keskiviikko 10. toukokuuta 2017

86. Näyttelyn avajaiset

 
-Aiotko sinä todella tulla? Hope Trask kysyi tyrmistyneenä.

-Aion, sanoi Grace rauhallisesti ja pakkasi pois värejään maalaussalissa. -En ole koskaan ollut taidenäyttelyn avajaisissa.

-Niin mutta… Emily vilkaisi onnettomana Hopeen. -Vaikka siellä on…

-Vaikka siellä on taulu, joka antaa ymmärtää minun moraalini olevan enemmän kuin löysä, niinkö? Grace nosti päätään ja katsoi Emilyyn tiukasti. -Se on maalaajan näkemys, ei mallin.

Hope tuhahti.

-Minä arvasin, hän sanoi kitkerästi. -Kun sinä aloit roikkua Susan Reidin seurassa, minä tiesin heti, millainen tyttö sinä olet!

-No millainen sitten? Grace tiedusteli kiinnostuneena.

Kuten hän oli arvannutkin, Hope hämmentyi.

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, hän mutisi.

-Ei, sanoi Grace levollisesti, -en tiedä. Ole hyvä ja kerro.

-Hän tarkoittaa, että on kateellinen, kun ei itse ole kelvannut kenellekään malliksi, kuului salin ovelta. -Mihin sinä jäit, Fleming? Meidän on mentävä, jos aiot ehtiä puuteroida nenäsi ennen iltaa.

Se oli Susan, jonka seuraan Grace oli aikonut kiirehtiä heti maalaustunnin päätyttyä, mutta jäänytkin Hopen ja toisten tyttöjen piirittämäksi.

-Mistä he tietävät, Grace mutisi vihaisena pujahdettuaan salista käytävään Susanin turvissa. -Et kai sinä ole…

-Mitä sinä kuvittelet! Minä repisin koko sen viheliäisen taulun tiedot näyttelyluettelosta ja heittäisin maalauksen päälle pullollisen tärpättiä, ellet sinä olisi kieltänyt!

-Entä Ed? Hän on joskus vähän yksinkertainen, häneltä voisi lipsahtaa.

-Ei Ed, Susan ilmoitti lujasti. -Hän on uskollinen. Mutta emmehän me ole ainoat, jotka näyttelyä olivat tekemässä. Sinut todella tunnistaa siitä kuvasta, Fleming!

Grace huokasi.

-Onko se näyttelyluettelon kannessa? hän kysyi surkeana. -Onko se voittaja?

-En minä tiedä. Toimitin vain luettelon sisällön kirjapainoon, mutta kannet ja esipuhe, jossa voittajateos esitellään, menivät sihteeriltä. Tänä iltanahan se kuullaan. Aiotko sinä todella tulla?

-Aion. Grace nyökkäsi varmasti. -Sekä isoäiti että äiti ja isä ovat sitä mieltä, että minun on tultava. Se on ainoa tapa koettaa vakuuttaa, että olen täysin viaton.

-Tai sitten kaikki pitävät sinua kovaksikeitettynä, kuten neiti Trask äsken.

-Pitäkööt sitten. Kaikkia ei voi miellyttää.

Susan huokasi, kietoi kätensä Gracen hartioiden ympäri ja rutisti tätä silmänräpäyksellisesti, kuten hänen tapansa joskus oli.

-Minä sitten pidän sinusta, Fleming, hän mutisi.

Noustessaan portaita isoäidin ovelle Grace tunsi itsensä kuitenkin vähemmän sankarilliseksi. Jo nyt koululla juoruttiin, jo nyt ylemmän kurssin opiskelijapojat ja jotkut samanvuotisistakin katsoivat häntä samalla tavalla kuin ─ Grace vavahti ─ samalla tavalla kuin nämä katsoivat Susania, sillä tavalla tuttavallisesti kuin kunnon tyttöjä ei koskaan katsottu. Eikä hän ollut edes Susanille kertonut niistä parista ehdotuksesta, jotka hänelle oli tehty syrjäisissä käytävänmutkissa. Nuo ehdotukset saivat hänet paitsi voimaan pahoin, myös ymmärtämään ensimmäisen kerran, miten Susanin äitiin suhtauduttiin palveluspaikoissa. Aivan kuin Gracekin olisi halunnut sitä, mikä oli tapahtunut!

Miten paljon juoruttaisiin, kun teos tulisi julkiseksi? Hän oli harkinnut menevänsä puhumaan Lewisille, vetoamaan siihen, että tämä vetäisi työn pois näyttelystä, mutta oli viime hetkellä perääntynyt. Lewis oli kiristänyt häntä jo kadulla. Miten tämä kiristäisikään häntä tässä tilanteessa!

Samasta syystä hän oli ehdottomasti kieltänyt isää olemassa yhteydessä Lewisiin. Hän ei tahtonut, että Lewis puhuisi… Grace ei oikein tiennyt, mitä pelkäsi tämän isälle sanovan, mutta mitään kaunista se ei olisi. Ja vaikka isä ei uskoisikaan ─ tietysti isä ei uskoisi ─ hän ei tahtonut…

-Mitä sinä teet, isoäiti? hän kysyi hämmästyneenä astuessaan sisään eteiseen ja nähdessään, että isoäiti irrotti hiuksistaan vanhanaikaisia paperirullia, joita ei kukaan muu nykyaikana enää käyttänyt hiusten kihartamiseen, kun modernit papiljotit oli keksitty.

-Pesin tukkani päivällä, isoäiti sanoi. -Oletko ystävällinen ja irrotat nuo päälaella olevat? Olkapääni eivät oikein pidä siitä, että nostan käsiä ylös.

-Niin mutta miksi keskellä viikkoa? Grace kysyi.

-Hyvä tavaton, tottahan minun täytyy olla edustava illalla!

-Illalla?

Isoäiti katsoi tyttöön ja rypisti kulmiaan.

-Kuulehan nyt, Grace Cathleen Fleming, hän sanoi, -et kai sinä kuvitellut, että me lähettäisimme sinut yksin suden suuhun tänä iltana? Minä tulen mukaan, ja Chrissyn ja Mary-tätisi perheet myös. Sinä voit olla puoleksi ylämaalainen, mutta osaamme me alamaalaisetkin omaamme puolustaa.

Silloin Grace Cathleen Fleming, joka oli päiväkaudet koettanut olla rohkea ja reipas ja suoraselkäinen, ja joka oli todella valmistautunut menettämään tänä iltana maineensa ja kunniansa ypöyksin, vailla kenenkään tukea ─ sillä Susan ja Ed ja muutamat muut harvat, jotka eivät paheksuneet häntä taulun tähden, olisivat illalla vastuussa avajaistarjoiluista ja muista työtehtävistä, eivätkä ehtisi olla hänen seurassaan ─ putosi istumaan eteisjakkaralle ja purskahti sydäntäsärkevään itkuun.

-No niin, no niin, isoäiti sanoi ja tuli puristamaan hänet syliinsä. -Älähän nyt. Sinä näytät niin helposti itkettyneeltä, ja sitä iloahan me emme sille roistolle suo, eikö niin? Tulehan nyt auttamaan minua kampauksen kanssa, ja sitten me katsomme esiin kauneimman pukusi. Se vihreä silkkihän on niin tyylikäs. Minä aion olla pojantyttärestäni ylpeä tänä iltana, tapahtui mitä tahansa, ettäs tiedät!

Hän oli julistuksessaan niin ponteva, että Grace alkoi nauraa itkunsa keskellä, ja sitten hän kietoi kätensä isoäidin kaulaan.

-Minä rakastan sinua kauheasti, isoäiti, hän sopersi.

-Niin minäkin sinua, kultaseni. Isoäiti suuteli hänen hiuksiaan. -Tule nyt. Työ auttaa hermostumiseen, niin kuin oikeastaan kaikkiin vaivoihin.

Hän oli osittain oikeassa, sillä Grace huomasi oudosti rauhoittuvansa auttaessaan isoäitiä tämän kampauksen tekemisessä ja etsiessään iltaa varten silkkisukkansa ja vihreän silkkipukunsa. Hetken mielijohteesta hän myös otti esiin sen sydänkorun, jonka oli saanut Gordonilta, ja jota ei ollut kertaakaan käyttänyt. Hän ei osannut arvata, mitä Gordon sanoisi taulusta, sillä Grace ei ollut tohtinut kirjoittaa asiasta ─ sellainen piti saada kertoa kasvokkain, jos nyt olisi mitään kertomista sen jälkeen, kun Gordon olisi nähnyt kuvan sanomalehdissä ─ mutta tahtoi silti lähelleen kaiken tuen, mitä saattoi kuvitella saavansa.

Kuitenkin teepöydässä tyttö vain murenteli leipäänsä ja sekoitti jäähtyvää teetään.

-Kuulehan nyt, nuori nainen, sanoi isoäiti. -Minä en paljon tiedä taidenäyttelyistä, mutta en usko, että siellä tarjotaan illallista. Enkä minä aio kuunnella sinun mahasi murinaa siellä hienojen ihmisten keskellä. Niin että nyt sinä syöt kunnolla, tai sitten otan sinulle mukaan evästä.

Hän sai taas Gracen nauramaan, ja yhtäkkiä tyttö ajatteli, että isoäiti muistutti isää enemmän kuin hän oli koskaan osannut ajatella ­─ tai tietystikin toisinpäin.

Aivan liian pian he kuitenkin olivat Dundas Streetillä, koko joukko. Chrissy-täti ja Alan-setä auttoivat isoäidin vuokra-autosta, ja Malcolm tarjosi heti käsivartensa Gracelle.

-Kas niin, serkku, minä olen kavaljeerisi tänä iltana, ja haastan kaksintaisteluun jokaisen, joka rohkenee epäillä kunniaasi, hän ilmoitti päättäväisesti.

-Kiitos, Mac, sinä olet kovin ritarillinen, Grace sanoi kujeillen ─ hän todellakin pystyi kujeilemaan.

Jopa Mary-täti ja Craig-setä olivat todella tulleet paikalle, vaikka Grace aavisti, että näiden hyvin järjestettyyn elämään eivät oikein sopineet arveluttavissa maalauksissa esiintyvät sisarentyttäret. Tämä sai Gracen oikein käsittämään, miten kauhea tilanne oli ─ mutta sittenkin oli uskomattoman turvallista astua sisään galleriaan suuressa seurueessa. Lornan mukana oli myös tämän poikaystävä Andy, jota Grace ei ollut monta kertaa edes nähnyt.

-Koettaa luikerrella äidin ja isän suosioon, Malcolm kuiskasi muka ankarasti Gracelle Andyyn viitaten, ja sai tytön tirskumaan.

Näyttelytila oli täynnä väkeä, joka oli ryhmittynyt suurempina ja pienempinä joukkoina eri teosten eteen, aina sen mukaan, miten paljon mielenkiintoa ne herättivät. Grace vapisi nähdessään, miten paljon väkeä oli Lewisin taulun edustalla. Mitä ihmiset ajattelivat? Mitä he ajattelisivat, kun tunnistaisivat hänet?

Samassa hän näki Lewisin. Tämä oli asettunut seisomaan niin, että saattoi seurata taulunsa saamaa vastaanottoa, mutta ei ollut liian lähellä sitä, koska tiedot töiden tekijöistä eivät vielä olleet julkisia. Melkein samassa Lewis huomasi Gracen, kumarsi vähän päätään, hymyili toisella suupielellään ja kohotti tervehdykseksi kuohuviinilasiaan, joita paikalle värvätyt opiskelijat tarjoilivat.

Grace puri huultaan. Että mies ilkeni ─ aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut!

-Tuoko se on? Malcolm samassa kysyi Gracelta. -Sana vain, niin me houkuttelemme hänet sopivalle syrjäkujalle. Andy lupasi pitää kiinni, kun minä vedän sitä roistoa kuonoon.

-Hyi, sanoi Grace kauhistuneena, -et saa puhua tuollaisia edes piloillasi! En minä tahdo mitään sellaista.

-Näyttää nuljaskalta, kuiskasi Andy hänen toiselta puoleltaan. -Miten sinä tuollaiseen liukastuit, Grace?

-Nousemalla aamulla aikaisin, Grace mutisi.

-Mennään nyt katsomaan sitä kuvaa, Chrissy-täti sanoi päättäväisesti. -Minä olen vain kuullut, että se on kauhea, mutta tahdon arvostella itse.

Ja hän lähti raivaamaan heille tietä kohti suurta ja värikästä taulua.

Grace oli kuluneina päivinä miettinyt, oliko sittenkin nähnyt omiaan sinä iltana. Entä jos taulu ei olisikaan niin paha? Entä sitten, jos siitä tuntisi hänet? Olihan täällä muitakin muotokuvia. Kuvan tyttö seisoi ovella ja hymyili ─ eihän siinä ollut mitään pahaa!

Mutta seuratessaan nyt tätiään kohti päätyseinää hän tunsi polviensa notkahtavan. Taulu oli paha. Se tuntui itse asiassa pahemmalta kuin edellisellä kerralla, ehkä siksi, että nyt läsnä oli niin paljon yleisöä. Tytön vihjaileva hymy, tämän asento, kaikki oli kuin halvasta romaanista, ja sittenkin niin taidokkaasti maalattu, että se oli aivan raivostuttavaa.

-Hm, sanoi Malcolm. -Onko tuo nyt niin ilkeä? Tarkoitan, että sinähän olet aika söötti, serkku.

-Ole vaiti, Lorna puuskahti. -Haluaisitko sinä, että joku maalaisi minut noin?

-Hm, sanoi Malcolm uudestaan. -Itse asiassa en. Mutta sehän on vain taulu.

-Ei se ole ”vain taulu”, jos se leviää kaikkiin maan sanomalehtiin, mutisi Grace, joka tunsi itkun taas kuristavan kurkkuaan.

Samassa hän tajusi, että väkijoukko heidän ympärillään liikehti. Hänet oli tunnistettu. Useampi avajaisvieraista tuijotti taulua, sitten häntä, ja sitten ─ mikä oli kaikkein kauheinta ─ Malcolmia samanlaisella kiinnostuksella kuin pojat koululla, aivan kuin arvellen, että serkku oli jokin ”seireenin” uusimmista valloituksista.

-Mennään pois, Grace huohotti, sillä hänestä tuntui siltä, ettei hän voinut hengittää. -Mennään pois!

Sokeana kauhusta hän tempasi itsensä irti Malcolmin käsipuolesta, käännähti ja yritti tunkeutua väkijoukon läpi. Mutta tungos oli kova, Grace kompastui ja lennähti päin jotakuta.

-Fate attenzione, signorina!

Hänet vedettiin sivummalle, ja joku kumartui hänen puoleensa.

-Satutitteko itsenne? vieras kysyi murteellisella englannilla.

-En, Grace vaikersi. -Olen pahoillani, en tarkoittanut…

-Kas niin, kas niin, signorina, hengittäkää syvään.

Tahdottomana Grace totteli, ja vähitellen värit ja äänet hänen ympärillään alkoivat palata. Hän näki, että mies, johon hän oli törmännyt, oli ehkä isän ikäinen, tumma ja lempeän näköinen. Tämän oikea takinhiha roikkui tyhjänä, mutta vasemmalla kädellään hän piti Gracea tiukasti olkapäästä.

-Onko nyt parempi? mies kysyi. -Ei pidä olla niin kiire tällaisessa paikassa, piccola signorina! Näittekö te taulun vasta?

-Ei, Grace kuiskasi. -En nähnyt. Tarkoitan, että näin sen jo ennemmin.

Sitten hän tajusi, mitä vieras mies tarkoitti ─ että tämäkin oli tunnistanut hänet ─ ja hengähti kauhistuneena. Oliko se todella niin ilmiselvää!

-Se ei ole hyvä teos, mies sanoi levollisesti. -Taitava, kyllä. Mutta katkera. Mitä te teitte hänelle? Taiteilijalle, tarkoitan. Hylkäsittekö te hänet?

Grace pystyi hädin tuskin nyökkäämään, niin ällistynyt hän oli.

-Se näkyy. Mies nyökkäsi myös. -Taidetta pitää tehdä con passione, intohimoisesti, tunteella ─ mutta ei katkerana, ei koskaan! Hän ei tiedä sitä. Itsekäs, kylmä hän on.

-Niin on, Grace mutisi käsittämättä, miksi seisoi siinä kuuntelemassa tämän ilmeisesti italialaisen miehen luonnearviota Lewisista. Italialaisen! Voi taivas.

-Ikävää. Nyt mies puisti päätään. -Hyvin ikävää tuhlata lahjansa. Varsinkin, kun malli on noin kaunis.

Hän hymyili nyt, ja Grace punastui.

-En minä ollut hänellä mallina! Hän ─ hän teki minusta joitakin luonnoksia, mutta en minä tiennyt, että hän aikoo…

-Vielä pahempi. Taiteilijan ja mallin välillä on oltava luottamus. Ilman sitä ─ roskaa!

Ja mies huitaisi ainokaista kättään, kuin olisi heittänyt pois karamellipaperin.

-Älkää välittäkö hänestä, mies sitten sanoi. -Hänestä ei kuulla pitkään. Mutta antakaa anteeksi, että minä näin esittäytymättä ─ Enrico Duchetti.

Hän ojensi vasemman kätensä, mutta Grace oli niin hämmästynyt, ettei tajunnut tarttua siihen.

-Duchetti? hän toisti. Jokin muistikuva pyrki pintaan, jotakin, joka liittyi kotiin, äitiin… Sitten hän muisti. -Te olette piirtänyt äidin kuvan!

-Teidän äitinne, signorina? En usko. En ole koskaan aiemmin käynyt Brittein saarilla, ja siitä on pitkä, kun olen piirtänyt tilauksesta. Tarkemmin sanoen kahdeksantoista vuotta ─ en Trenton rintaman jälkeen.

Ja hän viittasi tyhjään takinhihaansa.

-Kyllä te olette! Yhtäkkiä muistikuva oli aivan selvä. -Äiti oli nuorena Sveitsissä erään perheen seuraneitinä, ja hän toi sieltä teidän piirtämänne kuvan! Se on ollut meillä seinällä aina, isä pitää siitä kauheasti. Minä muistan signeerauksen! Siinä lukee E.D., ja minä kysyin joskus äidiltä, kuka se on, ja hän sanoi, että se tarkoittaa Enrico Duchettia, ja että hän tapasi teidät täysihoitolassa, ja te piirsitte hänet alppiniityllä!

Yhtäkkiä herra Duchetti tarttui Gracea leuasta ja kohotti tämän kasvoja niin, että kohdevalot osuivat niihin.

-Madre di Dio, hän mutisi, -minun olisi pitänyt muistaa nuo silmät ─ sellaiset silmät!

Grace hämmentyi, mutta pitkästä aikaa mielihyvästä. Hän tiesi, että äidillä oli kauniit silmät, ja oli imartelevaa, jos hän olisi perinyt ne. Eikö herra Melvillekin ollut puhunut äidin silmistä monacolaisella maantiellä? Mutta kuinka moni mies oli oikein katsonut äidin silmiin aikanaan?

-Se oli onnellinen kesä, herra Duchetti naurahti hiukan haikeasti ja laski irti Gracen kasvoista. ­-Mukava täysihoitola, mykistävät maisemat, erittäin miellyttävää seuraa. Tunnustan, että yritin vähän hakkailla viehättävää äitiänne, mutta hän oli liiaksi toisen miehen lumoissa ─ sellaisen, joka oli lähtenyt ulkomaille myös.

-Isä oli silloin Amerikassa, Grace sanoi hymyillen ja tuntien sydämensä sykkivän hiukan kiivaammin. Ajatella, että tämä mies oli piirtänyt äidistä sen suloisen kuvan!

-Äidillänne oli medaljonki, jossa oli sen miehen kuva, vero? Mies hymyili surumielisesti, kuin olisi muistellut maailmaa, joka oli iäksi mennyt.

-Äidillä on se medaljonki vieläkin, Grace paljasti. Vaistomaisesti hän kosketti omassa kaulassaan olevaa korua, muisti sitten sen antajan ja merkityksen ja irrotti nopeasti otteensa. Herra Duchetti näki liikkeen ja hymyili.

-Ja he menivät siis naimisiin? Se on oikein. Näin, miten rakastunut hän oli siihen mieheen, vaikka pelkäänpä, ettei hän varmaan itse käsittänyt sitä silloin.

-Gracie, täälläkö sinä piileskelet!

Se oli Lorna, joka nyt tunkeutui ihmisjoukon läpi.

-Äiti luuli, että sinä juoksit ulos, ja oli jo ottamassa autoa, hän sanoi moittivasti. -Sinä menit niin kauhean näköiseksi, että isoäiti luuli sinun tekevän jotakin tyhmää!

-Ei, en minä tee mitään tyhmää, sanoi Grace, jonka olo oli yhtäkkiä oudon lämmin ja turvallinen, aivan kuin hän olisi saanut käydä jossakin kauniissa paikassa lepäämässä. -Tapasin… vanhan tuttavan.

Yhtäkkiä hänestä tuntui liian monimutkaiselta esitellä herra Duchettia, ja vilkaistessaan tähän anteeksipyytävästi hän tajusi, että mies ymmärsi.

-Una bella serata, nonostante tutto, signorina, mies sanoi lempeästi. -Ah, nimenne? Äitinne oli Stewart, minä muistan sen nyt.

-Fleming, sanoi Grace. -Grace Fleming.

-Fleming? Herra Duchetti kohotti kulmiaan, sitten hän hymyili. -Eccellente.

-Kuka se oli? Lorna kysyi tarttuessaan Gracea käsipuolesta tiukasti, kuin olisi pelännyt tämän taas livahtavan tiehensä. -Joku ulkomaalainen!

-Äidin nuoruudentuttava, sanoi Grace. -Minä kerron sitten. Anteeksi, en minä tarkoittanut hävitä sillä tavalla! Minä vain…

Ja sitten hän taas muisti, mitä oli tekeillä, miten ihmiset olivat katsoneet häntä ja miten ivalliselta Lewis oli näyttänyt ja miten aivan kohta koko maahan leviäisi hänen kauhea kuvansa, ja hänen sydämensä tuntui putoavan vatsanpohjaan.

-Siinä hän on, Malcolm sanoi samassa moittien. -Miten minä voin toimia sinun ritarinasi, Gracie, jos sinä karkailet suojeluksestani!

-Katsokin, ettet tee tuota toiste, Chrissy-täti nuhteli. -Me olimme aivan hädissämme.

-Anteeksi, Grace toisteli. -Minä tapasin… äidin tuttavan. Jäin suustani kiinni.

-No niin, Craig-setä keskeytti yhtäkkiä, -missä sinun taulusi on, Gracie? Sehän tässä kai on pääasia, eikä tuollainen kioskikirjan kansi!

Ja hän viittasi halveksivasti Lewis Willowsin taulun suuntaan.

-Täällä. Grace, joka oli aivan hämmentynyt siitä tunteiden vuoristoradasta, johon tänä iltana oli jo joutunut, lähti opastamaan seuruettaan toiselle päätyseinälle.

”Pääasia”, oli Craig-setä sanonut. Craig-setä, joka oli aina niin asiallinen! Pysähtyessään sen ihmisjoukon laitamille, joka oli seisahtunut katsomaan hänen yksinkertaisesti ”Ylämaalaiseksi” nimeämäänsä työtä Grace tajusi, että se oli todellakin pääasia. Mitä sillä oli väliä, mitä Lewis oli katkeruuksissaan tehnyt ─ sillä katkeruuttahan se oli, kuten herra Duchetti oli sanonut. Pääasia oli se, mitä hän oli tehnyt, mihin hän oli pyrkinyt!

-Hyvä tavaton, sanoi Mary-täti. -Sinähän olet taitava, Grace.

-Onpa se hieno, Andy sanoi aivan kuin hämmästyneenä siitä, että hänen ystävättärensä perheessä joku kykeni moiseen.

-Kuka sinulla oli mallina? Malcolm kuiskasi kiusoitellen, mutta Grace vain nauroi ja puisti päätään.

-Ei kukaan! En itsekään tiedä, kuka siinä on.

-Hm, sanoi Malcolm tuikkivin silmin. -Ehkä sinä tulet tietämään?

-Ehkä niin, Grace myönsi ja hymyili.

Samassa joku kilisti kuohuviinilasia salin keskiosassa.

-Taideseuran puheenjohtaja, kuiskasi joku Gracen korvaan. Se oli Susan Reid, joka oli ilmaantunut paikalle tyhjän tarjottimen kanssa. -Nyt julkistetaan voittaja.

Gracesta tuntui, että lattia pettäisi hänen jalkojensa alla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti