perjantai 12. toukokuuta 2017

88. Juna viheltää

 
-Isoäiti, sanoi Grace lempeästi, -näyttää koomiselta, jos niitä on monta.

-Miten niin koomiselta? isoäiti sanoi moittivasti. -Minun pojantyttäreni taideteoksessa ei ole mitään koomista!

-Ehkä ei, mutta siinä on, jos sinä haluat laittaa saman kuvan viiteen eri kehykseen!

-No, kun sinä kerran päästit alkuperäisen taulun käsistäsi, minun täytyy korvata se jollakin. Isoäiti pinosi näyttelyluettelot, joiden kaikkien kansista oli huolellisesti leikannut irti ”Ylämaalaisen” ja laittanut jokaisen leikkeen omaan kehykseensä salin lipaston päälle. -Mitä varten sinä myit sen?

-Enhän minä myynytkään, vaan Taideseura. Näyttelyyn tulevat työt ovat tarjouskaupassa, ja joku osti sen. Summa oli melkoinen, niin etten minä valita!

-Kuka sen osti?

-En tiedä. Herra Gaskill sanoi, että kauppa tehtiin asiamiehen kautta, eikä hänkään tiedä, minne se meni. Minä teen sinulle uuden taulun, isoäiti!

-Ei se ole sama asia, isoäiti huomautti. -Ei sitä taulua ole palkittu maan parhaana.

-Isoäiti, Grace nauraa tyrskähti, -ei se ollut maan paras! Pelkästään yhden näyttelyn! Ei siitä tule kuvaa taidehistorian oppikirjaan.

Hän vavahti vähän lausuessaan sanan ”taidehistoria”. Lewis Willows oli todellakin kadonnut koululta, virallisen tiedon mukaan terveyssyistä. Rehtori hoiti lupauksensa mukaisesti lukukauden viimeisten viikkojen tunnit, ja Grace tiesi, että tämä pitäisi lupauksensa myös arvosanan suhteen. Gracen ei tarvitsisi enää koettaa paikkailla näyttelyyn osallistumisesta saatavilla pisteillä todistustaan.

Viikot näyttelyn avajaisillan jälkeen olivat kuluneet kuin siivillä. Yhtäkkiä kaikki tuntui niin kevyeltä, niin hilpeältä, niin iloiselta. Grace tajusi vasta nyt, miten paljon Lewisin olemassaolo oli häntä rasittanut vielä nytkin, ja miten paljon häneen oli koskenut kaikki se, mitä hän oli joutunut kokemaan tauluasian vuoksi.

Voiton jälkeen Hopen ja muiden kurssitoverien suhtautuminen toki oli aivan muuttunut, ja Grace kohteli heitä etäisesti mutta lempeästi. Hän oli päättänyt, ettei koettaisi kostaa mitään kenellekään. Hänen ei tarvinnut, sillä hän tunsi todellakin olevansa ”maailman paras Grace Fleming”, kuten Charlie-setä oli Roomassa hupaisasti ennustanut. Ja sitäpaitsi osa opiskelijoista selvästi vieläkin epäili hänen moraaliaan Lewisin tauluun liittyen, ja näiden katseet pitivät hänet kyllä maan pinnalla.

Koulu päättyisi huomenna, ja heti seuraavana aamuna hän nousisi junaan ja lähtisi kesäksi kotiin. Äiti ja Eliza-täti olivat luvanneet järjestää pienet kutsut sekä hänen että koulunsa päättäneiden Evanin ja Niall Ramsayn kunniaksi. Miten suloiset ja kodikkaat juhlat niistä tulisikaan, ilman kuohuviiniä ja suosionosoituksia ja kunniakirjoja, vain pelkkien rakkaiden läheisten ihmisten seurassa!

Näyttelyn voitto ei ollut tuonut vain palkintoa itsessään, vaan myös runsaasti työtarjouksia. Gracella riittäisi niiden parissa puuhaa hyvinkin koko kesäksi, ja ennakkomaksut hän oli päättänyt antaa isälle siitä hyvästä, että saisi asua pari kuukautta kotona ─ niinhän Stuartkin teki, jos oli Koivurannassa pidempään. Isä ei tietysti tahtoisi ottaa, mutta hän pakottaisi. Hän olisi nyt itsenäinen, hän voisi vihdoinkin olla hyödyksi, kuten lapsena oli haaveillut kuullessaan isän taloushuolista.

Oli tietysti tavallaan sääli lähteä Edinburghista. Hän ei näkisi kahteen kuukauteen Susania ja toisia tovereita, Ediäkään, joka oli kasvanut Gracen silmissä hiukan yksinkertaisesta pojasta oikeaksi sankariksi. Mutta kesä kuluisi äkkiä, ja syksyllä he olisivat taas kaikki yhdessä.

Ja sitä paitsi Susan tuskin ehtisi häntä kaivata, niin Grace ainakin toivoi.

-Millä junalla Donald tulee sunnuntaina? hän kysyi isoäidiltä, joka oli vihdoin saanut hupsut viisi kehystään mieluiseensa järjestykseen.

-Illalla vasta, ja hänen on heti aamulla oltava seitsemältä työssä. Hulluutta sellainen, poika näännyttää itsensä.

-Ei näännytä, hän rakastaa koneitaan, Grace vakuutti. Sitten hän rykäisi. -Tuota, isoäiti… Voisitko sinä toisinaan pyytää Susanin tänne vaikka teelle? Tarkoitan, että hän on kesän työssä Kansallisgalleriassa ja saa asua asuntolassa, mutta siellähän ei ole keittomahdollisuutta, ja kanttiini on ainakin elokuussa kiinni. Niin että hän varmaan arvostaisi sitä, että saisi välillä kunnolla syödäkseen.

-Äitisi tytär, isoäiti mutisi.

-Mitä?

-Sanoin, että olet äitisi tytär. Isoäidin suupielissä kureili hymy. -Aina huolehtimassa muiden ihmisten sydämenasioista.

-Minähän huolehdin vain Susanin vatsan asioista!

-Höpsis. Äitisi kertoikin puhelimessa, että arvelee veljesi olevan kovasti kiinnostunut tästä Susanista.

Grace huokasi ja alkoi nauraa. Äiti oli todellakin aivan mahdoton!

-No, sitä suuremmalla syyllä, hän sitten ehdotti.

-Ymmärtävätköhän sinun veljesi ollenkaan olla kiitollisia siitä, millaisella vapaamielisyydellä teidän vanhempanne suhtautuvat miniäehdokkaidensa epämääräisiin taustoihin, isoäiti sanoi. -Minun nuoruudessani keskiluokan poikien kodeissa sellaisista asioista oltiin tarkkoja!

-Mutta eikö ole hyvä, että jossakin on sentään menty eteenpäin? Grace ehdotti.

Isoäiti hymyili.

-Mene pakkaamaan tavaroitasi, nenäkäs lapsi, hän sanoi.

Grace totteli.

Pakkaamisessa ei ollut järin suuri työ, sillä talvipukunsa hän saattoi jättää komeroon, jonne mahtuisivat kyllä myös Donaldin vaatteet. Sinne, perimmäiseen nurkkaan vanhaan alushameeseen käärittynä, jäisi myös kallis kuvateos Firenzestä. Hän veisi sen ehkä syksyllä antikvariaattiin, ellei sitten Hope tai Susan tai joku tahtoisi sitä. Hän ei enää tahtonut.

Mutta toisaalta oli muistettava maalaustarvikkeet ja kaikki muu, mitä kesän aikana tarvittaisiin. Eikä Grace koskaan tunnustaisi isoäidille, että oli hamstrannut myös itselleen useampia näyttelyluetteloita aivan vain katsellakseen sitä outoa kuvaa, joka oli kaikella tavalla pelastanut hänet. Sitäpaitsi äiti oli pyytänyt tuomaan muutamia, niin että oikeastaan ne eivät edes olleet hänelle.

Sujauttaessaan luetteloita nyt laukkuunsa Grace ajatteli myös toista kuvaa, sitä, jonka oli tuhonnut, ja häntä, joka oli siihen ollut mallina. Grace ei ollut kesälukukauden mittaan nähnyt juurikaan Gordonia, sillä tämä oli käynyt tenttimässä muutaman kerran vain päiväseltään. Täytyi olla hirvittävän raskasta matkustaa yöjunassa kaupunkiin, tehdä tentit ja lähteä iltajunassa takaisin, mutta ehkä se sopi Gordonin askeettiseen elämäntapaan. Eilen Grace oli saanut tältä lyhyen kirjeen, jossa poika kertoi läpäisseensä lukiokurssit vuodessa, kuten oli suunnitellutkin, ja laittaneensa paperit sisään lääketieteelliseen tiedekuntaan.

Syksyllä Gordon siis olisi kaupungissa. Grace tunsi pienen epävarmuuden läpättävän sisällään. Olisiko Axelkin? Tämähän oli kai myös lopettanut lukionsa St. Andrewsissa ja jatkaisi lukujaan ─ mutta ehkä hän hakeutuisi muualle kuin Edinburghiin. Grace ei edes tiennyt, mitä Axel aikoi opiskella.

Voi, kunpa kaikki asiat järjestyisivät niin hienosti kuin näyttelytyö! Grace huokasi. Pitäisikö hänen sittenkin käyttää stipendinsä ulkomaanmatkaan? Mutta mitä se hyödyttäisi, miten se muka hänen ajatuksiaan selvittäisi, kun edellinen matka tuntui niitä vain sotkeneen. Ei, hän menisi nyt kotiin ja sanoisi isälle, ettei tarvinnut tältä rahaa elämiseen, ja hän keskittyisi töihinsä ja kotielämään, ja hän unohtaisi kaikki pojat muuten kuin hyvinä ystävinä, sellaisina kuin Ed Coutts.

Seuraavana päivänä tunnelma kurssitovereiden keskuudessa oli jotenkin oudon juhlallinen. Pitkä talvi oli kulunut aivan kuin huomaamatta, monien tapahtumien ja käänteiden kautta. Nyt he hajaantuisivat pariksi kuukaudeksi kuka mihinkin, kunnes syksyllä taas palaisivat ─ mutta hiukan eri kokoonpanossa, koska toisena vuonna opiskeltaisiin valinnaisia aineita.

-Kas niin, neiti Fleming, sanoi herra Todd suorastaan sydämellisesti tullessaan Gracea vastaan käytävässä, -me emme sitten ensi syksynä tapaakaan, mikäli ainevalintojanne oikein luin. Täytyy sanoa, että harvoin luovun näin mielelläni oppilaasta.

-Niinkö? Grace kysyi järkyttyneenä. Hän tiesi olleensa surkea kuvanveistossa, mutta oliko herra Toddin nyt sentään tarpeen ilkeillä!

-Juuri niin! Ja herra Todd virnisti niin poikamaisesti, että hän näytti yhtäkkiä suorastaan inhimilliseltä. -Te olette niin lahjakas, että olisi synti tuhlata aikaanne sellaisen alan parissa, johon ne lahjat eivät suuntaudu. Varatkaa minulle lippu heti ensimmäiseen yksityisnäyttelyynne.

-Hän totisesti oli jo kesämielellä, nauroi Susan Reid, kun tytöt jatkoivat matkaansa. -Toivottavasti hän on tuolla kokemuksella vähän kiltimpi ensi vuoden fukseja kohtaan.

-No, sinä jatkat hänen tunneillaan, sanoi Grace haikeasti. -Minun mielestäni sinun olisi pitänyt saada näyttelyssä vähintään kunniamaininta! Veistoksesi oli upea.

-Älä höpise, Fleming. Minä näytän vielä kynteni, mutta nyt oli sinun vuorosi. Susan huokasi. -Nähdään sitten syksyllä. Minä olen vähän huono kirjoittamaan kirjeitä.

-Ei se haittaa. Minä voin soittaa asuntolan automaattiin. Grace vilkaisi ystävätärtään pahankurisesti. -Tai isoäidin luo.

-Yksikin vihjaus vielä, niin…

-Ai että tuo puna pukee sinun poskiasi, Grace kuiskasi härnäten, sitten hän singahti juoksuun kuin pikkutyttö ja pakeni nauraen raivostuneen Susanin edellä kohti luokkaa, jossa heidän piti saada todistuksensa.

Jakajana oli itse rehtori, ja tällä kerralla opintokirjat annettiin asiallisesti aakkosjärjestyksessä. Alkupäässä omansa saanut Grace jäi kuitenkin käytävään odottamaan Susania ja kävi samalla läpi arvosanansa.

-No? Susan kysyi heti tupsahtaessaan ovesta.

-Hyvä, sanoi Grace autuaana. -Minun taidehistorian kokonaisarvosanani on hyvä. Ei kiitettävä eikä hylätty, vaan hyvä!

-No, olipa siitäkin arvosanasta riesaa, Susan mutisi hyväntuulisena. -Ensi vuonna minä pidän sinut kurissa heti syksystä alkaen, ettet enää hurmaa yhtään opettajaa, sellaisesta ei ole kuin vastusta. Jäädäänkö odottamaan muita? Kuulin Hopen puhuvan jotakin jäätelöbaarista.

-Jäädään ihmeessä, sanoi Grace, -minä tarjoan! Yhtäkkiä hän tunsi aivan hillitöntä halua juhlia tätä kaikkea ─ palkintoaan, arvosanojaan, kesää, koko elämää.

Aikaisin seuraavana aamuna hän hyvästeli isoäidin tämän asunnon ahtaassa ja pimeässä eteisessä. Onneksi Donald tulisi tänne kesäksi! Muuten Gracen sydän olisi särkynyt, niin yksinäiseltä isoäiti yhtäkkiä näytti.

-Minun täytyy sanoa, isoäiti tunnusti, -että kun tarjouduin ottamaan sinut tänne asumaan opintojesi ajaksi, olin salaa vähän huolissani. Sinä olet niin kovin nuori, ja minä taas… No, pelkäsin, ettemme me oikein sovi yhteen.

-Tietysti me sovimme yhteen, Grace sanoi hellästi. -Minä tiesin sen kyllä! Ja äitikin tiesi. Eihän sinun kanssasi voi olla sopimatta yhteen!

Isoäiti hymähti imarreltuna.

-Sinulla on viisas äiti, hän sanoi hellästi. -Kas niin, lähdehän nyt, ettet jää junasta. Enkö varmasti saa soittaa sinulle autoa?

-Et. Minulla on vain yksi laukku kannettavana, ja sää on mainio. Edessä on niin monen tunnin istuminen, että kävelen enemmän kuin mielelläni.

-No, sanoi isoäiti ja kaivoi setelin käsilaukustaan, -osta edes makeisia ja lehtiä. Kaksi kappaletta sellaisia, missä on jotakin meidän perheestämme, niin että minä saan toisen.

Grace nauroi ja puisti päätään ja syleili isoäitiä.

Jos Archien runokirja oli todella ollut jo näyttelyn avajaisten aikaan painumassa vähitellen ”vanhaksi uutiseksi”, oli nuoren runoilijalupauksen sisaren ponnistaminen taiteilijalupaukseksi herättänyt toimittajat uudelleen. Grace toivoi, että kesä olisi jo rauhallisempi. Ainakaan hänellä ei ollut kustantamoa, joka olisi vaatinut häneltä mitään ”haastatteluja ja tapaamisia”, vaan Taideseura lähetti kulttuuripalstoille pyydettäessä valokuvakopion ”Ylämaalaisesta” ja Gracen yhdessä herra Gaskillin kanssa muotoileman lausunnon.

Heinäkuun ensimmäinen aamu oli sunnuntai ja säteilevän kirkas. Kirkonkellot kutsuivat ihmisiä jumalanpalvelukseen, kadut olivat tavallista hiljaisemmat, myymälöiden edustat tyhjät. Kaikki vaikutti puhtaammalta kuin tavallisesti, ja Grace pysähtyi muutamaan otteeseen laskemaan alas matkalaukkunsa kaivaakseen kameransa olkalaukustaan ja ottaakseen joitakin valokuvia. Hänen pitäisi todella ryhtyä harjoittelemaan kuvaamista kesän aikana, siitä voisi syntyä jotakin piirtämisen ohella.

Junamatka oli pitkä, mutta Grace oli suunnitelmansa mukaisesti hemmotellut itseään parilla hyvällä lehdellä ─ joissa toisessa oli maininta ”Ylämaalaisesta” ja toisessa mainostettiin Archien kirjaa ─ ja suurella karamellipussillisella. Hän kävi puolimatkassa ravintolavaunussa teellä ja nautti siitä, ettei joutunut laskemaan jokaista kolikkoaan ja ottamaan kaikkein halvinta ja kuivinta voileipää. Tietysti hänellä ei ollut nytkään rahaa tuhlattavaksi asti, mutta enemmän kuin koskaan aiemmin.

Kultainen iltapäivä hyväili Suurta Laaksoa, kun juna putkahti näkyviin solasta ja lähestyi Fort Williamin asemaa. Grace seisoi valmiina vaununsillalla laukkuineen, aivan kuin olisi pelännyt, että juna veisi hänet mukanaan kodin ohi, ellei hän kiiruhtaisi. Miten suloista oli tulla kotiin!

Juna hidasti, jarrut kirskuivat, höyrypilvi peitti tienoon. Kun vaunut vihdoin pysähtyivät, Grace hypähti kepeästi laiturille ja kiiruhti sen yli. Hän oli jo vaunusillalta nähnyt vilahduksen tutusta kuorma-autosta aseman edustalla ja tiesi, että saisi kyydin. Archie otti joskus sunnuntaitöitä, vaikka äiti ei pitänyt sellaisesta, sillä hän saattoi laskuttaa niistä normaalia enemmän. Juostessaan asemahallin läpi Grace muisti, että oli Archien syntymäpäivän aatto, ja häntä alkoi naurattaa hänen muistaessaan edellisen aattopäivän tapahtumia.

-Siinähän sinä olet, pikkuinen! Archie nosti juuri auton lavalle makasiinista hakemansa lannoitesäkin. Hän oli heittänyt ajurintakkinsa auton hyttiin, jottei sotkisi sitä säkkejä kantaessaan, ja näytti paitahihasillaan, pölyisenä ja hiukan hiestyneenä aivan joltakin muulta kuin lyyriseltä runoilijalupaukselta.  -Joudatko hetken odottaa? Vien sinut kyllä kotiin, mutta lupasin toimittaa nämä täksi illaksi Hughesille.

-Ei minulla ole enää kiire mihinkään, sanoi Grace hilpeästi ja antoi laukkunsa Archielle myös lavalle nostettavaksi, -minä voin ottaa aurinkoa!

Hän kääntyi kohti aurinkoa, ja Archiekin kääntyi palatakseen makasiiniin hakemaan uutta säkkiä, ja sitten he molemmat jähmettyivät niille sijoilleen.

-Oliko hän samassa junassa? Archie kysyi käheästi.

-En minä tiedä ─ en minä nähnyt häntä! Grace vastasi vavahtavin huulin.

Aseman ovella seisoi hento nuori nainen, jolla oli kädessään kulunut matkalaukku, yllään Koivurannassa usein nähty sininen leninki ja sen päällä arvattavasti kaupungista ostettu uusi popliinitakki. Hänen tummat hiuksensa oli entiseen tapaan palmikoitu, mutta palmikko oli nyt kiedottu nutturalle niskaan, ja hänellä oli pieni soma hattu, joka oli niin taidokkaasti muodistettu uudella nauhalla ja sulalla, että sitä saattoi tuskin uskoa Faithin vanhaksi.

Yhtäkkiä Gracesta tuntui, kuin hän olisi ollut taas elokuvastudiolla, kuten runsas vuosi sitten Berliinissä. Aseman edusta oli näyttämö, rakennukset lavasteita, sunnuntaikävelyllä olevat ihmiset avustajia. Ja kuten elokuvan loppukohtauksessa, kaikki hiljeni, niin liike kuin puhekin. Näytti aivan siltä, kuin koko Fort William olisi sinä hetkenä tullut tietämään, että Cora MacRob oli palannut maailmalta, ja jäänyt kynsiään purren niille sijoilleen odottamaan, mitä nyt tapahtuisi.

Cora seisoi ovella ja selvästikin tajusi, miten kaikki asemasta näköyhteyden päässä olevat ihmiset seisahtuivat ja katsoivat häneen. Hänen poskensa punertuivat, hänen tummat silmänsä muuttuivat kirkkaammiksi, hänen huulensa värähtivät.

Mutta toisin kuin se arka ja ujo Cora, joka oli kadonnut kaupungista vain puolta vuotta aiemmin, tämä Cora nosti päänsä pystympään ja lähti astelemaan laukkuineen eteenpäin. Tullessaan hän veti takkinsa taskusta esiin ohuen kirjan, jossa oli siniharmaat kannet, ja jota oli sivujen nuhjaantumisesta päätellen luettu yhä uudelleen ja uudelleen. Hän puristi kirjaa kädessään lujasti, kuin olisi tottunut ennenkin hakemaan siitä voimaa ja rohkeutta.

Archie ei liikahtanut. Hän seisoi kuin paikalleen juurtuneena, vaaleat kiharat otsalle pudoten, siniset silmät oudon kirkkaina. Ja Grace ajatteli, että nyt veli näytti renkipojalta ja lähestyvä tyttö hienolta neidiltä.

Cora astui Archien eteen, taivutti päätään taaksepäin nähdäkseen ylös hänen kasvoihinsa, ojensi kirjaa ja kysyi:

-Saanko minä nimikirjoituksen?

Archien suupielet värähtivät.

-Sitäkö sinä vain tahdot? hän kysyi vastaan.

Cora hymyili tavalla, joka sai Gracen sydämen tanssimaan.

-Minä keskustelisin hyvin mielelläni myös teoksen sisällöstä, hän sanoi hiljaa.

Seuraavassa hetkessä Archie, aina niin hillitty ja rauhallinen Archie, sieppasi Coran käsivarsilleen ja suuteli tätä koko kaupungin nähden, suuteli niin rajusti ja hurjasti ja samalla niin hellästi ja kaipaavasti, että se tuntui herättävän junankin raiteillaan, sillä se päästi pitkän vihellyksen.

Kaikki ihmiset, jotka olivat seisseet tuijottamassa, aivan kuin havahtuivat siihen, ettei se ollut enää sopivaa, ja kiiruhtivat tiehensä. Jos joku olisi seurannut tapahtumia yläilmoista, se olisi varmasti näyttänyt huvittavalta, samalta kuin joku olisi sohaissut muurahaispesään.

Mutta Grace ei nähnyt tuota hälinää. Hän katsoi vain Archieta ja Coraa, ja hän tunsi, miten kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Miten olikaan mahdollista, että kaikki asiat järjestyivät niin hyvin! Ja sitten joku Susan vielä viitsi olla epävarma siitä, oliko Jumala olemassa!

Kun suudelma ei tuntunut päättyvän, Gracekin havahtui siihen, ettei ollut järin hienotunteista seistä käsivarrenmitan päässä tuijottamassa. Päättäväisesti hän ensiksi vetäytyi hiipimällä pitkin autonviertä ollakseen häiritsemättä, ja päästyään tarpeeksi kauas alkoi juosta.

Hän juoksi alas rantapolulle, ja hän juoksi sitä pitkin, tunsi maan tuoksun ja kuuli järven kohinan ja koivunoksien rapinan, ja näki auringon läikehtivän ruoholla ja lehdillä ja järven laineilla. Hengästyneenä hän saapui Koivurannan portille, heitti sen auki ja juoksi polkua puutarhan läpi säikyttäen suunniltaan tarhassa päivää paistattelevat kanat. Hän juoksi ylös portaita, avasi oven ja syöksyi eteiseen.

-Missä Moira on? hän huusi ensimmäiseksi, kun äiti kiiruhti häntä avosylin vastaan. -Minä luulen, että hän pääsee sittenkin vielä morsiusneidoksi, sillä Cora on niin kiltti, että varmasti sietää jopa häntä!

****
Maailma kutsuu, Grace -kirja päättyy tähän.
Kiitos, että olet ollut mukana!
Toivottavasti olet pitänyt lukemastasi.
Jatkoa on luvassa jossakin vaiheessa,
mutta jo ennen sitä voit lukea, mitä Archielle ja Coralle tapahtui asemalla tapaamisen jälkeen...



7 kommenttia:

  1. Kiitos, tuhannesti! Olen lukenut uusimman Grace-kirjan huumaantuneena. Olen itkenyt ja iloinnut, toivonut ja pelännyt eli siis nauttinut täysin siemauksin. En tohtinut unelmoida jatkosta, mutta kiljahdin totisesti ilosta kun näin lupauksen jatkosta. Kiitos siitäkin! Terv. Uskollinen lukijasi susirajalta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että olet ollut mukana! Jos haluat nyt lukea koko kirjan rauhassa läpi, voit ladata sen itsellesi pdf:nä osoitteesta http://lankuri.net/Bettyt/Maailma_kutsuu_Grace.pdf.

      Ja jos olet Facebookissa, mutta et vielä Bettyn ystävien ryhmässä https://www.facebook.com/groups/1573333209647062/, tervetuloa mukaan! :)

      Kolmannen kirjan ensimmäiset rivit kirjoitin tänä aamuna, katsotaan miten käy... :)

      Poista
    2. Jee kolmannen kirjan ensimmäisille riveille! Iloitsen jo nyt.

      Poista
  2. Kylläpä oli taas rentouttavaa luettavaa. Voisiko toivoa pientä kuvausta kevään Betty-tapaamisesta. Luulen, että on muitakin, jotka eivät facebookiin halua, mutta kuulisivat mielellään kuulumiset. terv. vakio-lukija Mirja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai! Mietin sen tekemistä, mutta kun en tiennyt, käykö täällä ketään sellaista joka ei ole Facessa (kun ei kommentteja tullut tänne), jäi tekemättä. Laitan sen tuonne Bettyn erikoisten (www.bettynjoulu.blogspot.fi) puolelle.

      Poista
  3. No niin, nyt on runsaasti kuvitettu tapaamiskuvaus Bettyn erikoiset -blogissa!

    VastaaPoista
  4. ...ja luvassa myös kurkistus siihen, "mitä sitten tapahtui" Archien ja Coran tarinassa. Lisätietoja täällä!

    VastaaPoista