sinua häiritsee minun asemani opettajanasi, niin lukukautta on jäljellä enää pari kuukautta. Se ei toki ole aika, jonka pitäisi kovin pahasti rikkoa omaatuntoasi vastaan!

-Sinähän sen annat häiritä itseäsi, Grace sanoi tiukasti. -Miksi minä sain hylätyn välitodistukseen?

Lewis naurahti vähän.

-Yritin saada huomiosi.

-Kansakoulussa eräs poika sitoi esiliinannauhani tuolinselkämykseen, koska yritti saada huomioni, muisteli Grace mietteliäänä. -Esiliinoja saa uusia, todistukset ovat vähän hankalampi juttu.

-Minä voin korjata sen, Lewis lupasi. -Sanon kanslistille, että suorititkin kaiken vaaditun ja annan uuden arvosanan. Sellaista tapahtuu.

-Kiitos, ja jos sinä arvostelisit tällä kerralla minut oikeudenmukaisesti, olisin tyytyväinen.

-Se tietysti riippuu sinusta itsestäsi, Lewis sanoi hiljaisemmin ja astui lähemmäksi. -Koska tavataan?

-Luennolla, sanoi Grace, jonka ilo ja hyvä mieli alkoi väistyä sydänalassa kasvavan puristuksen tieltä.

-Älä ole lapsellinen. Tule käymään luonani, äläkä pakene tällä kerralla. Lewisin katse oli terävä, ja taas Gracelle tuli sellainen olo, kuin tämä olisi koettanut painaa mieleensä hänen piirteitään ja ilmeitään, mutta nyt jollakin oudolla tavalla, joka sai hänen olonsa hyvin epämiellyttäväksi.

-Kiitos, sanoi Grace ja astui sivullepäin, -jos tarkoitit jotakin tuollaista ”kaiken suorittamisella”, minun kai täytyy istua läpi taidehistorian kurssi ensi vuonna uudestaan, kun vakituinen opettaja palaa. Ehkä hän vaatii toisenlaisia ”suorituksia”.

-Grace, sinun kannattaisi vakavasti harkita…

-Kiitos, mutta olen jo harkinnut. Hyvin vakavasti.

Ja ennen kuin Lewis ehti sanoa mitään, Grace oli pujahtanut hänen ohitseen ajokaistan kautta.

Tytön kädet vapisivat kuten edellisiltana, mutta nyt pelästyksestä. Ensimmäisen kerran hän tajusi, mihin Susanin mielipide miehistä perustui, ja mitä isoäiti oli tarkoittanut toivoessaan, ettei naisten tarvitsisi pelätä turvallisuutensa ja kunniansa puolesta. Oliko hän käsittänyt oikein, oliko Lewis todellakin vihjannut, että arvosana voisi nousta vaikka kuinka korkeaksi, jos… jos Grace tekisi mitä hän tahtoi?

Odottaessaan pääsevänsä kadun yli Grace mietti, menisikö sittenkin kertomaan rehtorille. Mutta silloin hän joutuisi todellakin kertomaan kaiken ─ ja Lewis voisi puolestaan kertoa tarinan aivan toisella tavalla, niin että Grace vaikuttaisi syylliseltä, ja kumpaa rehtori sitten uskoisi, miesopettajaa vai opiskelijatyttöä?

-Oletko sinä tullut kuuroksi ja sokeaksi? kysyi joku Gracen viereltä, ja tämä melkein hyppäsi ilmaan. Mutta se olikin vain Susan, joka oli tulossa asuntolasta.

-Minä olen maalannut koko yön ja nukun seisaalleni, Grace tunnusti. Sitten hän vilkaisi ympärilleen, näki, ettei muita tuttuja ollut paikalla, ja jatkoi: -Ja minä tapasin Lewisin.

Hän kertoi Susanille heidän kohtaamisensa tyttöjen ylittäessä katua ja noustessa akatemian portaita.

-Se sika! Susan puuskahti. -Ymmärrätkö sinä nyt, mitä minä yritän…

-Ei puhuta periaatteista, Grace sanoi nopeasti. -Minä suoritan kurssin ensi vuonna uudestaan, jos niin on. Ei se ole paha juttu, kun olen kerran sen jo istunut. Mutta minulla on muutakin kerrottavaa!

Ja niin hän kertoi matalalla äänellä Susanille sekä Archien runokirjasta että omasta taulustaan.

-Jopas nyt, Susan puuskahti, -minä en näe sinua puoleen vuorokauteen, ja sinä aikana Flemingin perhe uudistaa koko Britannian kulttuurikentän!

-Kirjasta minä kyllä tiesin jo aiemmin, en vain tohtinut puhua, kun en ollut varma, onko se Archien, Grace tunnusti. -Taulu syntyi eilen aivan kuin… itsestään. Shh, Hope tulee, älä hiisku!

Seuraavina päivinä Grace mietti paljon tuon aamun tapahtumia. Hän ei voinut olla katselematta kurssinsa tyttöjä ja miettimättä, oliko näille tehty joskus samanlaisia ehdotuksia kuin hänelle. Ehkä Susanille, jonka ulkoasu oli niin rohkea? Ehkä Hopelle, joka oli hiukan koketti?

Susanilta hän lopulta kysyi asiaa suoraan istuessaan taas asuntolahuoneessa auttamassa harsimisessa. Susanin huonetoveri oli poissa ja oli antanut heille luvan levittäytyä kankaineen hänenkin vuoteelleen, kun Susan oli vastapalvelukseksi luvannut silmukoida hänen silkkisukkaansa tulleen silmäpaon. Susanin silmukointitaidot olivat korkeassa kurssissa asuntolan tyttöjen keskuudessa, sillä uusia sukkia ei kenelläkään ollut varaa ostella tämän tuosta.

-Kaikenlaista, Susan sanoi ympäripyöreästi vastauksena Gracen nolostelevaan kysymykseen. -Täällä vähemmän kuin muualla. Taiteen piirissä ei niin ihmetellä kenenkään olemusta.

-Minä olen iloinen, että sinä nyt ompelet tällaista, sanoi Grace suoraan ja levitti syliinsä leninkiä, jonka viimeisiä harsimuksia teki.

Susan oli ostanut kankaat peräti kahteen pukuun, siksi työtä oli niin paljon. Koska hänellä ei ollut ompelukonetta, harsinta oli tehtävä tavattoman hyvin, jotta varsinainen ompeleminen käsin kävisi vaivattomammin. Lisäksi Susan oli lupautunut mukaan Taideseuran näyttelyn rakentamiseen, ja työ täyttäisi jatkossa hänen iltansa niin, ettei ompelemiselle jäisi aikaa, joten näiden kanssa oli kiirehdittävä.

Molemmat puvut olivat hyvin sieviä ja tyylikkäitä, yhtä kauniita kuin se leninki, joka Susanilla oli ollut yllään pääsiäisenä.

-En minä sen tähden tällaisia leikannut, etten kestäisi kaikenlaisia vihjailuja, Susan ilmoitti lujasti. -Minähän olen selittänyt, miksi haluan ärsyttää ulkomuodollani. Olisitpa nähnyt muutamien sankarien ilmeet, kun he ovat saaneet kunnolla nenälleen.

-Mutta eihän se voi olla mikään päämäärä elämässä ─ että saa antaa toista nenälle, huomautti Grace.

-Niin kauan kuin on sellaisia roistoja kuin tuo Willows, joka ei ansaitsisi muuta kuin…

-Mutta aina on roistoja, pisti Grace väliin. -Ja kunnon miehiä! Sinun pitää lukea Archien runokirja, sillä ellei sekään saa sinua käsittämään…

-No sinun perheesi nyt on omituinen kaikin puolin, Susan mutisi.

Grace vilkaisi ystäväänsä, joka oli harsimassa puvun kaulusta niin sievin pienin pistoin, että ne melkein kävivät jo ompeleesta. Susan oli todellakin vähentänyt ehostusta, ja vaikka hänen kaunismuotoiset poskipäänsä nyt punersivat somasti, se tapahtui luonnostaan, ei poskipunan ansiosta.

-Kirjoitan tänään Donaldille, Grace huomautti kepeästi, aivan kuin asia olisi juuri tullut hänen mieleensä. -Kerronko terveisiä?

-Sinä ja sinun terveisesi, Susan tuhahti. -Jos välttämättä tahdot. Sano, että minä en ole polttanut pääsiäisen jälkeen ja kysy, pystyykö hän samaan.

-Minäpä kysyn, Grace lupasi totisena ja hillitsi halunsa tiedustella, eikö Susan tahtoisi kirjoittaa itse. Hän arvasi, että se olisi säikyttänyt tämän.

Mutta vielä sinä iltana hän ei ehtinyt kirjoittaa Glasgow’hun. Isoäidin luona Gracea nimittäin odotti paksu kirjekuori, jonka sisällä oli peräti kolme kappaletta Kirjeitä rakastetulle -teosta ja pitkä kirje itseltään runoilijalta ─ Archie oli saanut tekijänkappaleensa.

Grace oli veljensä viestistä tavattoman iloinen, sillä hän oli kaivannut keskustelujaan tämän kanssa ja pelännyt jo menettäneensä kesällä syntyneen luottamuksellisen suhteen, vaikka nyt ymmärsikin, miksei Archie ollut tahtonut itseään häirittävän talven mittaan.

Silti oli sydäntäsärkevää lukea Archien kuvausta siitä, miten tämän päässä oli jo pitkin syksyä liikkunut outoja säkeitä, aivan kuin lauseenkappaleita, jotka liittyivät Coraan, ja miten nämä säkeet olivat hakeneet paikkansa loppiaisen jälkeen, kun tyttö oli kadonnut.

”Moni varmasti miettii, miten tällainen työjuhta osaisi ajatella mitään herkemmin tai syvemmin”, Archie kirjoitti. ”Mutta en minä ole aivan niin ikävä ja yksioikoinen kuin annan ymmärtää. Se on vain turvallinen naamio, jonka taakse vetäytyä, jotta ei tulisi satutetuksi, kuten jo kerran tulin. Automatkoilla on ollut aikaa ajatella, ja minä tapasin tehdä ajokirjan sivujen taakse merkintöjä, jotka kirjoitin illalla puhtaaksi. Tiedäthän, niinhän äitikin tekee silloin, kun hän ei ehdi istua päivällä kirjoittamassa.”

Grace tiesi sen kyllä, mutta ei ollut koskaan ajatellut, että Archie olisi kiinnittänyt asiaan huomiota.

”Aluksi kirjoitin vain itselleni, omia ajatuksiani selvittääkseni”, Archie jatkoi. ”Sitten ajattelin, että jos joskus sittenkin saisin Coran omakseni, voisin antaa hänen lukea runoni, sillä hän ei ehkä nauraisi. Mutta kun ikäväni kasvoi epätoivoiseksi, minä päätin, että minulle saa nauraa koko maailma, kunhan vain saisin hänet omakseni. Enkä siihen asiaan voi vaikuttaa millään muulla kuin koettamalla vakuuttaa hänelle vakuuttamasta päästyäni, miten sanoinkuvaamattomasti minä häntä rakastan. Ja kun tulin tähän tulokseen, päätin toimia niin suureellisesti kuin osaisin, jotta viesti menisi varmasti perille. Maan suurin kustantamo hylkäsi tekeleeni, mutta toiseksi suurin halusi julkaista sen.”

Tekeleen! Grace naurahti muistaessaan, mitä Alan-setä oli sanonut mahdollisuuksista saada kirja julki tämän kustantamon kautta.

”En puhunut kenellekään asiasta, paitsi Dugaldille, nimittäin sen jälkeen, kun melkein jäin kiinni ensimmäisen kustantamon palauttaessa käsikirjoituksen ja sitten toisen kustantamon lähettäessä hyväksyvän kirjeen. Onneksi isä luuli niitä mainoksiksi, mutta sittemmin Dugald on jättänyt pyynnöstäni lajittelematta Koivurannan postin mukaan kaiken, mikä tulee kustantajalta. Niinpä minä sain häneltä suoraan korjausliuskat ja sitten mainoslehtisen ja lopulta tekijänkappaleet. Ajattelin kertoa tekoseni äidille ja isälle tänään, kunhan saan ensiksi vähän selvittää ajatuksiani kirjoittamalla Sinulle, pikkuinen. Kirjaa en ole painettuna tohtinut lukea läpi, enkä tiedä, tohdinko koskaan. Isä saa päättää, tilaako sitä myyntiin, vai onko parempi vaieta koko asiasta. Mietin kauan, voinko laittaa siihen omistuksen Coralle, loukkaako se häntä, saako se hänet tuohon yllättävään katoamiseensa yhdistettynä outoon valoon ihmisten silmissä ─ mutta en voinut olla kirjoittamatta hänen nimeään. Se on niin kaunis.”

Grace tajusi itkevänsä. Hänen ”ikävän ja yksioikoisen” veljensä sanat verrattuina Lewis Willowsin sanoihin kadunkulmassa olivat niin ristiriitaiset, että hänen oli hetkeksi laskettava Archien kirje syliinsä ja koetettava rauhoittua.

Oliko todella niin, että Susan oli oikeassa ─ omalta osaltaan ─ ja samalla hän ─ omalta osaltaan, kuten hän oli tälle asuntolassa sanonut. Ei ollut vain tietynlaisia miehiä, vaan, valitettavasti, monenlaisia. Grace nousi ja meni ikkunaan, katseli yli pehmeässä iltavalossa lepäävän kaupungin ja vapisi muistaessaan viime kevättä Berliinissä, Paulia ja unelmiaan. Mitä tälle mahtoi nyt kuulua? Mihin Lewis oikeastaan pyrki? Saisiko Archie sen, mitä niin hartaasti ja uskollisesti odotti?

Huokaisten tyttö nojautui ikkunapieleen ja jatkoi kirjeen lukemista.

”Olen lukenut elämässäni paljon, erityisesti viime vuosina, kun olen käynyt läpi lähes kaikki meille tulleet mallikappaleet. Siltikään en oikein osaa arvioida omaa tekstiäni, enkä tahdo vieläkään uskoa, että se todella julkaistiin. Ilmeisesti se kuitenkin on jotakuinkin hyvää, koska tekijänkappaleiden ohella sain markkinointiosastolta kirjeen. En tahtonut antaa edes valokuvaani heidän mainoksiinsa, mutta nyt he tahtoisivat epätoivoisesti järjestää minulle haastatteluja ja esiintymisiä. Haastatteluja ja esiintymisiä, totisesti! Aivan kuin minulla ei olisi parempaa tekemistä kuin antaa heille julkisuutta jonakin ’Argylen automiehenä’. Onneksi ymmärsin olla antamatta sinne puhelinnumeroa.”

Kevyt hymy nousi Gracen huulille, kun hän muisti perheessä kerrotun tarinan siitä, miten äidille olisi haluttu järjestää esiintymiskiertue kauan sitten, Stuartin ollessa pikkuvauva. Näköjään mikään ei ollut muuttunut.

”Tärkein syy siihen, etten tahdo julkisuutta itselleni, on tietysti se, että haluan ensin tietää, mitä Cora tästä kaikesta sanoo. Sen tähden minulla on sinulle pyyntö, pikkuinen. Lähetän kolme kirjaa, yksi on sinulle ja yksi isoäidille. Mutta saisitko mitenkään välitetyksi yhden kappaleen Coralle? Isoäitihän ymmärtääkseni tietää, missä hän on. En ole kirjoittanut mukaan viestiä, sillä jos hän on suostunut äidin pyyntöön olla pitämättä minuun mitään yhteyttä, tahdon rikkoa häntä vastaan niin vähän kuin mahdollista ─ rikkomistahan on jo se, että lähetän hänelle tämän kirjan, joka on viesti sinällään. En vain tahtoisi, että tämä asia lyö häntä kasvoihin ehkä jossakin sanomalehdessä tai kirjakaupan mainosjulisteessa, sillä käsittääkseni luvassa on ainakin muutamia arvosteluja. Mitä luulet, onnistuisiko se?”

-Se onnistui jo, Grace kuiskasi kirjeelle hymyillen. Kerrankin hän oli toiminut oikein! Isoäiti kertoi toimittaneensa kirjan koululle, ja vaikka hän ei ollut tavannut Coraa itseään, valvoja oli luvannut välittää postin perille.

Samana iltana Grace soitti kotiin, sillä oli asioita, joita ei voinut sanoa kirjeessä. Ilmeisesti äiti oli samaa mieltä, ja he puhuivat pitkään kirjasta, Archien lahjakkuudesta ja Corasta. Grace myös tunnusti, että Coralle oli toimitettu kirja, ja äiti huokasi vähän.

-Hyvä niin, kun lapsiparka on kerran tähän sekoitettu, hän sanoi hiukan moittien. -Archie olisi saanut jättää omistuksen pois ─ rouva Saunders tukehtuu riemusta ja rouva Morrison ottaa naisyhdistyksessä esille kaupungin siveellisyyden tilan. Mutta loppujen lopuksihan tämä kaikki on minun syytäni, niin että saan nyt kestää kauniisti seuraukset.

-Mikä on sinun syytäsi? Grace kysyi hämmästyneenä.

-Kaikki! Minun olisi pitänyt käsittää ja lähettää Cora aiemmin hakemaan omaa tietään. En olisi saanut päästää asioita siihen pisteeseen kuin missä ne loppiaisena olivat.

-Niin mutta ethän sinä voinut tietää, äiti! Cora ja Archie tekivät kaikkensa, ettet tulisi tietämään!

-Minun olisi pitänyt aavistaa. Grace aivan näki, miten äiti puisti päätään langan toisessa päässä. -Minun ei olisi pitänyt tuudittautua siihen ajatukseen, että Archiessa on ”enemmän järkeä kuin sydäntä”, kuten Donald joskus sanoi, tai ettei hän ”viihtyisi lastenkamarissa”, ettei hänen mieleensäkään tulisi ajatella sillä tavoin pikkusisarensa koulutoveria. Juuri sitähän minun olisi pitänyt ymmärtää pelätä!

Grace ei käsittänyt yhtään mitään siitä, mitä äiti puhui.

-Mitä isä sanoi? hän kysyi arastellen. Hän muisti taas, miten oudon katkeralta isä oli vaikuttanut Archien menestyksen hetkinä.

Äidin nauru kuului pehmeänä lankaa pitkin kaukaa kotoa, ja Grace sulki silmänsä nähdäkseen tämän istumassa takahuoneen kirjoituspöydän ääressä. Vihreäkupuinen lamppu paloi ja kultasi äidin hiuslaineet, ja hän nojasi kyynärpäätään siihen kohtaan pöydässä, johon oli vuosien mittaan isän kädestä kulunut syvennys, ja hän piteli puhelimentorvea vasemmassa kädessään ja kietoi puhelimenjohtoa oikean käden sormensa ympäri, kuten hän aina teki puhuessaan pitkää puhelua, vaikka isä oli kieltänyt.

-Isänne väittää tosissaan, että hän olisi kerran mennyt täysin puhekyvyttömäksi ─ sodan aikana, kun tieto Faithin syntymästä välitettiin hänelle juoksuhautaan typerän hevosenleikin avulla. Tietysti hän on toisinaan ollut sanaton hämmästyksestä, kuten silloin, kun Faithia kosittiin. Mutta silti minä en ole koskaan oikein uskonut hänen voivan mykistyä täydellisesti, ennen kuin nyt näin, että se on mahdollista. Isänne oli puhumatta ainakin viisi minuuttia. Archie parka, hän kävi jo hiukan kalpeaksi.

-Äiti!

Äiti nauroi taas. Hän vaikutti jollakin tavalla ─ riehakkaalta, Grace tajusi.

-Isä on suunnattoman ylpeä Archiesta, kultaseni. Jos hän saisi päättää, myymälän näyteikkuna tapetoitaisiin kirjalla. Onneksi me saimme hänet järkiinsä. Archie arvelee, että kirjasta saattaa tulla arvostelu johonkin meikäläiseen lehteen ja ehkä johonkin englantilaiseen maaseutulehteen ja matkailijat saattavat osata kesällä kysyä sitä, joten isä päätti tilata laatikollisen. Mutta kaikkinaisen naapurisovun nimissä hän ei mainosta sitä.

-Entä mitä sinä sanot, äiti? Grace kysyi hiukan vavahtavalla äänellä.

Langalla oli hetken hiljaista, sitten äiti vastasi:

-Kun Archie syntyi noine ripsineen ja hymykuoppineen, isänne sanoi hänen näyttävän runoilijalta, mutta minä tein hänen ennustajankyvyistään pilaa sanoen, että pojasta tulisi kivenhakkaaja. Olen harvoin iloinnut niin paljon siitä, että olen väärässä! Nyt minä vain toivon, että Archie saisi sen, minkä eteen hän on ollut valmis uhraamaan niin paljon. Hän olisi sen ansainnut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti