maanantai 8. toukokuuta 2017

84. Mainetta ja kunniaa

 
Se kevät tuntui liitävän siivillä, niin että tuskin oli tultu sunnuntai-iltaan, kun oli jo seuraava sunnuntaiaamu.

Ensinnäkin Grace ahkeroi opintojensa parissa niin paljon kuin pystyi. Tytöllä oli erittäin pahoja epäilyksiä sen suhteen, millä perusteilla Lewis Willows hänelle arvosanan kirjoittaisi, joten muista aineista oli saatava niin hyviä numeroita kuin mahdollista. Hän ehkä saattaisi pelastaa tilannetta niillä lisäpisteillä, joita näyttelyyn osallistumisesta saisi, mutta auttaisiko se, jos kurssin kokonaisarvosanaksi tulisi hylätty?

Toiseksi tyttö oli saanut useampia kuvitustilauksia eri lehtiin, ja työskenteli niiden parissa minkä opinnoiltaan ehti. Hän epäili hiukan, että moisen suosion takana oli Mally-täti, mutta isoäiti huomautti, että yksikään lehti tuskin tilaisi kuvia näkemättä taiteilijan aiempia töitä ja mieltymättä niihin, ja että Gracen piti olla kiitollinen saamastaan mahdollisuudesta eikä epäillä, ettei olisi sitä ansainnut.

Kaiken huipuksi Kirjeitä rakastetulle sekoitti koko suvun elämän. Archien vaatimaton arvio siitä, että kirjasta tulisi ”arvostelu johonkin meikäläiseen lehteen ja ehkä johonkin englantilaiseen maaseutulehteen” osoittautui jotakuinkin alimitoitetuksi. Skotlannin päälehtien kulttuurisivut tuntuivat kilpailevan sillä, mikä julkaisisi laajimman arvion kirjasta, ja englantilaiset lehdet lainasivat kilvan niiden sitaatteja omien arvostelujensa tueksi. Kun The Timesin otsikko kirjasta venyi kolmen palstan yli, Chrissy-täti osti kehykset, joihin isoäiti saattoi laittaa lehtileikkeen.

-En minä kyllä koskaan olisi kuvitellut kehystäväni englantilaista lehteä, isoäiti mutisi puoleksi häpeillen asetellessaan kehystä lipaston päälle kaikkien perhekuvien lomaan.

Tärkeintä näissä arvosteluissa oli tietysti se, että ne olivat kiittäviä. Muutama kyyninen kriitikko oli tosin tarttunut kirjaan nuijiakseen ”metsäläisraapustelijan” tekeleen maan rakoon, kuten eräs heistä suoraan tunnustikin. ”Mutta teksti on niin taitavaa ja samalla niin rehellistä ja aitoa, että lumouduin vastoin tahtoani.”

Samalla tietysti kasvoi kiinnostus teoksen kirjoittajaa kohtaan, varsinkin, kun tämä selvästi vältteli julkisuutta. Koska kustantajan mainoslehdessä oli erehdytty mainitsemaan Fort William, ei tarvittu kummoisiakaan salapoliisinkykyjä, ennen kuin ensimmäinen toimittaja onnistui selvittämään ainoan kaupungissa asuvan A. Flemingin henkilöllisyyden.

Sen verran tilanne hämmensi Archieta, että hän kerrankin keskusteli asioistaan perheen parissa kuunnellen erityisesti äitinsä kokemuksen ääntä. Tämän neuvonpidon seurauksena Archie suostui tilannetta rauhoittaakseen tapaamaan toimittajan, mutta sillä edellytyksellä, ettei tämä tulisi heille kotiin, valokuvia ei otettaisi, eikä hän puhuisi mistään muusta kuin kirjasta. Haastattelupaikaksi hän valitsi Fort Williamin asemamakasiinin toivoen, että sen epämukavuus karkottaisi toimittajan mahdollisimman pian, ja ilmaantui paikalle autonkuljettajan asussaan ollakseen mahdollisimman kaukana mistään klassisesta runoilijakuvasta.

Ammattitoimittaja ei kuitenkaan ollut niin helposti huijattavissa. Hän iski Archieen ”kuin haukka, ja ravisteli minua niin kauan, että lopulta melkein tunnustin olevani uudestisyntynyt Robert Burns vain päästäkseni hänestä eroon", kuten veli kirjoitti sittemmin Gracelle.

-Onneksi se on sentään Archibald, isoäiti sanoi lukiessaan aikanaan haastattelua lehdestä. -Tarkoitan, että hän on aina harkinnut sanansa, jopa tällaisessa tilanteessa.

Niinpä haastattelu ei ollut ”niin paha kuin pelkäsin”, kuten Archie itse totesi. Sinnikkäästi hän oli puhunut todella vain kirjasta, haksahtamatta kertaakaan niihin lukemattomilla eri tavoilla muotoiltuihin kysymyksiin, joilla toimittaja oli yrittänyt saada selville kirjoittajan henkilökohtaisia taustoja ja ennen kaikkea salaperäisen Coran henkilöllisyyttä. Niinpä juttu oli otsikoitu kliseisesti ”Kuka on tämä uusi Ylämaan Mary?”

Seuraava toimittaja olikin jo viisaampi. Hän ei pyrkinytkään suoraan Archien kimppuun, vaan teki taustatyönsä paremmin. Hän oli se, joka selvitti, että ”nuori runoilijalupaus” oli kirjailijatar Beatrice Stewartin ja sota-aikaan Viktorian ristillä palkitun ”Flanderin sankarin” poika, ja hän kaivoi esiin sen tiedon, että Amerikkaa ja kotimaataan sekä Rod Wishartin että omalla nimellään valloittanut pianisti Stuart Fleming oli runoilijan veli, ja hän jopa sai jostakin tietää, että heidän sisarensa otti ensiaskeleitaan taiteilijana.

-”On selvästi nähtävissä, mistä tulee tämän perheen nuoren polven lahjakkuus”, luki Lorna-serkku artikkelia ääneen eräänä iltana isoäidin luona korostaen lauseita niin koomisesti, että Grace nauroi ääneen ja isoäitikin veti suutaan hymyyn, vaikka koetti pysyä vakavana.

-No niin, sitähän sanotaan, että lasten lahjat tulevat äidin puolelta, isoäiti sitten totesi hieman kuivakkaasti. -Duncan ei kyllä pidä siitä, että tähän on vedetty hänen mitalinsa, hän on siitä niin turhantarkka.

-”On vain harmillista, että kukaan heistä ei tunnu ymmärtävän julkisuuden merkitystä, sillä lukijakuntamme perehtyisi varmasti mielellään tällaisen kulttuuriperheen kotielämään.”

-Taatusti perehtyisi, puuskahti Grace. -Tänään tuon ilmestyttyä oli pari toimittajaa odottamassa minua taideakatemian aulassa ─ onneksi Susan ja Ed salakuljettivat minut ulos varaston kautta, ja Peter meni kertomaan vahtimestarille, joka ajoi lehtimiehet ulos.

-Stuart on antanut lausunnon, innostui Lorna, -kuulkaa: ”Runoilijan veli, pianisti Stuart Fleming, pahoitteli haastattelupyynnön saadessaan kiireitään, sillä hän valmistautuu parhaillaan konserttiin, jonka pitää Cambridgen yliopistolla tämän kuun viimeisen päivän iltana.”

-Pojallahan on taitoja, sanoi Alan-setä ihaillen. -Harvoin olen kuullut kenenkään onnistuneen syöttämään toimittajalle noin puhdasveristä tekstimainosta!

-Sinunkin olisi pitänyt ymmärtää mainostaa Taideseuran kevätnäyttelyä, Lorna huomautti moittivasti Gracelle. -Tässä lukee vain, ettei sinua tavoitettu.

-Ei tavoitettu, ei, tokaisi isoäiti. -Minä osaan sentään vielä sulkea puhelimen, jos soittajan äänensävy ei miellytä.

-Eikä minulla ole mitään mainostamista, Grace sanoi tiukasti.

-Eikö muka? Malcolm-serkku puuskahti. -Kaikki kuvituksesi ja muut! Saisit hyvin julkisuutta.

Grace värisi.

-Ennen kuin Faith ja Dugald on kunnialla vihitty, rouva Farlanen ei ole tarpeen tietää, että minä kuvitan Nykyajan naista, hän totesi. -Mally-täti lupasi, ettei kieli, ja seuraavista numeroista jätetään minun pyynnöstäni pois kuvittajan nimi.

-Voi sentään, sanoi Lorna haikeasti ja taitteli lehden. -Minkälainen se tyttö oikein on, kun hän saa koko maan sekaisin! Andy ei koskaan tekisi mitään noin romanttista minun tähteni.

-Sinä olet liian helppo, irvisti hänen veljensä. -Runoja kirjoitetaan vain kaukaisille haaveille.

-Betty ei tainnut tietää, mitä sai aikaan, kun ryhtyi järjestelemään poikansa asioita, Chrissy-täti hymähti. Isoäiti oli nähnyt parhaaksi paljastaa Archien ja Coran koko tarinan lähimmille sukulaisille. -No, viimeistään seuraavassa numerossa kerrotaan, kuka tuo salaperäinen Cora on. Fort Williamissa kaikki tietävät, ja mikäli olen ymmärtänyt, siellä totisesti ainakin muutamat ymmärtävät julkisuuden merkityksen.

Mutta niin käsittämätöntä kuin se olikin, näin ei käynyt. Ne kaupunkilaiset, jotka olivat haljeta ylpeydestä ”meidän Archiemme” menestyksen vuoksi, asettuivat kuin sanattomasta sopimuksesta suojaamaan Coraa, sillä tämä näin kovin laajasti paljastunut rakkaustarina sulatti useimpien sydämet. Ne taas, jotka olivat katkeran kateellisia, eivät suurin surminkaan paljastaneet mitään, mikä olisi tuonut ”vielä lisää mainetta mokomalle säädyttömyydelle”, kuten rouva Saunders asian ilmaisi.

Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö velkojensa painama Ian MacRob olisi ilomielin kertonut toimittajille yhtä ja toista tyttärensä elämästä, jos nämä olisivat löytäneet hänet ja vihjanneet maksavansa tiedoista. Mutta sellaiset asiat kuin sanomalehdet ja runokirjat olivat koko lailla tuntematon käsite MacRobien kolkolla tilalla, ja heidän harvoilla kaupunkikäynneillään kukaan ei paljastanut mitään kirjaa edes ilmestyneen ─ kuka mistäkin syystä, kuten ei toimittajillekaan.

Coran nuorin veli Arthur ei ehkä olisi voinut koulussa välttyä kuulemasta asiasta, mutta hän ei käynyt koulua sinä keväänä: isä oli ilmoittanut tarvitsevansa Arthuria kevättöissä, ja niin poika vietti päivänsä pellolla eikä suulaiden toveriensa parissa.

Painostuksen jatkuessa Archie lopulta suostui toimittamaan kustantajalle valokuvansa. Mutta jos markkinointiosasto oli kuvitellut saavansa tyylikkään studiossa otetun rintakuvan, josta nuori runoilija olisi ollut helposti tunnistettavissa, siellä ei todellakaan tunnettu ”Argylen automiestä”.

Archien pyynnöstä isä nimittäin otti tästä varta vasten mainoskuvan ─ todellisen mainoskuvan. Siinä Archie nojasi ajopuvussaan kuorma-autonsa kylkeen niin, että hytin oveen maalattu teksti ”Flemingin kuljetus, Fort William” ja auton takana olevan kirjakaupan kyltti näkyivät hyvin selvästi, mutta ajurinlakin lippa varjosti päähenkilön itsensä kasvoja niin, että tämä oli lähes tunnistamaton.

Kustantamossa todennäköisesti kiristeltiin hampaita, ja Grace saattoi vain arvata, miten hauskaa isällä ja Archiella oli ollut typerän poikamaisen pilansa parissa. Sillä kun lehdistölle oli kuva luvattu, se oli laitettava jakoon. Grace nauroi ääneen nähdessään sen Scotsmanissa, ja Chrissy-täti joutui ostamaan isoäidille taas uuden kehyksen. Vain Mary-täti muisti paheksua sitä, että Archie ei ”käyttäytynyt ollenkaan asiallisesti”, sillä ilmeisesti häntä ei olisi vähääkään haitannut saada mainetta runoilijalupauksen tätinä.

-Kyllä tämä pian rauhoittuu, Archie vakuutti, kun Grace soitti kotiin eräänä toukokuun iltana. -Kohta minä ja kirjani olemme vanha uutinen. Mutta kirjakaupan kokonaismyynti on kasvanut, ja äiti on iloinen yhteydenotoista, joita on saanut vanhoilta ystäviltään ympäri valtakunnan, kun on selvinnyt, että minä olen hänen poikansa. Olisit nähnyt herra Chisholmin ilmeen, kun hän kantoi äidille kirjeen, jonka kuoressa oli aatelisvaakuna ─ se oli Mailfordeilta Lontoosta.

-Äiti sanoi äsken, että ne ottavat sinun kirjastasi toisen painoksen, ja että se on harvinaista runojen kohdalla, huomautti Grace halkeamaisillaan ylpeydestä.

-Äh. Tyttö suorastaan näki, miten Archie kaukana kotona punastui vähän. -Kaipa ne ottavat, mutta en minä siitä nyt mitään meteliä nostaisi. Muut kyllä huolehtivat siitä. Kuulisitpa, mitä pojat kaupungilla naljailevat minulle ─ tai ehkä on parempi, ettet kuule. Onneksi minua on siunattu kohtuullisen vahvoilla nyrkeillä. Ferris Buchanan vaikeni vasta, kun ripustin hänet takinkauluksesta asemasalin naulakkoon.

Grace tirskahti.

-Oletko sinä kuullut Corasta? hän sitten uskaltautui kysymään pääasiaa, joka tahtoi hukkua kaiken tämän hälinän alle.

Langalla oli hetken hiljaista.

-En, sanoi Archie sitten lyhyesti.

Grace huokasi.

-Minä voisin pyytää isoäitiä…

-Ei, veli keskeytti. -Minä pelkään, että olen painostanut häntä jo liiaksi. Olin hullu, kun laitoin siihen hänen nimensä. Luultavasti hän ei halua enää kuullakaan minusta.

-Archie, sinä tiedät, että hän…

-Faith tuli tähän ja tahtoo puhua, Archie keskeytti, -minä annan hänelle. Voi hyvin, pikkuinen.

Ja niin Grace alkoi puhua Faithin kanssa, joka oli äärettömän tohkeissaan kaikesta tästä jännittävästä, mitä hänen veljensä oli saanut aikaan.

-Minun tekisi kyllä mieli kertoa jollekin lehdelle, millainen mörkö hän todellisuudessa on! Faith julisti.

-Sen jätät kauniisti tekemättä, sanoi Grace tiukasti. -Ja sulje Moira yläkerran komeroon, jos tarve vaatii.

Parhaimmassa rauhassa koko perheestä sai olla Donald, joka ei ”onneksi ole millään tavalla lahjakas”, kuten tämä viisasteli Glasgow’sta opintojensa parista. Grace ei ollut aivan varma, oliko veli asiasta enemmän pahoillaan vai hyvillään, mutta päätti olla kysymättä. Tämä kun kirjoitti tuttuun tapaansa vain opinnoistaan ja sellaisista teknisistä asioista, joista Grace ei mitään ymmärtänyt.

Sen hän sentään käsitti, että Donald oli täksi kesäksi saanut töitä eräästä tehtaasta Edinburghista, ja että tämä aikoi kysyä isoäidiltä majoitusta. Se ilahdutti Gracea, sillä hän oli havainnut isoäidin nyt jo surevan pitkää yksinäistä kesää, kun Grace lähtisi kotiin.

Omasta puolestaan Grace kuvasi veljelleen hyvin yksityiskohtaisesti elämää taideakatemiassa, ainakin niiltä osin kuin saattoi mainita Susanin nimen. Donald puolestaan alkoi liittää kirjeensä loppuun puolihuolimattoman jälkikirjoituksen, jossa lähetti Susanille terveisiä, kunnes Grace lopulta vastauksessaan kirjoitti jälkikirjoitukseen asuntolan osoitteen saatteella ”kerro itse!”

Hän ei tiennyt, totteliko Donald, sillä tämä ei sen jälkeen enää puhunut mitään terveisistä. Susan ei maininnut saaneensa kirjeitä ja Gracen teki kovasti mieli kysyä asiasta, mutta hän ei tohtinut. Olisi Susanin tapaista katkaista mahdollisesti alkanut yhteydenpito vain sen takia, että hän erehtyisi kysymään jotakin väärällä äänensävyllä.

Kun Archien kirja sai yhä enemmän julkisuutta ja kun selvisi, että tämä oli Gracen veli, seuraukset näkyivät tietysti myös taideakatemiassa. Toki Grace oli ollut koko talven kurssitoveriensa parissa pidetty ja osa suurempaa ystäväpiiriä, mutta nyt yhtäkkiä kaikki tahtoivat hänen seuraansa, mieluiten vielä mahdollisimman julkisesti.

-Vahinko, ettet sinä säästänyt kertomuksiasi kirkossakäynnistä tähän hetkeen, Fleming, irvisti Susan eräänä iltapäivänä, kun Grace oli tuskin päässyt laskeutumaan portaat harjoitussalista hänen ympärillään pyörivien oman ja ylempien vuosikurssien opiskelijoiden parista. -Olisi ollut hauska nähdä, kumpi olisi painanut vaa’assa enemmän: seurastasi tihkuva julkisuus vai kummalliset tapasi.

-Ehkä minä olisin voinut julkisuuden varjolla saada jonkun ajattelemaan asioita vähän syvemmin, Grace sanoi vakavasti. -”Olkaa viekkaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.”

-Hyvä mietelause!

-Se on Raamatusta.

-Oh, sanoi Susan. -En olisi arvannut.

-Vapahtajan sana, itse asiassa, Grace jatkoi.

-Oletko sinä muka lukenut Raamattua?

-Tietysti. Etkö sinä ole? Grace avasi silmänsä hämmästyksestä suunnattomiksi, kuin ei muka olisi osannut ajatellakaan tällaista mahdollisuutta.

-Äh, sinä olet sitten rasittava, Fleming, Susan sanoi hellästi ja pujotti kätensä hänen kainaloonsa. -Minun tulee suorastaan ikävä sinua kesän aikana!

-Mitä sinä aiot tehdä kesällä? Grace havahtui kysymään heidän tungeksiessaan käytävällä kohti taidehistorian luokkaa. Hän tajusi, että kesä oli todellakin käden ulottuvilla, eikä hän itsekään ollut kaikessa tässä hälinässä miettinyt, miten sen käyttäisi.

-Enkö ole kertonut? Susan hymyili iloisena. -Sain oppaan paikan Kansallisgalleriasta. Surkeat työvuorot tietenkin, lähes pelkkiä iltoja ja viikonloppuja, mutta siitä maksetaan kohtuullisesti. Ja saan asua asuntolassa kesän yli. Äidin ei tarvitse koettaa etsiä minulle koloa jostakin, vaikka tietysti on vähän hankala, kun siellä ei voi keittää.

-Hienoa, että sait töitä, sanoi Grace. -Joko minä mainitsin, että Donald tulee kesäksi tänne? Hän pääsi nuoremman insinöörin sijaiseksi, vaikka ei olekaan vielä valmis.

-Hmh, sanoi Susan. -Sinä kai sitten katoat pohjoiseen?

-Niin kai. Koetan saada syksyksi paljon kuvitustilauksia, jotta voisin tehdä niitä kesän, mutta rahaa niistä tietysti tulee enimmäkseen vasta sitten aikanaan.

-Ei siitäkään makseta, että olen mukana rakentamassa näyttelyä, Susan sanoi. -Ajattelin vain sen olevan hyödyksi. En ole koskaan nähnyt, miten näyttely tehdään.

-Onko se vaikeaa?

-Ei vielä. Ilmoittautuminenhan päättyi vasta juuri, ja Taideseuran sihteeri tekee parhaillaan näyttelysuunnitelmaa. Ensi viikolla alkaa ripustus ja veistosten asettelu ja näyttelyluettelon teko.

-Kauhean jännittävää, vaikka olenkin mukana vain täytteenä, Grace sanoi. -Olen kuitenkin mukana! Koska jury päättää voittajan?

-Tämän kuun aikana, ja tulos julkistetaan kesäkuun alussa avajaisissa. Etkä sinä ole mitään ”täytettä”! Joku voi ostaa taulusi. Tiesithän, että ne myydään tarjouskaupalla.

-Tuskin, Grace hymähti. -Se on vanhanaikaisella tekniikalla tehty työ vanhanaikaisesta aiheesta, kuten eräs sanoisi.

Samassa tämä ”eräs” astui luokkaan, ja tytöt lopettivat kuiskuttelunsa. Grace huokasi vähän. Hän ehkä kuvitteli, mutta tunsi Lewisin katseen entistä pistävämmäksi sen osuessa tyttöön. Jospa hän olisi nukkunut makeasti ensimmäisenä aamunaan Nizzassa, eikä olisi milloinkaan astunut sille viheliäiselle parvekkeelle!

Tulevina iltoina Grace ponnisteli ahkerasti viimeistelläkseen kevääksi tilatut kuvitustyöt siinä toivossa, että saisi niitä lisää. Käydessään seuraavalla viikolla oppituntien jälkeen Viikon koottujen toimituksessa viemässä töitään hän saikin ilokseen kuulla, että lehden kesälukemiston kertomukset olivat vailla kuvittajaa. Työ olisi laaja ja aikataulu tiukka, mutta Grace suostui välittömästi ottamaan sen vastaan. Hän sai kopiot kertomuksista, latojan ohjeet kuvien koosta, muodosta ja sijoittelusta sekä kassasta ennakkomaksun, joka notkautti tytön polvia.

Saman tien kuitenkin selvisi, ettei maksu tullut pelkästään kuvista.

-Te olette siis sen nuoren runoilijan sisar, neiti Fleming, sanoi toimitussihteeri ja katsoi Gracea tutkivasti. -Olen yrittänyt saada häneen yhteyttä.

-Niin? Grace äännähti varovasti. Hän oli jo oppinut, että tällaisissa tilanteissa oli viisainta vastata mahdollisimman lyhyesti, sillä kovin moni yritti nykyään ”saada yhteyttä” Archieen. Kuulemma Dugaldilla oli postissa aivan erityinen lokerikko, johon hän lajitteli tämän postit, ja Archie heitti suurimman osan niistä suoraan roskakoriin.

-Kirjoittaisikohan hän meidän lukemistoomme runon? Se lisäisi myyntiä. Emmekä me kitsastele palkkiossa, kuten huomaatte, neiti Fleming.

Grace kohautti olkapäitään.

-Minä voin kysyä, mutta en voi luvata, hän sanoi levollisesti. Hiukan harmissaan hän mietti, oliko saanut kuvatilauksen vain siksi, että oli ”sen nuoren runoilijan sisar” ─ mutta toisaalta, mitä väliä sillä oli. Pääasia, että hänellä oli töitä.

Toukokuun ilta oli ihmeellisen kirkas ja lämmin, kun Grace käveli isoäidin luo. Enää runsas kuukausi, ja hän lähtisi kotiin. Enää runsas kuukausi, ja ─ ehkä Corakin tulisi kotiin?

-Siinähän sinä olet, isoäiti sanoi, kun hän astui eteiseen. -Susan Reid soitti.

-Mitä nyt? Grace kysyi hämmästyneenä. Hehän olivat eronneet Susanin kanssa koululla vain runsasta tuntia aiemmin, Susan oli lähtenyt näyttelytöihin ja hän toimitukseen.

-Hän tahtoo, että menet heti paikalla käymään siellä ─ mikä se galleria on ─ se, missä sinunkin taulusi tulee esille.

-Minkä ihmeen tähden?

-En tiedä, mutta hän vaati sitä. Ja hän kuulosti hyvin pelästyneeltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti